Ventovieraat hillonvinkujat

 

Joku ehkä saattaa jo tietää, että aamupalani on joka päivä samanlainen. Jos siihen tulee muutos, se on pitkällisen ajatustyön tulos. Aamupalaan kuului aiemmin mukillinen kahvia ja kaksi paahdettua Ruispalaa, jotka täytyy jäähdyttää ensin niin, että leipä on kova ja rapea sekä kiitorata Beceliä. (mieheni määritelmä vähäiselle rasvamäärälle. Ja kyllä, uskallan vielä käyttää margariinia, tiedoksi teille fanaattiset voi -ihmiset!!) Jossain vaiheessa aloin uskoa, että proteiiniakin tulee aamupalassa olla ja pikkuhiljaa olen päätynyt seuraavaan:

  1. Muki kahvia.
  2. Kaksi kovaksi jäähdytettyä paahdettua Ruispalaa kiitoratoineen.
  3. Toiselle leivälle kaksi siivua Saarioisten Kultakinkkua ja toiselle kaksi saman valmistajan Kultakalkkunaa.
  4. Molemmille kaksi tomaattisiivua leikkeleiden päälle.
  5. Kinkkuleipä syödään ensin. Jos vahingossa haukkaan ekana kalkkunaleipää, vaihdan kinkkuun virheen huomatessani. (tiedän.)
  6. Lääkkeet
  7. Kehityskelpoisuuteni osoitukseksi maininta, että tänä kesänä olen viimeiseksi osaksi aamupalaa lisännyt 5 mantelia. Kuka voi väittää, että olisin kaavoihini kangistunut jäykkis?

Tää nyt itse asiassa oli vain alustus seuraavalle stoorille. Reissataan. Juu on tullut nähtyä monenlaisia aamupalatarjoiluja matkojen aikana. Alkuun stressasin hirveästi, koska harvassa paikassa on tarjolla ruisleipää edes Suomessa, paahtimesta puhumattakaan. Siinä missä mies tyytyväisenä lastasi munakokkelit ja pekonit syömisikseen, rouva nirsoili leipäkorien äärellä ja vihasi vaaleata ”pullaleipää”, jota söi sitten koska on vaan jotain syötävä. Jos majoitus on ollut paikassa, jossa ei ole aamiaista, mutta jääkaappi, niin tämä ihminen onnellisena on hankkinut omatoimiaamupalat paikallisesta kaupasta missä sitten ollaankaan oltu. Ja joskus on saattanut kulkea se oma leipäpussi mukana kotoa asti…

Mutta miekin kehityn. Nykyisin suvereenisti syön sitten jotain mitä on tarjolla. (ja mieheni mielipidettä tässä asiassa ei kuunnella….)

Oltiin Yyterissä, leirintäalueelta oli mökki varattuna. Mökeissä olisi ollut kyllä keittomahdollisuus, mutta ei moottoripyöräillen oikein viitsitty hankkia ruokatarvikkeita yhtä yötä varten, etenkään kun alueella oleva pikkuravintola tarjosi aamupalaa kohtuulliseen 9 euron hintaan per persoona. Kävelimme siis tyytyväisenä sinne. Paikan päällä oli jo melko lailla ihmisiä tarjottavien kimpussa ja henkilökuntaa yksi nuori tyttö, joka singahteli kassan sekä keittiön väliä.

”PUURO ON LOPUSSA!” huusi eräs rouva ja samaan hengenvetoon: ”OMENAT ON LOPUSSA JA MARGARIINI, KAIKKI ON LOPUSSA!!” Tyttö pyyhälsi paikalle. ”Juu, puuroa on tulossa lisää, mutta siinä valitettavasti kestää vähän aikaa nyt.” Nainen: ”Mutta kaikki muukin on lopussa!” Tyttö:” Niin, hetki, käyn hakemassa, täydennetään…” Ja syöksyi keittiöön, josta palasi syli täynnä hedelmiä. Ja syöksähti takaisin. Ja takaisin.

Kaikki oli lopussa. Paitsi, että pöydällä oli mysliä, muroja, näkkileipää, lämpimiä sämpylöitä, vaaleaa paahtoleipää ja niitä hedelmiä, varmaan muutakin, mutten muista. Kasailin omat evääni ja istuin paikoilleni. Toisella puolella kaksi vanhempaa rouvashenkilöä ja toisella puolella meitä hiukan nuorempi pariskunta.

Toinen rouvista kauhoi täydeltä lautaseltaan puuroa hyvällä vauhdilla, vieressä pino leipiä. Toinen maistoi omalta lautaseltaan huttua ja sanoi: ”Ai kaurapuuroa tänään!” ”No kaurapuuroa se oli eilenkin”, tuhahti toveri. ”Eikä ollut, eilen oli jotain viljaisampaa puuroa”, intti pöytäseura urhoollisesti. ”Ei, kyllä se oli kaurapuuroa, joka päivä täällä tarjotaan kaurapuuroa”, torppasi ensimmäinen. ”No minun eilinen puuroni oli kyllä jotain hiutaleisempaa puuroa, ei ollut tätä samaa,” yritti kumppani vielä jupista, mutta vaikeni, kun ystävä sanoi lopullisella äänensävyllä: ”Tässä paikassa on jokaikinen päivä pelkkää kaurapuuroa!”

Ärsytti. Aamuäreä ihminen nosti päätään. Olin silti hiljaa ja pureskelin erinomaista sämpylääni.

Ovesta saapui muutama vanhempi mies ja nainen, jonka mielestä kaikki maailman ruoka oli lopussa, viittoili heidät luokseen. ”Heei, tulkaa tänne istumaan, vaikka kaikki on kyllä loppu. Puuro, margariini, kaikki. Katsopa Heikki (vai mikälie) sinne puurokattilaan.” No Heikkipä nosti kiltisti kantta ja sanoi: ”No ei tämä aivan täpötäynnä ole, mutta puuroa täältä löytyy.” Nainen hämmästyi: ”Oh, niinkö! Mutta marga…” Herra Heikki tai joku nosti täyden rasvapurkin ilmaan. ”Näyttää olevan täysi rasia.” Rouva ruokaloppu luovutti ja hiljeni penkkiinsä. Jes!

Minä istuin ja  toivoin, ettei tarvitsisi kuunnella ketään. Mitään. Mies selaili kännykkäänsä siihen uppoutuneena ja söi hiljaa, tottunut, ettei mulle kannata paljoa jutunjuurta aamusta heittää.

Toisen puolen pariskunnasta nainen heräsi eloon ja valitti miehelleen: ”Hillo oli lopussa ja lupasivat tuoda lisää, mutta se onkin ihan kokonaan loppu. Miten hillo voi loppua kokonaan?” Pariskunnan miehisempi versio mutisi jotain mitä en kuullut.

Avasin suuni ja sanoin omalle miehelleni melko kovalla äänellä: ”Tosi hyvä, kun täällä on tää aamupala, joka leirintäalueella KUN EI OLE. Ja tää sämpylä on tosi hyvää ja pehmeetä, ei ihan itsestäänselvyys.” Mies myönteli. Molemmin puolin meitä tuli hiljaista. Hetkeksi.

Viereisen pariskunnan ystävätär saapui pöydän viereen. ”Ai sulla on croissantti! Voi että, mä en saanu!” Toinen julisti ylpeänä: ”Kato mä opin jo eka kerrasta, että ensimmäisenä hyökkäsin hakee tän croissantin, vaikken mä välttämättä ees syö tätä. Mut ettei nää pääse taas loppumaan. Nyt ei kyllä oo hilloa, niin mä en syö tätä.” Nainen hypisteli croissantia. Ystävä myötätuntoisena: ”Ai eiks oo hilloa?” Nainen vieressäni jatkoi tuohtuneesti: ”Niin, mä en voi tajuta miten hillo voi loppua. Kun sehän säilytetään huoneenlämmössä…! Ei luulis loppuvan.” Ystävä huokaili: ”Joo siis mäkin voin tarvittaessa vaikka syödä maksalaatikkoa paketista suoraan, mutta pitäis täällä olla hilloa.” ”Niin ja kun se vielä on huoneenlämmössä, ni miten se voi muka loppua???”

Mä olen aina luullut, että jos avataan hillopurkki ja laitetaan ne hillot esille ja ehkä 10-30 ihmistä kauhoo sitä kuka minkäkin ruokansa päälle, niin se hillo loppuu. Koska se purkillinen on syöty pohjia myöten tyhjäksi. Vaikka sitä olisi alunperin viisi kiloa, niin kai se loppuu, jos kaikki syö siitä? Olen itte niin hölmö, että säilytän avatun hillopurkin viileäkaapissa, joten en tiedä lisääntyykö se hillo itsekseen huoneenlämmössä. (jos se ei kuulemma silloin voi loppua)

Koko matkan mökkiimme (ja ehkä vielä sen jälkeenkin) räyhäsin siitä, miten kiittämättömiä ihmiset ovat. Kyynärpäät ojossa lastataan lautaset täyteen äkkiä mulle mulle- tyyliin ja sitten jätetään syömättä. Leirintäalueen aamupalapöydästä ei saa hillo loppua. Hitto, olisivat tyytyväisiä kun saavat aamupalan valmiina! Leirintäalue. Ei. Ole. Viiden. Tähden. Hotelli.

Mies naureskeli: ”Kyllä mä huomasin, että joku sua kiehutti siellä aamiaisella.”

Viime viikonloppu vietettiin Savonlinnassa oopperajuhlien merkeissä. Joulukuussa varattiin jo liput ja majapaikat keskustassa olivat jo silloin vähissä ynnä sairaan kalliita. Mies löysi meille kesähotellin sopivan kävelymatkan päästä. Vietettiin kaupungissa koko viikonloppu, vaikka itse oopperanäytöksemme olikin lauantai-iltana.

Hotellimme oli siis oikeasti opiskelija-asuntoja sisältävä kerrostalo. Meidän asunnossamme oli kaksi erillistä lukittavaa huonetta, joiden välissä keittiö ja siinäkin molemmille puolille lukittava ovi. WC/suihkutila oli yhteinen ja sijaitsi yhteisessä eteiskäytävässä. Aamiaisen sai samaan hintaan viereisen hotellin ravintolasta. (Ja hyvä aamupala olikin! Hilloakin löytyi ämpärikaupalla -jos nyt joku ei olisi voinut ilman sitä elää- tosin tämä juttu ei koske hilloa, vaikka nyt kiinnitänkin hillomääriin huomiota joka paikassa)

Ensimmäinen ilta kesähotellissamme oli huoleton. Asunnon toisessa huoneessa oli jotkut ihmiset, muttemme nähneet heistä vilaustakaan kuin yhden eteisnaulassa roikkuvan takin verran ja aamulla olivat jo lähteneet.

Lauantaina oltiin syömässä miehen serkun luona. Palattuamme hotellille oopperaa varten valmistautumaan, toinen huone oli saanut uuden asukin. Eteisessä roikkui vaate jos toinenkin ja yhdet kengät niiden alla. Hetken kuluttua mies päätti mennä vessaan, mutta pyörsi alushoususillaan takaisin huoneeseen vetämään farkkuja jalkaansa, koska naapurihuoneen ovi olikin auki. Samantien ovelta kuului koputus.

Mies kurkkasi ovesta. Käytävässä seisoi noin 60-65-vuotias nainen. ”Sinäkö minun kanssani samassa asunnossa asut?” nainen kysyi. ”Me asumme”, mies korjasi ja minä työnsin pääni myös ovenrakoon. Nainen alkoi ryöpyttää: ”Minulle sanottiin, että minulla on oma huone! Minulle sanottiin, että, minä olen ryhmän kanssa ja minä, me vielä vaihdoimme! Tämä ei nyt OLLENKAAN mene niin kuin on luvattu!” ”No tämmöinen järjestely täällä kesähotellissa on”, mieheni totesi.

Nainen kiihdytti tahtia henkeä vedettyään: ”No eihän tämä nyt ole niin kuin minulle on luvattu, että joudun jakamaan huoneeni ventovieraiden kanssa!!””Sinullahan on oma huone. Tämä on meidän huoneemme”, sanoin. ”Minä en ole nyt ollenkaan tyytyväinen tähän asiantilaan!” Nainen paasasi. Miehen ilme kiristyi: ”No ei tämä meidän keksintö ole, mitä siinä meille valitat. Me pysytään tällä puolella ja sinä omallasi.””Mutta minun piti saada oma huone, mikä tämä tällainen järjestely on!” vielä jatkui. ”Tämä on kesähotelli. Nämä ovat opiskelija- asuntoja, jotka on hotellihuoneina nyt”, väänsin rautalangasta. ”Kyllä minä sen tiedän”, nainen parahti. (no mikä tässä on sitten ongelma…???)

Rouva kääntyi tuohtuneesti. ”Oh, minä korjaan sitten nämä vaatteet pois tästä tieltä eteisestä”, huudahti hän ja kasasi kamppeet mytyksi syliinsä lähtiessään raahaamaan niitä huoneeseensa. Minä: ”Ne voivat oikein hyvin olla siinä, ei me kosketa sinun tavaroihisi.” Kaakatus kuului rouvan mennessä: ”Ei, ei, kyllä minä vien…” Alkoi naurattaa. ”Mitenkäs se kylpyhuoneen tarve,” huudahdin perään. ”Kun tässä asunnossa on vain yksi peili vessassa ja mun pitäisi laittaa tukkani, niin onko sinulla milloin tarve päästä sinne?” Liki suljetun oven takaa kuului närkästyneesti: ”On minun kohta päästävä suihkuun, kun se ooppera…” ”Selvä”, huikkasin. ”Minä käyn nyt sitten nopeasti.” Ovi läjähti kiinni toiselle puolelle. Hihitin miehelle ja pyöritin sormea ohimollani. ”Ihan sekasin!” Siihen päädyttiin yhteisenä mielipiteenä.

Laittaessani kampaustani kuntoon, kylpyhuoneeseen kaikui naapurin valittava ääni, kun tämä puhui puhelimessa: ”Niin, niin, noh, kyllähän minä täällä pärjään, en minä sillä. Mutta oli tämä aika järkytys!” (itse olet järkytys) Ei ehkä pitäisi kertoa tätä, mutta kun poistuimme residenssistä oopperaan, näytimme molemmat sitä kyseenalaista sormea suljetulle naapurihuoneelle.

Sen vain sanon, että jonain päivänä lakkaan olemasta ihmisille kohtelias ja hiljaa kuunnellessani turhaa valitusta. Jonain aamuna. Jonain aamuna tulevaisuudessa hillonvinkujat saavat niin kuulla, mitä mieltä heistä olen. Koska jos elämän ehtona on, että saa aamupalalla hilloa, niin sitten on mentävä paikkaan, jossa sitä on ehtymättömänä luonnonvarana. TAI raahattava oma törppö mukanaan! Kyllä täällä eräät muutkin syövät vaaleaa leipää, vaikka haluaisivat ruisleipää. Eivätkä huuda siitä ympäri ravintoloita.

Ja jonain päivänä tuollainen rouva valivali saa sen keskisormen suoraan naamaansa vaikka hyperventiloisi sen jälkeen viikon. Nih.

 

 

 

 

 

Viikon hölynpölyt

Viime maanantaista en muista oikein mitään. Miksiköhän? Töissä? Öö, juu, olin. Kotona? Illan, aivan niin. Mutta mitä muka tein illalla? Ihan silkkaa surinaa…paitsi hei. Kuskasin 14veetä iltaduuniin, se kun tienaa rahaa peliohjaajana pikkufutaajille.

Tiistaina aamulla tein aamuhommani, eli pisut, pesut, meikit ja tukan taltutus (yritys). Virittelin tiskikoneen päälle, silitin paidan, keräsin evääni ja siinä välissä juoksin yläkerrassa kolme kertaa herättämässä 14veen, joka ähkäisi ja käänsi vain kylkeään siinä missä 11vee sentään kampesi itsensä ylös. Ensimmäinen oli perusherätys, toinen äkäisempi tönäisy ”ylös nyt” ja kolmas se tepsivin, eli klassinen uhkaus: ”Jos aiot jonkin fidget spinnerin saada niin paras alkaa tottelemaan ja YLÖS !!!” Tepsi.

Kasailin mukaan kauppareissua varten kassillisen pulloja ja aikamoinen ääni lähtee kuulkaa hiljaisessa talossa, kun kahdesti täräyttää tyhjän Cokispullon pitkin muovilattiaa. (sainpa miehenkin ylös sängyn lämmöstä, hahaa!)

Lähtiessäni pusuttelin miehen kanssa kuten joka arkiaamu. Mies silitti poskeani:”Voi sua.” ”Täh, miten niin voi mua?” ihmettelin. ”No, kun sulla on vauhti päällä jo aamusta.”

Autossa oli ollut ikkuna yön auki ja ovet myös. Ei onneksi ollut pesiytynyt elukoita tai ihmisiä sisään, mutta hieman epäluuloisesti välillä vilkuilin taustapeiliin. Ettei sieltä kukaan ainakaan huomaamatta tuijota murhanhimoisesti.

Töihin ehdittyäni 14vee soittaa: ”Mun bussikortti on sun autossa!” No niin tietysti. Äkkiä puhelua miehelle, joka ystävällisesti kustansikin ipanan koulumatkat.

17vee lähetti kohta kuvan kätensä aurinkoihottumasta: ”Mulla on varmaa ihosyöpä!” ”Juu just noin se aina iskee alle kakskymppisiin; hyvästi tyttäreni”, vastasi kyyninen äiti.

Seuraavana iltana mies kävi asioilla ja soitti kotiinpäin tullessaan autosta menevänsä kauppaan ja haluaisiko rakas vaimo, että hän tuo jotain karkkia. Sanoin etten halua, kun mun pitää ITTE saada valkata. Mutta ennen sitä edessäni oli projekti *löydä 14vee julmetun karvaisen kuontalon alta. * Parturoituani pojan (josta tuli varsin söötti) ja käytyäni jälkikasvun kanssa läpi draaman
1) ”ei tästä tukasta pitäny tällaista tulla” ja
2) ”miks 17vee meni lähettämään isälle viestin mun tukanleikkuusta, vaikkei sillä ole oikeutta tehdä niin”, sekä
3) ”anteeksi äiti, on tää ihan hieno” ja viimein sopu 17veen kanssa,
ynnä siivottuani seitsemän kilometrin verran irtotukkaa kylppärin lattialta, lysähdin puhkipoikki sohvalle narisemaan miehelle. ”Äää, mikset sä tuonu mulle mitään karkkii, ku mä en JAK-SA enää lähtee kauppaan…!” Mies vain hymähteli: ”No en mä tuonu, kun sä sanoit, että älä tuo.””Joo, mä tiedän…” Teki mieli silti polkea jalkaa. Edes vähän.

14vee kuunteli äitinsä kiukuttelua ja totesi: ”Sit kun mulla on vaimo, ni mä vaan tuon sille kaikkee vaikka se kieltäis. Ni sitten se ei voi valittaa.”
Poika, poika, miten harhaan menisi! Ihan kuin nainen olisi sitten tyytyväinen, ehei. Sehän pillastuisi, että ”mähän sanoin, että älä tuo mitään! Yritäksä tehdä musta lihavaa??”

Vähän sama juttu, kun vuosia sitten nykyinen 12vee oli 6-vuotias ja manaili tyhjentäessään tiskikonetta, kuinka julmasti lapsia kohdellaan, kun pakotetaan kotitöihin. Minä järkkymättömänä totesin: ”Hei, kyllä sä aikuisenakin joudut ne tiskit hoitamaan ja yksinäs vielä jos asut, niin ei sitä tuu kukaan muu hoitamaan sun puolesta.” 14vee oli silloin 8-vuotias ja innostuneesti ehdotti veljelleen: ”Ota hei vaimo! Mä ainakin otan isona vaimon ja sitte se tekee kaikki kotityöt ja mä vaan pelaan pleikkaa.” Buahhahhaa, poikaparkani, mikä kylmä suihku sinua odottaakaan tulevassa parisuhteessasi…!

Torstaina oltiin leffassa 17veen kanssa. ”Aina mun särkee päätä, mulla on ihan varmasti aivokasvain!” Neiti tuskaili. Huokaisin. ”No aivokasvain antais luultavasti muitakin oireita.” Tytär: ”Niinku mitä?” ”Esimerkiksi saattaisit oksennella aamulla. Tai sitten olis näköhäiriöitä.” ”Mulla ON ollu näköhäiriöitä!” Kiljaisi 17vee. ”Niinku milloin muka?””No sillon yks kerta meni peura tien yli ja kaikki vaan kiljui, että peura, peura ja mä en vaan nähny sitä. Paitsi sitten näin.” (Anna mun kaikki kestää.) Korostetun kärsivällisesti sanoin: ”Hahmottamisongelma on eri juttu. Jos nyt lähdetään niistä todennäköisimmistä vaihtoehdoista liikkeelle. Eli. Sä nukut liian vähän, juot vettä liian vähän, syöt monesti liian huonosti ja olet liikaa kännykällä.” 17vee:” No mut silti, mä haluun magneettikuvaan!” Huokaisin himppusen kiivaammin. ”Kuule nyt, heti kun sua sattuu johonkin, niin koko medisiininen koneisto pitäis laittaa käyntiin täydellä teholla! Sä. Et. Tarvi. Magneettikuvaa. Jos sulla on niskat jumissa, niin siinä ei magneetit auta.” Neiti kiljahtaa: ”Nii, mun pitää päästä hierojalle!” Argh. Hyödytön keskustelu.

Tuijotettiin illalla miehen kanssa leffaa (Allied), jossa mies katseli nukkuvaa vaimoaan. Vaimo havahtui täydellisesti laineilevassa tukassaan ja ensimmäiseksi hymyili. Mun mielestä epäaito tilanne ja kommentoinkin:”No ihan varmana oliski oikeesti hiukset tolleen ja hymyilis välittömästi vaikka toinen kyttää.” Mies totesi: ”Juu, ei tapahdu meillä tota hymyä.” (Jätti ystävällisesti mainitsematta yhden aamukauhistus-rotanpesätukan) ”Odotas vaan, huomenaamulla mä hymyilen sulle!” Toitotin.

Aamulla olin keittiössä aamupalalla, kun mies tassutteli paikalle, halasi ja toivotti huomenet. ”Huomenta. Katso!” Sanoin ja hymyilin leveästi. Mies ensin näytti yllättyneeltä, melkeinpä vastasi hymyyn, mutta sitten hoksasi ja osoitti pöydälle toista ruisleipääni:” Tota ei hyväksytä, koska sä oot jo noussu ylös ja sitä paitsi melkein syöny! Dopingin käyttö ei oo sallittua!” Äh.

Oltiin viikonloppuna kahdestaan moottoripyörällä mökkireissulla itäisemmässä Suomessa. Kalastusta varten vuokrattiin soutuvene. ”Otatteko pelastusliivit?” Mökkikylän jannu kyseli. ”No ihan varmasti otetaan, mien ala noin kylmässä vedessä uimaan ja miestä pelastamaan,” tokaisin. Mies viritteli pelastusliiviä päälleen ja ihmetteli mitä naruja vielä jäi roikkumaan. Kiusoittelin miestä: ”Ne naruhihnat on haaroihin tarkotettu, ekana pujotat ne ja sitte vasta liivin. Kyllä huomaa kuka on kotoisin kaupungista!” Mies irvisteli: ”Tosi hauskaa.”

Veneestä oli tappi irti ja mies ojensi sen mulle, kun sovittiin, että rouva soutaa. Junttasin tapin paikoilleen, mutta en saanut sitä kovin syvälle tungettua. Mies tönäisi veneen veteen ja soudin sitten noukkimaan hänet laiturin päästä kyytiin. Siinä vaiheessa, kun 90 kiloa miestä istahti takatuhdolle -suoraan sanottuna täysin paskasti laitettu- veneen tappi pompahti kolostaan ja veneeseen alkoi tulvia reiästä vauhdilla vettä. Tuli hieman kiire soutaa rantaan!! NO HUPSISTA. ”Kuka se täällä on kaupunkilainen, kun ei osaa veneeseen tappia kiinnittää?” tuli välitön vahingoniloinen kuittaus. En viitsinyt kertoa, että minä osaan kiinnittää vain puutappeja, enkä siksi ollut tajunnut kiertää tapissa ollutta metallirengasta. (Vaikka saattoihan sen ehkä arvata tuollakin tavalla?)

Kalaa ei saatu, mutta pysyttiin pinnalla. Rva sai 1,5 tunnin soututreenin upeassa kelissä. Hiukan taisteltiin siitä, että onko järkevää uistella selällä vaiko rannemmassa ja koska minä olen vakaasti sitä mieltä, että rannempana se kala olis napannut, niin en ihmettele, ettei mitään saatu. (Kun soudettiin siellä keskellä erään toisen tahdosta.) Siitä huolimatta viikonloppu oli silkkaa rentoilua ja söpöstelyä ja kaikkea semmoista rakkausimelyyttä, vaikkei istuttukaan laiturilla ihailemassa auringonlaskua toisiimme nojaillen. Sen sijaan taivallettiin vesitihkussa talvitakki päällä (no okei, vain mulla) ex tempore paikalliseen karaokepubiin ja laulettiin yleisö pyörryksiin. Ihan totta.

En tiedä, onko mies tajunnutkaan, mutta hymyilin sille lauantaina heti aamusta. Hymyilin sunnuntaina. Hymyilin maanantaina. (Tosin ensin taisin kellon soidessa parkaista: ”eiiiiii, en jaksa nousta!!”) 

Aamuhymyilin tänäänkin, joskin se vaati jo hienoista pinnistelyä, tiistaissa kuitenkin jo mennään. Huomisaamun herätys sitten onkin niin aikainen, että en lupaa mitään. Luultavasti tekee mieli vain repiä kaikilta lähelläolijoilta pää irti. Mutta olihan noissakin aamuissa jo yritystä???

 

Hampaiden kiristelyä

Olipa kerran pienehkö naisihminen. Sen verran heikko sormivoimiltaan aina ollut, että purkkien ja korkkien avaaminen oli usein hankalaa. Kerran noin 17 vuotta sitten ei nainen saanut limsapullon kierrekorkkia auki. Näppäränä ihmisenä keksi käyttää hampaitaan, joilla oli menestyksellä aiemminkin tämmöiset tilanteet selvittänyt. Asetti pullon poikittain poskihampaittensa väliin, käänsi, puraisi ja auts.

Jotain rasahti alaposkihampaassa. No mitäs siitä, ehjänä säilyi hammas kuitenkin. Ja pullo aukesi.

Jonkin ajan kuluttua syöminen sillä puolen suuta alkoi olla mahdotonta, koska hammasta vihlaisi heti, kun sillä puraisi ruokaa. Nainen kävi pariinkin otteeseen hammasröntgenissä, ei löydetty poikkeavaa. Mutta hammasta ei vain voinut käyttää.

Meni kymmenen vuotta. Nainen oli jo tottunut pureskelemaan ruokansa toispuoleisesti, muutenhan hampaasta ei harmia ollut. Sitten nainen osti Lontoosta toffeeta ja haukkasi vahingossa väärällä puolella suuta. Poskihampaasta irtosi kolmasosa.

Hammas paikattiin väliaikaisesti seuraavana päivänä. ”Oijoi, täällä on ollut mikrohalkeamaa, joka ei näkynyt röntgenissä!” ( no älä.. ) Pysyvä muovipaikka nakutettiin paikoilleen parin kuukauden kuluttua. ”Huh”, ajatteli nainen, ”vihdoin kunnossa.” Oli outoa tottua pureskelemaan jälleen kummallakin puolella purukalustoa.

Puolen vuoden päästä paikka irtosi. Laitettiin väliaikainen. Sitten muutaman kuukauden päästä pysyvä muovipaikka. ”Seuraavaksi on siirryttävä amalgaamipaikkaan jos tämä ei pysy”, uhkasi hammaslääkäri.

Vuoden päästä paikka irtosi. ”Ihan sama, laita amalgaamia, kunhan ei jatkuvaa paikkaamista!” tuskaili nainen. Sitten hammasta koristi hopeanvärinen paikka. ”Jos tämä ei pysy, niin seuraavana on keraaminen paikka, joka on kallis.” Jonkin aikaa meni, juuri sen verran, että salaisesti nainen huokaisi helpotuksesta. Aikamoinen määrä hammaslääkärireissuja oli tehtynä ja -laskuja maksettuna yhden pullonpuraisun vuoksi.

Onnellinen loppu? Kissan viikset. Paikka irtosi kuitenkin. Tietysti, miksei olisi irronnut?

Kaava oli tuttu. Laitettiin väliaikainen paikka, joka irtosi viikon päästä. Laitettiin väliaikainen paikka, joka irtosi kahden tunnin kuluttua, kun nainen kauhoi sosekeittoa lounaaksi. Seuraava irtosi autoa ajaessa ja hengittäessä. Plop, yhtäkkiä paikka vain putosi kielelle.

Pitkin hampain (hahaa, mitä ironiaa!) nainen suostui keraamiseen ”siihen vähän kalliimpaan, mutta pysyvään” paikkaan. Mittailtiin, arvioitiin värisävyä, rakennettiin pesää tulevalle paikalle ja luonnollisesti väännettiin muotit. Sitten se *muumimukin-palanen*, hieno keraaminen taidonnäyte esiteltiin kotelossaan laskun kanssa; puolikkaan pikkurillin kynnen kokoinen valkoinen palanen ja 230 euroa tuohon käteen, kiitos. Ynnä kolme käyntimaksua sekä ne kolme aiempaa päivystyskäyntiä päälle. (Puhumattakaan aiempien vuosien hammaslääkärikäynneistä, jotka lähes yksinomaan johtuivat tästä murheenkryynihampaasta joitakin tarkastuksia lukuunottamatta.) ”Mutta onpa tämä sitten pysyvä!” Ja kaunishan se oli paikallaan, kun posliininpalanen oli aseteltu ja hiottu. Melkein kummallakin oli silmänurkissa kosteutta, kun potilas ja hammaslääkäri hyvästelivät.

Kaksi kuukautta meni naisen totutellessa uuteen purukaluston osaan. ”Liikaa tavaraa poskihampaissa”, ajatteli. Mutta oli viimisen päälle hiottu hammaslääkärin mukaan, ei kannata enempää. Viimein siihen tottui. Nainen unohti hampaan, oli niin kätevä käytössä. Mitä nyt kerran hammas lähetti säväyksen pari kuukautta sitten. Ja toisen kerran toisen.

Perjantai on karkkipäivä. (ja jos hormonit saanoo, ei viikonpäivällä väliä) Menneenä perjantaina nainen puraisi väriturkkaria, suosikkiaan, ja hupsista. Suussa tuntui liian yhtäkkiä liian väljältä. Kiireesti nainen sylkäisi karkinpalaset suustaan ja mitäpä siinä kädellä vilkutteli. Ihan itseostettua kalliinpuoleista keramiikkaa…!

Tänään karkulainen istutettiin takaisin koloonsa. Eikä luvata pysymistä jatkossakaan, kun on kuulemma liian lujaa pureutuvat leuat naisella.

Kun ei mahdu ovista ilman, että olkapään täräyttää karmiin. Kun ei pysy pystyssä matalissa kengissä ilman, että nilkka nyrjähtää ja lyö sen vuoksi toisen jalan varpaan kynnykseen ja käden seinään. Kun ei saa pahvilaatikkoa mattoveitsellä auki ilman, että on vähällä viiltää ranteen auki. Kun ei saa meikkivoidetta peilikaapista ilman, että jokaikinen aamu jokin tavara putoaa lavuaariin. Niin onko se sitten niin ihmeellistä jos paikat sinkoilee suusta. Ei ole.

Valmistakaa helpommin avattavia pullonkorkkeja. Tai ehkä sinne suuhun ei tarvitse työntää ihan kaikkea. Ehkä joskus voisi pyytää apua jos ei voimat riitä. Tai ei yllä.

”Nääh”, nainen ajattelee. ”Itte hoidan asiat, vaikka sit hammasta purren.”

 

 

Nukutaan tai sitten ei

Aiemminkin oon tainnut mainita rakastavani nukkumista. Tosin en nuku tarpeeksi, kun en malta mennä ajoissa unille. Tai minun näkökulmastani herätys on liian aikaisin. Sinänsä aamuäreydellä ja heräämisajankohdalla ei ole mitään suoraa yhteyttä, koska joka tapauksessa eniten päähän ottaa kaikki ensimmäisten minuuttien ajan. Toteutuneista unitunneista sen sijaan riippuu kenkutuksen pituus. Hyvässä lykyssä vapaalla mies saa nauttia hyväntuulisesta vaimosta heti, kunhan vain herää hieman minua myöhemmin. Muuten murahtelen siis kulmat rypyssä huomenet ja haluun olla hiljaa kunnes jokapäiväinen aamupalani on syöty.

Mies matkustaa työnsä vuoksi jonkin verran. Viiden vuoden yhteisasumisen jälkeen oon jo aika lailla alistunut siihen, että puolen vuoden välein en nuku kunnolla viikkoon. Ja niiden puolivuosittaisten matkojen väleissä on yhden-kahden yön reissuja, joissa uni lähtee siipan matkassa maailmalle.

Paitsi viimeksi. Koska meillä on jo pari vuotta ainakin asunut anopin lahjoittama kookas peitto. Se on viettänyt aikansa alkuperäispakkauksessaan, koska on kahdelle tarkoitettu ja molemmat halutaan omat peitot. Vaikka nukkumaan ryömin saman peiton alle miehen kainaloon, jossain vaiheessa yötä pesiydymme omien peittojemme alle. No siis jossain kylmänä talvi-iltana muistin tuon tuliterän peiton ja raahasin sen vaatehuoneesta lämmittämään jalkojani ”vain teeveen katselun ajaksi.”

Oijoi, rakastuin palavasti siihen peittoon! (pitää muistaa kiittää anoppia) Se on pehmoinen ja suloisen lämmin, eikä yhtään painava! Ainut miinus on koko, koska en ole vielä löytänyt sopivaa pussilakanaa. Mutta peitto muutti minun puolelleni sänkyä pysyvästi, joskaan en ole kyennyt edellisestäkään luopumaan. Mulla on nyt siis kaksi peittoa, joista toisen työnnän illalla seinän viereen tiukasti ja sitten kietoudun hurmioituneena lahjapeittoon. Tietenkin sinne miehen kainaloon, kuten aina. (Vaikka oltaisiin riidoissa, kysyn – silloin hieman kopeasti- saanko tulla tuttuun unikainaloon ja mies vastaa hyytävästi, että ”senkus tulet.” Salaa kumpikin ollaan iloisia, että nukahdetaan siten. Monesti riitakin hupenee siihen toisen läheisyyteen.)

Joka tapauksessa viimeksi ryömin ihanan peittoni (juu, omin sen, mitä sitten?) alle ja uinuin tyytyväisenä vaikkei mies ollut vieressä. Nyt vähän jännittää, kun tuo huomenna lähtee yhden yön reissuun, että pysyykö peiton unitaika. Onneksi sitten nukun jälleen entistä makeammin, kun puolisko on taas vieressä, menee se poissaoloyö ketuiksi tai ei.

Oltiin juuri lomamatkalla viikon verran. Lähtöaamuna oli herätys ennen puoli viittä. Ei haittaa, onhan siinä lentokoneessa sitten aikaa ottaa päiväunet. Haha! Minähän en istuallani nuku. Sairaana semmoisessa puoli-istuvassa kippurassa asennossa menee tunti tai pari horteessa, mutta muuten ei. Sinnikkäästi aina yritän lennoilla puristaa silmät kiinni, mutta parhaimmillaan pääsen sellaiseen melkeinkohtasaatannukahtaa olotilaan, paitsi, että kun pää nytkähtää vähänkin, se nukahtaminen oli sit siinä.

Kerran sentään nukuin koneessa. Välilaskuja oli kaksi ja ensimmäisellä pysähdyspaikalla huitaisin kaksi lasillista valkkaria ruuan kanssa. Ja siinä hetkessä, kun kone nousi, rouva veteli hirsiä seuraavaan pysähdykseen asti. Jess! En tosin ole tehnyt samaa toiste. Onhan se niin paljon mukavampaa kiemurrella ja huokailla tuskastuneena kuin uinua nukkumatin mailla.

Tällä kyseisellä matkalla käytiin unille ajoissa joka ilta. Herättiin myös ihan hemmetin ajoissa. Huoneistohotellimme seinänaapurissa restauroitiin ulkoseinää tai mitä lie. Täytyy sanoa, että en olisi uskonut, että pääsiäispyhinä Etelä-Euroopassa alkaa aikaisin aamuisin kello viisi pora ja leka laulaa..! Voi kyllä, taisi olla tuplaliksa tiedossa, kun niin innolla työpporukka ilmaantui telineitä paukuttamaan aamuhämärissä. Sinniteltiin pari tuntia aina puoliunessa silti.

Yhtenä iltana huoneemme oli tosi lämmin. Vaikka yöt olivat viileitä, sattuneesta syystä vähäinenkin ulkoa kuuluvien äänten eliminointi oli tarpeen, eikä ikkunoita viitsinyt pitää auki. Pistin siis ilmalämpöpumpun hurisemaan kunnolla ja lämpöä pienemmäksi. Yöllä olikin ihanan viileää. Siellä meillä oli sängyssä yhteisenä ohut peite ja sen alla lakana. Nyiskelin peittoa pitkin yötä siihen kietoutuneen miehen ympäriltä, mutta huonolla menestyksellä. Jossain vaiheessa huomasin miehen nousevan sammuttamaan viilennyksen. Huusin mielessäni ”eiiii, näpit irti siitä pumpusta”, mutten jaksanut riistää itseäni puoliunesta niin hereille, että olisin kyennyt muodostamaan lauseita.

Aamulla mies valitteli, että ”olipa kylmä täällä yöllä, sammutin ton puhaltinen kun ei peitto riittänyt.” Minä: ”No niin, mikset ottanu tuolta hyllyltä lisäpeittoa?” Mies: ”Ainiin, en mä siinä unenpöpperössä tajunnut muuta kuin sammuttaa viilennyksen.” Minä: ”Huomasin kyllä ja toivoin, että oisit kompastunu ennenku ehdit sammuttamaan sen.” Mies: ”Kauheeta, toivoitko sä, että sun rakas miehesi olisi kompastunut ja halkaissut kallonsa??” Minä: ”En tietenkään toivo, oisit vaan sen verran lyönyt päätäs, että ois taju mennyt niin et olis päässy tuulettimelle asti.”

Kotiin palattuamme vedin ensimmäisenä aamuna sikosia pitkääään. Ja tassuttelin tukka sojottaen sen sataan suuntan äreänä keittiöön. ”No heräsihän se mun kulta”, mies hymyili ja tuli halaamaan. ”Mikset sä herättäny mua?” Minä narisin. Mies rutisti tiukasti: ”Enhän mä raaskinu, kun kerrankin sait nukuttua.” ”Äää, mut kello on kakstoista! Mun piti mennä aamulenkille! Nyt mä en millään kerkee ku ollaan lähdössä lasten kanssa sinne leffaan viideksi!” (Ei, te, jotka heti epäilette, en polkenut jalkaa. Muistaakseni.) ”No mutta eiks ollu hyvä, kun sait nukuttua?” ”Joo, oli tietysti. Mut mulle tulee kauhee kiire.” Mies: ”Kiire? Onhan sulla yli neljä tuntia aikaa!”

Ikinä ei oo siis hyvä, nukun tai en.

Ja jos kiinnostaa, niin ehdin oikein hyvin lenkkeillä hetikohta herättyäni siinä yhden maissa. Ihmeellistä, ettei sinne lenkkipolulle tarvitsekaan rynnistää kello kahdeksalta…!

Lahjuksia ja mullei oo mitään päällepantavaa

En odota, että mua lahjotaan työssäni potilaiden taholta. Kaikkein mukavinta heiltä on saada sanallista kiitosta ja arvostusta omasta ammattitaidosta. Sitä, että ihminen ilahtuu ovesta astuessaan, että hei kiva kun sinä olet vastaanottamassa. Oikeasti. Yllättävän paljon meille kyllä tuodaan kiitoksia, pääsääntöisesti jonkinlaista pullaa, suklaata ja muuta herkkua. Tarkoituksella juuri minulle tuodut antimet toki ilahduttavat, mutta myös nolostuttavat jollain lailla.

Hellyttävin lahja oli vanhemman rouvan neulomat ihanat valkoiset villasukat. Mien neulo nimittäin. Koska yläasteen tekstiilityössä bestiksen kanssa käytettiin neulomistunnit kielellä kolmiapilan tekemisen opetteluun. (hallitsen sen edelleen. Jihuu, mikä hyödyllinen taito) Ja koska 16-vuotiaana elämäni ensimmäisen tupakkalakon aikana neuloin itselleni kuviollisen -oujee, kyllä- neulepaidan. (Huom. Olen lopettanut tupakoimisen 22v sitten viisastuttuani) Hieno paita, joskin ensimmäisessä pesussa hihoista tuli noin neljämetriset. No, joka tapauksessa osaan vaalia ja iloita saamistani sukista, vaikka en niitä kovin usein käytäkään.

Muutamia vuosia takaperin eräs varsin kookas hankalasta ihottumasta kärsinyt potilas halusi olla ystävällinen ja kysäisi, että minkäs kokoista kaliiberia se hoitajan aviomies onkaan. ”Kun ostin itselleni pitkät alushousut talveksi, mutta ovat liian pientä kokoa, xxl:t. Voisin ne lahjoittaa sinun miehellesi jos vaan passaavat, kerran vain olen niitä kokeilumielessä jalassa pitänyt.” Aviomies ei saanut kalsareita.

Yhden potilaan kanssa pitkään väittelin siitä, kannattaako mulle tuoda suklaata tahi muutakaan makeaa töihin, ”kun kyllä minun pitää jollakin tavalla vain sinua muistaa!” Intin vastaan monen käynnin ajan, että ei tarvitse tuoda mitään enkä syö mitään makeaa. (No syönhän, mutta vain niitä tiettyjä tarkkaan harkittuja ja ITSE valittuja tai tehtyjä herkkuja, kuten salmiakkijäätelöä väriturkkarimurskalla ja sipseillä) Eräällä kerralla mulle sitten kiikutettiin kaksi appelsiinia. ”Kun se on niin jääräpäinen, eikä edes leivosta huoli…!”

Yksi haastavammanpuoleinen henkilö kävi säännöllisesti hoitajakäynnillä. Tapaaminen hermostutti aina jo etukäteen ja varsinkin jälkeenpäin. Siinä kun kärsivällisesti koetti selittää asioita, vastaus oli: ”Sinä olet kyllä nätti tyttö, mutta et sinä mistään mitään ymmärrä!” Hämmästyinkin sitten suuresti, kun eräänä keväänä potilas marssi ovesta sisään, iski muovikassissa olevan ruukkunarsissin pöydälle ja sanoi: ”Se on sinulle.” Kiittelin yllättyneenä (ja ahdistuneena, koska jos en saa hoidollani kasveja nopeasti hengiltä, ne hyppäävät itse tuonpuoleiseen, että pääsevät kynsistäni) Potilas katsoi minua pistävästi ja tokaisi: ”En minä sitä ole ostanut, kunhan toin sen tänne, kun olin myöhässä.” Jaha, hän siis oli saanut itse joltain kukan lahjaksi ja napannut sen mukaansa minulle hyvitykseksi.

Viimeisimpänä oli vanhempi lapsensa kanssa vastaanotolla. Kurkkasin kipeisiin korviin, totesin tulehduksen ja varasin lääkäriajan. Lähtiessään vanhempi kaivoi taskustaan pöydälle paperipäällysteisen kurkkukaramellin. ”Sinulle, kun olet niin hyvä hoitaja.” Mitä siinä voi muuta sanoa, kuin kiitos.

Sitten vakavampaan aiheeseen. Ollaan lähdössä reissuun miehen kanssa lähipäivinä. Ulkomaille asti ja moneksi päiväksi; oijoi, lomalle! Siellä ei ole kuuma, mutta huomattavasti lämpöisempää kuin Suomessa tällä hetkellä. No missäpä ei olisi. Yleensä en pakkaamista stressaa, koska jotenkin vain päässäni tapahtuu automaattisesti tietynlainen lajittelu ja sitten vain ladon oikean määrän (liikaa) yhteensopivia yhdistelmiä pakaasiin.

Nyt sen sijaan ahdistaa. ”Ei mulla ole mitään päällepantavaa sinne!” huudahdin tänään. ”Aaargh, minkä takin mä sinne voin ottaaaaa!” Mies: ”Mikäs ongelma toi muka on, onhan sulla takkeja.” Minä: ”Joo, joo, mutta kun mä laitan tietty matkalle sen mun nahkatakin, ni minkä muun mä otan??” Mies kärsivällisesti: ”Etkös sä just tilannu sen mustan farkkurotsin, otat sen.” Revin melkein tukkaa päästäni: ”Nii-i, mutta entä jos mä haluisinki laittaa sinisen farkkutakin? Tai sen valkoisen? Tai sen kaksivärisen sinisen?” Mies: ”No on sulla ongelmat.” Minä: ”Niin onkii, enkä mä uskalla kokeilla mun kesävaatteita jos mä en mahdukaan niihin, kun mä oon elefantti!” Silmien pyörittelyä vieressä. Tai ei oikein näkyvää, mutta selvästi sellaista henkistä laatua silmien pyörittelyä. Mä tiedän sen.

Ja joo, en ole elefantin kokoinen, mutta musta tuntuu siltä etten tällä hetkellä sovi mihinkään. Toissaperjantaina menin töissäkin päin karmeja, kun en mahtunut ovista.

Siirsin nyt pakkaamisahdistuksen huomiselle. Jolloin kuskailen illalla 22-vuotiaani ensin isältään omaan kämppäänsä parinkymmenen km päähän ja taas takaisin isälleen. Että ehkä en ehdi pakata huomennakaan? Ja voin taas tuskastua ihanasti uudelleen seuraavana päivänä. Takkiongelman jälkeen nimittäin seuraa mekko-ongelma ja mikä pahinta, kenkäprobleema. Sillä kenkiä mulla riittää ja jos lähdetään siitä, että mieluusti mukaan lenkkarit, matalat, korkeat, sandaalit, tennarit…..uh. No okei, jätetään ne matalat pois.

Sanoin, ettei mulla ole mitään päällepantavaa. Oikeasti mulla on liikaa ja se tässä ongelman tekee. Se ja isohko matkalaukku, johon mahtuu. (Moottoripyöräreissuilla pakkaan about 35×60 cm kokoiseen kassiin kaiken, joten silloin ei voi ottaa mukaan enempää kuin 5 mekkoa, 3 shortsit ja pari hametta ynnä kahdet bikinit)

Uhkasin jo kerran lähteä ilman rihmankiertämää tähän reissuun, mutta ehkä se on liian julmaa kanssamatkustajille.

Ja tässä vaiheessa note to self: Ota nyt hemmetissä se Leatherman pois olkalaukustas ennen kuin olet pulassa sen kanssa turvatarkastuksessa. Koska niin tulee muutoin käymään. Vääjäämättä.

Kirkkokelvoton äiti

 

Kuten suurimmalla osalla lukijoistani on tiedossa, minulla on kuusi omaa lasta edellisestä sekä bonuslapsia nykyisestä liitosta. Rippikoulun, konfirmaation ja itse rippijuhlien iloja on saanut seurata ja järkätä jokusenkin kerran. Itse en kuulu kirkkoon enkä ole millään muotoa uskonnollinen. Jos johonkin pitää uskoa, niin sitten ennemmin karmaan ja keijukaisiin. Karmaan, koska vähäisetkin virheliikkeet tuntuvat kostautuvan jollain säälimättömällä tapahtumalla ja keijuihin, koska ne nyt vaan on niin nättejä ja siroja.

Vuorossa nyt rippikoulutiellä mun neloslapsi. Sitä kiukun määrää, minkä rippikouluillat ovat aiheuttaneet tällä kertaa, on vaikea selittää.

”Se riparitapaaminen on tänään sitten puoli kuudelta.”

”Täh, tänään, eikä! Mä halusin syödä rauhassa, nyt tulee hirvee kiire!! Mikset voinu ilmoittaa ajoissa!”

”No kyllähän mä sanoin jo viikonloppuna, että se on tänään.”

”En kai mä sitä enää muistanut, olisit sanonu aamulla! Selvä, mä voin viedä sut sinne, mutta tuut sitten itse bussilla pois, koska mä haluan ehtiä lenkille vielä tänä iltana.”

”Okei, äiti, mutta voitko kertoo monelta se bussi lähtee siitä kirkon vierestä.”

Olen siis kelvoton kiukuttelija- äiti. Kerroin lisäksi ainakin kolmesti, että aikanaan itse kävin kaupunkiriparin keskellä talvea, kuljin aamuseiskalta bussilla ja värjöttelin -25 asteen pakkasessa odottamassa tunnin ajan, että kirkon ovet aukaistaan. (no en kertonut sitä, että oikeasti yhden kahvilan ovet avattiin jo 7.30 ja siellä sitten istuin tupakoimassa kunnes kirkkoon pääsi sisälle. Hups.)

Lapsi sai kyllä riparinsa leireineen ja kaikkine pakollisine tapaamisineen suoritettua. Puolustuksekseni mainitsen, että kerran olin yksin iltasella matkalla autolla kotiin ja melkein jo kotona perillä, kun jälkikasvu soitti bussipysäkiltä, että palelee. Käännyin ympäri ja kävin noukkimassa pojan, vaikka oli isän viikko (eli homma olisi peruissiaatteessa kuulunut hänelle) ja olin juuri melkein samasta suunnasta ajellut kotiin. Hurraa meidän lasten uhrautuvainen mutsi!

Eilen sitten oli konfirmaatio. Lapsista kaksi, pojat 22vee ja 12vee, tulivat meidän viereemme seuraamaan kirkkomenoja, kaksi tytärtäni 17vee ja 10vee olivat isänsä luona toisella puolella kirkkoa ja esikoinen oli jäänyt autoon istumaan. (hyvä idea poikaseni!)

Jumalanpalvelus on varmasti miellyttävä kokemus niille, jotka uskovat Jumalaan ja jaksavat keskittyä istumaan paikoillaan parisen tuntia. Mä en siis ikävä kyllä kuulu kumpaankaan ryhmään. Lapsista sen verran, että olen ylpeä pojistani. Tosin 22vee pelasi jotain ja 12vee seurasi vierestä, mutta kiemurtelematta ja valittamatta kumpainenkin.

Minä, konfirmoitavan 14veen kummitäti (aivan paras tyyppi ja hyvä kummivalinta, mainittakoon näin sivuhuomautuksena. Minä olen meistä se huono kummi hänen pojalleen) ja minun mieheni istuttiin vierekkäin. Huono yhdistelmä, koska kukaan meistä ei ole harras millään lailla. JA oli huhtikuun ensimmäinen päivä, jolloin minussa asuva piru pääsee estelemättä valloilleen…! Aloitin jo edellisenä yönä päivän vaihduttua kirjoittamalla kummitädin facebook- seinälle seuraavasti: ”En kehtaa enää laittaa watsapissa viestiä, mutta se kirkko alkaaki ysiltä. Sori.” Sen verran unenpöpperössä kummitus aamulla oli, ettei kerrankin tajunnut, että hullu aprillaaja se siellä vauhdissa on. Läpi meni! (tunnustin kyllä heti ensimmäisen argh, nyt tuli kiire -vastauksen jälkeen ja väsäsin marsipaaniruusun anteeksipyynnöksi.)

Ensimmäisenä pappi ilmoitti, että rauhan ylläpitämiseksi kirkossa olisi hyvä ottaa kuvat omalla paikallaan istuen. Oujee. Minä 156 cm ja edessä pitkiä ihmisiä sekä julmetun leveä tiilinen pylväs. Se siitä hillitystä istumisesta, hihittely alkoi saman tien. Tein sitten vielä faceen aprillipäivityksen siitä, että muka oltiin väärässä kirkossa ja saatiin sakot, kun kaahattiin oikeaan paikkaan. Oi, iso kiitos niille, jotka menivät vipuun! Mies ei vaan oikein kestänyt painetta vaan kehotti jo (liian) pian tunnustamaan valheen. Minä olisin odotellut vielä pitkään. Kyllä.

Edessä olevalla penkillä istui mies pienen pojan kanssa. Poika nousi jossain vaiheessa seisomaan ja kurkotteli käsinojan yli sekä aina ohimennen liivillään huitaisi kummitädin konfirmaatiokirjaa. Harmi, kun tämä nappasi kirjasesta aina kiinni ettei se päässyt lipsahtamaan lattialle. Olisi ollut niin hauska kiljaista sille isälle, kun poika olisi pukannut kirjan kaiteelta: ”Hei kamoon, vahtisit nyt vähän sitä poikaa! Tarviiko tänne raahata lapsia jos ei osaa pitää huolta niistä!!”

Häpeäkseni on kerrottava, että pidettiin siinä kolmestaan myös Voice of kirkko. Pappi puhui pitkään ja hartaasti. Liian pitkään ja hartaasti. Varmaan kaksikymmentä minuuttia tai jotain yhteen putkeen. YKSIN! Väitän, että on oltava jonkinasteista vuoropuhelua tai sitten sen monologin vetäjän on oltava hyvä stand up- koomikko, että sitä jaksaisi kuunnella kauemmin kuin kymmenisen minuuttia.

Minä, kuiskien tietysti:” Joo näytät kyllä kivalta, mutta toi sun asu on vähän vanhahtava. Ei jatkoon.”

Kummitäti kuiskasi takaisin: ”Huomaatko, yksikään tuoli ei kääntynyt?”

Mies: ”Ja täällä vain ääni ratkaisee.”

Hervotonta hihitystä. Kummitäti jännitti tajuaako mennä oikeaan aikaan konfirmoitavaa siunaamaan. No menihän se ja minä nousin seisomaan penkkirivimme väliin ja napsaisin äkkiä kameralla kuvaa. Lopputuloksena oli sumean epäselvä otos kummitädin takaraivosta; poika rajautui pois jonnekin sinne alttarikaaren alle. (vai mikä se nyt onkaan) Lopulta ehtoollisvaiheessa liityimme jonoon ja poitsun kohdalla nappasimme reteästi muksusta pari fotoa ja peruutimme ilman viinejä ja leipiä omille paikoillemme innoissamme hyvistä kuvista. Harmi kyllä poika irvistelee jokaisessa.

Vajaan kahden tunnin päästä pappi veisasi loppuvirren. Ikävä voice-raati, edelleen kuiskaten, hihitti: ”Lauloit kyllä puhtaasti ja vireessä, mutta toi ei kuitenkaan tainnut olla se sulle sopivin biisi. Ens kerralla kokeile jotain menevämpää.”

Että en minä osaa olla kirkossakaan. Onneksi ei osannut pari muutakaan…! Meillä on edessä tälle vuodelle vielä yksi konfirmaatiosessio, kun miehen poika kesällä pääsee ripiltä. Kummipoikani, myös samaa vuosikertaa, sentään oli sen verran viisas, että jätti koko riemun käymättä. That´s my man!!

Kahden vuoden kuluttua on mulla seuraava vuorossa. Siihen ehkä jo olen kasvanut aikuiseksi, tai vaihtoehtoisesti istun autossa.

Mutta pojastani olen ylpeä, hienosti meni niin leiri, tapaamiset kuin itse konfirmaatiotilaisuuskin. Onnea 14veelleni <3, ensi viikonloppuna juhlitaan äidin luona!

PS. Pahoittelisin niille, jotka istuivat edessä ja takana, mutta edessämme oli aikamoinen äksöni koko ajan ja takana katseltiin jotain leffaa tms. kännykältä. Ja me oltiin kyllä ihan hiljaisia.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Tankki puolitäyteen eikä yhtään enempää

 

 

Olen maailman huonoin auton tankkaaja.

En sillä lailla huono ettenkö osaisi. Siinä ei ole ongelmaa. En halua tankata. Ikinä.

Ajan kunnes bensamittarin valo ja äänimerkki ilmoittelevat hienovaraisesti, että olisi aika tankata ja siitä vielä niin pitkälle kuin uskallan vitkuttaa pakollista. Fiksu ihminen ottaisi vinkistä vaarin ja kurvaisi siinä samassa uutta menovettä lisäämään ja matka jatkuisi iloisesti. Minä venkoilen.

Mullakin on sen verran uusi (melkein 11-vuotias) auto, että siinä hienosti tietokone koko ajan näyttää montako kilometriä saa ajella ennenkuin tankkauspiste kutsuu. Siinä vaiheessa, kun kilometrejä on satasen verran jäljellä, alan ahdistua. Koska kohta se piippaa! No yritän ajaa huolehtimatta, mutta katse hakeutuu vähän väliä infotauluun. 95 km, huh, ei hätää. 80 km:n kohdalla huolestun. Mitä nyt, onko vikaa, kun ei vielä piipitä? Entäs jos ajan pienemmällä vaihteella ja kaasuttelen vähän enemmän? No ei. Mikset piru piippaa jo, kun kerran aiot?? Vaikka sitten, kun se hälytysmerkki väistämättä jossain vaiheessa kuuluu, ähkäisen. ”Eikä, ei vieläää…!”

Koska huoltoasemat ovat kamalia. Tai kylmäasemiahan niistä suurin osa on. Niiden nimi on osuva, koska ikinä milloinkaan en ole tankannut autoani sellaisessa paikassa, jossa olisi lämmin. Ehei, ne hemmetin asemat rakennetaan aina paikkaan, jossa tuuli ujeltaa kaikkein voimakkaimmin, oli kesä tai talvi.

Niin minä siis palelen. Aina. Tai ainakin melkein aina. Töissä sisällä päälläni oli tälläkin viikolla pitkähihainen paita, jonka päällä ohut neuletakki. Jonka päällä työtakkini, jonka päällä vilutakki. Ja joka potilaalta sain silti pyytää anteeksi, kun iskin hyiset näppini kiinni. Että ei kiehdo ajatus seisoskella bensapistooli kourassa tärisemässä ulvovassa tuulessa ja sateessa (huoltoasemilla aina sataa) mitä, seitsemän minuuttia? Tai jopa enemmän JOS laitat piripintaan.

Aika monissa on myös suunnittelija ollut noin 2,5 -metrinen ihminen. Esimerkiksi Espoossa on yksi asema, jossa mun on pakko välillä tankata mikäli mielin päästä a) töihin b) vaihtoehtoisesti kotiin työntämättä Pösöäni perille, kun tankki huutaa tyhjyyttään. Aseman bensaletkustot ovat normikorkeudella, joten nou problem. Mutta maksupiste on sijoitettu korkean betonikorokkeen päälle, eikä ole se itsekään kovin matala. Niinpä tämmöinen hukkapätkä, vaikkakin kulkee korkkareissa lähes aina, joutuu niska kenossa varvistelemaan, että yltää näppäilemään tunnuslukunsa. Siinä jos joku roistomaisempi tyyppi seisoskelisi selän takana, niin eipä tarvitsisi miettiä saanko tuolta muorilta sen pin-koodin puristettua ulos jos kortin nappaan. Näps, näps, näps, näps, ole hyvä. (no onneksi siellä tilillä ei koskaan niin järjettömiä summia makoile, että siitä jollekin pidemmäksi ajaksi iloa riittäisi!)

Joten tankkaaminen ärsyttää. Siihen ensinnäkin kuluu liikaa aikaa ja minua palelee. Haluan suoriutua niin nopeasti kuin suinkin ja päästä äkkiä autoon sisälle sekä jatkamaan matkaa, viis siitä ettei mulla ehkä ole kiire mihinkään. Oon sitten ratkaissut asian niin, että ajan niin kauan kunnes on aivan viimeinen pakko mennä huoltikselle ja sitten tankkaan kolmellakympillä. No jos on vähän lämpöisempi hetki, jopa neljällä.

Mies ihmettelee: ”Miks sä tankkaat vaan puolilleen, jos kerran vihaat sitä? Eikö olis helpompaa laittaa tankki täyteen ja käydä harvemmin?” Minä pyörittelen silmiäni: ”No ei tietenkään. Mä en kestä seisoo siinä palelemassa ja ootella, että saan tankattua. Sitä paitsi ihan yhtä kauan mä kokonaisuudessaan melkein siinä palelen sen tankillisen takia, mutta tollee mä voin lämmitellä välillä.” Ei kuulemma mene jakeluun.

Ei se mitään, rakas.

Minua ilahduttaa, että kolmellakympillä ajaa 360 kilometriä ennen seuraavaa pakollista hytisemisärsytysvarvistamistäydennystä. Eli jotakuinkin kaksi viikkoa ennen seuraavaa tuskallista hetkeä!

Sitä paitsi kerran ylitin itseni edellisen autoni kanssa. Oli kovat pakkaset ja ajattelin olla kuten muutkin ihmiset ja älykkäästi laittaa laitoja myöten tankin täyteen, jottei ihan äkkiä tarvitsisi jäädyttää itseäni huoltoasemalla. Kurvasin jatkamaan matkaani töihin ja noin kilometrin päässä huoltiksesta auto pysähtyi. Noin vain. Kaksi päivää sitä elvytettiin ennenkuin julistettiin kuolleeksi. Siinä hetkessä hiukan otti otsaan huikentelevainen tankkaustyylini. Ei ollut sopiva saada makeaa mahan täydeltä Pösölle ainakaan, joskaan se ei ollut syynä suhteemme irtisanoutumiseen. Oletan.

No, myönnän viime kesänä Virossa sortuneeni halvemman bensan lumoihin. Pistin tankin täyteen, vaikka tärisin heinäkuun kylmyydessä jossain matkalla Tallinnasta Pärnuun. Ajoin hitto vieköön yli kolme viikkoa sillä tankillisella, vaikka tuli suhattua niin Virossa kuin Suomessakin lomalaisena pitkiä matkoja. Oli kivaa! En usko silti ihan äkkiä tekeväni samaa toiste.

Kun sillä kolmellakympilläkin pääsee jo kauas.

 

Vuoden teema on flexibility

Mitään en oo luvannut vuoden vaihtuessa. Ei kannata. Edellisen vuoden lupaukseni oli mieheni toiveesta, että rakastaisin mua enemmän. Kun kuulemma tykkään itsestäni liian vähän enkä arvosta. No sen verta kuitenkin, että pääsääntöisesti pidän elämisestäni. Joinakin pimeinä hetkinä, kun happi ei oikein kulje, on livahtanut ajatus, että jos vain lakkais hengittämästä. No, ne hetket on harvassa ja tosiasiassa toivon tietty pysyväni täällä mahdollisimman pitkään.

Joo, viime vuosi rakasta itseäsi- teemalla meni miten meni. Hyvästä alusta tipahdin alkusyksystä johonkin kurimukseen, josta pikkuhiljaa taas ylöspäin. Lopputuloksena vähemmän itseinhoa, joskaan en toistaiseksi(kaan) hali itseäni aamuisin sydän pakahtuen onnesta, mutta onneksi voin rutistella miestäni ja olla kiitollinen, että toinen meistä tykkää minusta aivan kympillä.

Mutta. Tässä eräänä tämänvuotisena päivänä lähdettiin ostoksille kahden. Kauppakeskuksessa iski hirmuinen nälkä. ”Mihinkäs mennään?” Mies tiedusteli. ”Eli jaksatko odottaa vai pitääkö saada nytjustheti- ruokaa?” Minä: ”Taatusti sitä jälkimmäistä. Mihin sä sit haluut mennä?” Mies heitti pienellä virneellä: ”Burger Kingiin!” Voi ei. Mä en pidä hampurilaispaikoista. Hese menee hätätilassa, kun siellä kanatortilla on sentään syötävää. (Kunhan jättää juuston pois, tietenkin.)

Emmin sitten. ”No onko siellä mitään, mitä mä voin syödä? Kun haluisin kuitenkin jotain suht terveellistä.” Miehen vuoro empiä: ”No en tiedä. Mutta onhan täällä kiinalainen ravintola!!” (Juu en ole ikinä suostunut kiinalaiseen syömään ja siitä on tullut jonkinlainen vitsi. ) Yllätin sitten meidät molemmat suostumalla sinne. Okei, en missään nimessä ottanut sushia ja lihat olivat mun suuhun liian pureskeltavia, joten jäivät lautaselle. Mutta muuten melkein aika ookoo. Mä oon niin maailman joustavin ihminen!

Viime sunnuntaina päätin sulattaa pakastimen. Mies siinä päätti ruveta auttamaan. Minä asettelin pari pyyhettä alahyllyille ylhäältä tippuilevia jääpaloja jarruttamaan ja yläkaapin hyllyille kiehuvaa vettä sisältäviä astioita sulatusta jouduttamaan. Pakastimen edessä oli astia kourusta valuvaa vettä varten.

Tehtiin hommaa yhdessä. Kunnes kävin välillä muualla ja sillä välin mies oli poistanut pyyhkeet alahyllyiltä tiskialtaan reunalle. Harmistuin: ”Miks sä oot ottanu nää pois, ne pitää laittaa takas kun on puristanu kuivaksi?” Mies: ”No emmä tajua miksi sä laitat ne edes tuonne kun siinä on astia alla!?” Minä:”No siksi! Ehkä sun kannattaa sit itte vaan tehdä tää yksinäs loppuun!” Siinä vaiheessa mies marssi olohuoneeseen (siihen tuoliinsa) lukemaan lehteä. Puhisin hetken ja menin perässä. Kiipesin syliin hajareisin istumaan. ”Anteeksi. Mä en ole tottunut, että joku auttaa mua tossa, kun mä oon aina sulattanut pakastimen yksin. Tehdäänkö yhdessä?” Mies leppyi. Taivutin selän ja kävin roikkumaan pää alaspäin jalat tuolin selkänojan takana. (Kyllä, olen mä aikuinen…) Mies säikähti ja nosti jaloilla mua ylös: ”Älä, sultahan katkee selkäranka kohta! Sähän oot ihan kuin neiti 8vee!” (hänen nuorimmmaisensa) ”No eikä katkee, ajattele miten notkee mä kohta oon! Voin sitte näyttää sulle kaikkia akrobaattisia asentoja.” Mies ei innostunut. ”Tarkoitat kai, että sitten sä jäisit jumiin johonkin kummalliseen asentoon ja mä joutuisin irrottelemaan sua.” Ei minkäänlaista luottamusta. Pöh. Minä väitin vastaan: ”Eikä, kun tänä vuonna mä oon joka tavalla joustava! Mä olen jopa ajatellut hankkia uuden lompakon, joka on erilainen kuin mun entinen. Mä kerran jo katselin kaupassa toisenlaista vaikken ostanut.” Mies: ”Oho! Nyt menee elämä hurjaksi!” (mainittakoon, että olen 20 vuotta tai pidempäänkin käyttänyt samanmallista lompakkoa. Kun edellinen alkaa hajota, ostan samanlaisen uuden. Koska olen jollain lailla välillä -ehkä- hiukan kykenemätön muutokseen. )

Loput sulatuksesta hoidettiin taas yhdessä. Ja pistin pyyhkeen takaisin. Koska se toimii. Enkä koska näin olen aina tehnyt.

Tänä vuonna elän siis villisti. Joustavasti! Uudet asiat, tervetuloa! Ja jos pelataan korttia, aion jättää  muiden levittämän pakan suoristamatta. Ainakin kerran. Jes! Olen myös kerran tänä vuonna jo raa’asti ottanut saapikkaat kotona jalasta ja jättänyt niiden sisälle varret suorina pitävät putkilot laittamatta. (pahoittelin niille huolettomuuttani jälkeenpäin kyllä) Ajatelkaas sitä, mulla nimittäin on töissäkin pukukaapissa sellaiset putkilot pitkävartisia saappaitani varten ja laitan ne aina jos menen töihin saapikkaat jalassa.

Mutta pankki päätti lähettää uuden Visan tuosta noin vaan kyselemättä minun mielipidettäni. Ja eilen tuli uusi pin-koodi. Siinä ei ole minkäänlaista symmetriaa!! Neljä täysin merkityksetöntä numeroa peräkkäin. Ilman ideaa. Eikä!! EIKÄ!! En hyväksy sellaista numeroa! Pakko myöntää, että saatoin hieman pillastua asiasta. Saatoin kiukutella miehelle siitä. Ja pomolle. Sekä muutamalle työkaverille.

Mutta mä toivun vielä.

Koska oon flexible. Koko vuoden. Vaikken lupaakaan mitään.

 

 

Aktiivisuusmittari on pilkunviilaajan kirous

wp_20160528_005-2

 

En ole urheilija. Kuntoilija varmaan? Mun lajit ovat käveleminen ja joskus, kun keuhkot pelaa, hölkkääminen. (ylläoleva kuva on otettu viime keväänä siitä riemusta, että pahenemisvaihe oli selätetty ja askel kulki pitkästä aikaa.) Sitten vielä lihastreeni päälle, jota teen kotona olevilla tangolla ja painoilla, kuminauhalla ja sitten vaihdellen 12 tai 24 kg:n kahvakuulilla. Kuulostaa tosi tehokkaalta, eikö?

No hitsi vie, mä oikeastaan vihaan urheilemista, jos kunnolla analysoimaan rupeen. Sehän on ihan kamalaa ähisemistä ja huohottamista! En juurikaan hikoile, minkä vuoksi kaikki ylimääräinen lämpö tunkee sitten naamasta ulos, eli kotiin saapuu aina läähättävä rouva punajuuriposki. Mutta onhan se liikuttava ettei vanhana luhistu kasaan ja että mahtuu pöksyt jalkaan. Ja sitte oon aika addiktoitunut vielä siihen olotilaan, mikä urheilun jälkeen tulee. Sitä tuntee olevansa vähän parempi ihminen kuin muut hetken aikaa.(kyllä vain)

Lapsena kaikki liikkuminen tuli niin luonnostaan. Luistelemaan, pulkkamäkeen, rekillä temppuilemaan välitunneilla, kaverille fillarilla kahden kilsan päähän kurkkaamaan onko se kotona. Jos ei, niin takaisin kotiin tai seuraavalle. Mä jopa siskon kanssa kävin talvella vapaaehtoisesti hiihtämässä. Sitä muuten kokeilin jotakuinkin 10 vuotta sitten uudelleen, kun eksä oli hiihtoon niin villiintynyt ja puoliväkisin halusi hommata suksimisvälineet mullekin. Yhtenä pakkaspäivänä sitten vermeet niskaan ja hiihtämään. Hirveetä sontaa!!! Joko ne sukset ei luistaneet tai ne lipsuivat, sormia paleli koko ajan eikä tyylissäkään kehumista. Takapuoli särki viikon sen jälkeen. Jätin suosiolla ladut niitä arvostaville enkä välittänyt vähääkään vaikka sukset olivat turha ostos.

Juoksemisen keksin, kun 17vee oli parivuotias ja oltiin kävelyllä. Itsepäinen kakara olisi halunnut kävellä koko matkan ja työntää itse omia rattaitaan. Ne, joilla on omia lapsia, tietänevät, että se on niin, niin söpöä ensimmäisen kilometrin ajan, mutta jos matkaa on jäljellä 5 kilsaa ja kotona odottelee ruuanlaitto, ei vaan kantti kestä käyttää seitsemää tuntia siihen suloiseen töpöttelyyn, missä joka kukkasen kohdalla pysähdytään ja keskustellaan, että on hieno kukka, on. Kiljuva ja valjaissaan rimpuileva tyttö vaikeni ainoastaan silloin, kun juoksin rattaita työntäen. Yhtäkkiä tajusin, että hei, täähän on mukavaa! Addiktoiduin juoksemiseen. Se riemu loppui, kun 25 vuotta oireettomana ollut astma puhkesi uudestaan 2007. Nykyisin hyvinä aikoina sitten kirmailen intervalleja kävelyreippailun keskellä, mutta kokonaista lenkkiä en ole pystynyt vetämään juoksuaskelin vuosikausiin.

Mulla on ollut vuositolkulla vääristynyt kehonkuva. Järjellä tiedän olevani normaalipainoinen, jopa hoikka, mutta peilissäni asuu edelleen tänäkin päivänä melkein kymmenen kiloa painavampi versio. Eikä auta peilin vaihtaminen! Nuorena olin 46-kiloinen laiheliini enkä ikinä miettinyt painoani. Sitten, kun sain esikoisen, pari -ei niin mukavaa- kommenttia painoni nousemisesta (53 kg:een)ja se tosiasia, ettei se paino millään imettämisellä pudonnut, tallettivat sitten korvien väliin ajatuksen läski. Hah. Ei 26″ farkkuja käyttävä ole läski. Mutta siltikin hämmästyn jostain itsestäni otetusta valokuvasta, että ”aijaa, oonko mä muka noin hoikka?” Miehelle jos erehdyn kiukkuamaan, vastaus on usein, että ”sä et saa puhua pahaa mun rakkaasta. Mä rakastan jokaista kohtaa sussa.” (onhan se vaan niin ihana!!) Tää nykyinen parisuhde on parantanut ison osan mun ulkonäkötuskasta ja siitä iso kiitos.

Kuntosalilla kävin jo -95. Oltiin taas niin laihaa. Veivasin tosin pikku painoilla ja söin todella typerästi. Hädin tuskin yksi lämmin ateria päivässä ja klo 15 jälkeen söin vain puoli pussillista sipsejä. Siitä siirryin mukavasti jokailtaiseen puolikkaaseen suklaalevyyn ja väriturkkareihin. (viimeksi mainittuja rakastan aina vain, joskin kykenen jo elämään ilmankin)

Laihduttanut oon vain kerran elämässäni ja toivottavasti en enää ikinä tee niin. Silloin oli takana vaikea syksy yhden astmaatikkolapsemme kanssa ja olin salakavalasti syönyt itseni turhan pyöreäksi. Oikeasti. Tammikuun 6. pvä 2008 vaaka näytti 58,6 kg ja jokainen vaate kiristi. Painonvartijoiden pistesysteemillä laihdutin kevään aikana 51:een kiloon ja hoksasin, että se on mulle jo liian vähän. Luut alkoivat törröttää lantiosta. Siinä ihminen koki eräänlaisen ahaa-elämyksen ja tajusi, ettei neljääkymppiä lähenevä äiti-ihminen näytä yhtä kivalta langanlaihana kuin teini.

Pari vuotta sitten väsähdin salilla käymiseen. Ärsyttävää ajaa töistä suoraan salille, jossa jonottaa laitteisiin, sitten äkkiä kotiin ja niin päin pois, kyllä te tiedätte. Hirveä stressi oli mahan pienentämisestä ja löllöreisien kaventamisesta ja käsivarretkin olivat kuin Pekan ja Pätkän Justiinalla. Sitten, kun keuhkot vei sängyn pohjalle, makselin siitä makaamisesta salimaksuja. Sekös vasta ärsyttikin.

Ostin tangon ja levypainot kotiin. Tutustuin vempeleiden sijasta maastavetoihin ja kyykkyihin, kahvakuulalla heilauttelua siihen lisäksi. Kertamaksu kamoista ja sali on kotona! Säilytän tankoa ja painoja sängyn alla, mistä kaivan ne esille silloin kun treenaan. Kahvakuulat nököttävät makkarin nurkassa kiltisti. Ei kaduta. Jos ei pysty treenaamaan, yhtään eivät sieltä maksua pyytele. Sitä paitsi tykkään siitä, että painotreeneillä saan kroppaan paljon paremmin lihasta kuin aiemmin nytkytellessä salilaitteilla. Reidet ja käsivarret kiittää. (eikä haise hiki, kun rva hietön yksinään puhkuu!!) Ainut, että aluksi tietty tavoittelin koko ajan hullun lailla lisää painoja ja sain siitä itselleni stressin. Sitten, kun nostin maastavetona 70kg, päätin, että ei mun tarvi olla Peppi Pitkätossu; riittää, että oon vaan sukua sille.

Kävin tänään lenkillä kuukauden tauon jälkeen. Ulkona tuiskutti lunta ja tiet auraamatta, mutta pakkaslukema sopi hengittimille. Aina sanotaan, että pitää keskittyä ajattelemaan sitä osaa, johon treenin tehoa toivoo. No, en kyllä jaksanut 5,5 kilsaa ajatella takapuoltani. Ajattelin sitten mieheni takamusta. Heti helpotti! Sitä paitsi 3,5 kilometrin kohdilla pakarat ihan itse ilmoittelivat, että ”täällä ollaan, jos et huomannut, vähän jo polttelee.” Tarvottuani 4,5 km toivoin, että olisin voinut unohtaa koko takaosaston, koska siinä vaiheessa kankut jo kirkuivat ”Haloo, lopeta, tajuutko, että täällä ollaan jo ihan maitohapoilla ??” Pääsin silti lopulta kotiin yhtenä kappaleena, vaikka huominen voikin olla tuskaa takamuksen osalta.

Semmoisena elokuvien *loppu hyvin kaikki hyvin* -loppukaneettina vois sanoa, että vihdoin ja viimein tässä 46 vuoden iässä alan tajuta sen oikean tavan ja syyn liikkua. Okei, edelleen on mukavaa jos biksuissa ei pursuile pahasti ja jokainen makkara mikä kroppaan pesiytyy, raivostuttaa, mutta pääsääntöisesti liikun sen takia, että haluan pitää hyvän lihaskunnon vanhaksi asti ja koska liikunnasta tulee oikeasti hyvä olo. Herttaista, jotain menee perille. Syön jopa leivän päällä margariinia enemmän kuin ohuen kiitoradan, jota raivoisasti yritin vuosien ajan saada riittämään koko leivälle. (Koska painonvartijoiden mukaan rasvaa ei vaan saa laittaa kuin puoli teelusikallista, kun siinä on KALOREITA. Hiiteen painonvartijat, rasvaa on syötävä.)

Sain joululahjaksi mieheltä Polarin kellon, joka mittaa aktiivisuutta ja harjoittelua. Oi miten hyvä lahja! Pilkunviilaajalle aivan paras, eikö? Paitsi että se viilaaja alkaa addiktoitua mittarin vahtimiseen. Kosken ole pystynyt liikkumaan viime aikoina, laitoin aktiivisuusasetukseksi tason, jota nimitän ameebaksi. Eli lillun vaan ja hiukan heiluttelen lonkeroitani. Mutta eihän sitäkään tasoa saavuta kuin liikkumalla tauotta!! Rupesi ahdistamaan, kun töissä oli kiire, kaupan kautta kotiin, ruokaa, kotitöitä jne ja mittari illalla välinpitämättömästi ilmoitti, että 100% tavoitteen saavuttamiseksi sinun tulisi olla valveilla vielä 4h 35min. WHAT!! Kello on jumankekka 23 illalla! Purin angstini mieheen, joka rauhoitteli; ”Ei sun ole pakko pitää sitä kelloa, ota pois jos sua alkaa ahdistaa. Ehei, siihen en kykene!

(Tänään sain 157 prossaa täyteen klo 13 mennessä. Mähän saatan jopa pystyä vaihtamaan taso kakkoseen jonain päivänä. Elämässä on hyvä olla tavoitteita!)

Ps. En käy nykyisin vaa’alla kuin harvoin, minä, entinen vaakavahti! Painan about 54-55 kg, mikä on enemmän kuin se kaamea 53 kiloa, mutta lihastakin on onneksi enemmän kuin aiempina vuosina.

Pps. Jostain syystä aina kuvitellaan, että naiset rakastavat joukkoliikuntaa. Ehkä jotkut. Mä en halua urheilla kenenkään kanssa muuta kuin joskus vaihtelun vuoksi ja silloinkin vain yhden ihmisen kanssa. Kokonainen lauma naisia liikkumassa yhtaikaa ja minä mukana? Ei kiitos. Kuulokkeet korviin ja oma rauha, se on parasta.

 

 

 

 

 

Yöt on nukkumista varten

img_20161229_203434

 

”Nukkuminen on ihanaa”, sanoi Pikku Myy. Samaa mieltä. Nukkuminen on suloista, elvyttävää ja nautinnollista. Nukahtaminen ja unessa pysyminen sitten taas onkin toinen juttu.

Huusin kuulemma elämäni ensimmäiset kolme kuukautta. Ei sitten vissiin tullut juuri nukuttua, kosken tietääkseni osaa huutaa ja nukkua samaan aikaan. Hieman vanhempana muistan valvoneeni yömyöhään silloin, kun isälle hirtti ryyppy päälle. Kyyhötin sängyssä ja vahdin vanhempiani lastenhuoneen ja olohuoneen oviaukkojen väliin jäävästä raosta ja pelkäsin jotain kamalaa tapahtuvan. Joskus tapahtuikin. Sitä en tiedä, tajusiko vanhemmista kumpikaan minun valvovan.

Jos ei tarvinnut vartioida vanhempia, tuijotin huoneemme eläinverhoja, joissa punaisella pohjalla juoksi sarvikuonoja, leijonia ja muita villieläimiä. Hyi että mitkä verhot! Pelkäsin niitä pimeässä sydämeni pohjasta. Kun sänkyni paikka vaihtui, minulla oli suora näkymä keittiöön, jossa mielestäni arkkupakastimen takaa nousi hahmo öisin. Luin siis jo tuolloin ala-asteikäisenä Viisikoita ja Agatha Christien dekkareita. Oikein mukavaa lukemista vilkkaalle mielikuvitukselle. Kävin myös joka yö juomassa maitoa. Sydän pamppaillen hiippailin vanhempien makuuhuoneeseen, tönin äitini hereille ja kuiskin: ”Äiti, mie meen juomaan maitoa.” Kerran äiti ärähti: ”Miksi sä käyt joka ikinen yö kertomassa, että menet juomaan maitoa, senkus menet vaan, kun se keittiö on teidän huoneen vieressä!?” Selitin, etten halunnut hänen luulevan, että talossa on murtovaras. Ei kuulemma murtovarkaat ensimmäiseksi maitopurkeille suunnista. Hyvä tietää.

Kävelin myös unissani. Saatoin kiivetä kerrossängystä, kävellä eteiseen tai vaatehuoneeseen ja kysyä missä pikkuveli on. Siitä sitten takaisin omaan sänkyyn.

Aikuisena luen siis edelleen kaikenlaisia dekkareita, pääsääntöisesti murhista kertovia. Stephen Kingin kirjoja luin niin kauan kunnes SE- kirjan jälkeen en tahtonut uskaltaa mennä yöllä vessaan. Sitten otin itseäni niskasta kiinni ja lopetin kauhukirjojen lukemisen. Silti en ikinä milloinkaan öisin voi vilkaista vessan peiliin päin, koska siellä selän takana näkyisi mörkö ja se on maailman varmin fakta.

Siinä vaiheessa kun sain omia lapsia, nukkuminen nousi arvoon arvaamattomaan. Osa ipanoistani on viettänyt melko railakasta yöelämää pieninä, kuka mistäkin syystä. Kuka muistaa sen fiiliksen, kun tuntitolkulla olet hyppinyt rauhoittelemassa, syöttämässä, tutittamassa vaippapöksyä ja juuri, kun tuntuu, että olet niin viimeisen päälle rikki, että voisit repiä kulmakarvasi irti ilmeesikään värähtämättä, jälkeläinen vihdoin, vihdoinkin, hiljenee? Se hiljaisuus suorastaan huutaa pimeässä. No sen sijaan, että nukahtaisi itse välittömästi, sitä kuulostelee josko sieltä jälleen kerran alkaisi kuulua ähinä, joka pikkuhiljaa kasvaa kitinän kautta korvia vihlovaksi konsertiksi. Ja kun sitä ei tulekaan, vaan äänettömyys sirittää korvissa, tekisi mieli nyyhkyttää onnesta tyynyyn. No sitähän ei  uskalla tehdä, koska viimeistään sitten se mini-ihminen havahtuisi.

Tein vuorotyötä useita vuosia. Yövuorot sinänsä olivat helppoja valvomisineen. Mutta seuraavana päivänä olisi pitänyt kyetä nukkumaan, koska useimmiten öitä oli 2-3 putkeen. Tämä hoitaja ajoi väsymyksestä pää pöhnässä kotiin ja huokasi onnellisena päästyään sänkyyn, pisti silmät kiinni ja jatkoi valvomista. Jumankekka miten vaikeaa se nukahtaminen voi olla! Siinä piehtaroituani sain nukuttua ehkä kolmisen tuntia. Iltapäivällä yritin sitten pieniä päikkäreitä. HAH. Ihminen, joka normisti nukkui kuola poskella sohvalla joka päivä ilman ongelmaa, ei taatusti uinahtanut, vaikka lopulta tuli taottua päätä tyynyyn NUKUNUKUNUKUNUKUNYTHELVETTINUKU…! 10-12 tunnin unilla yhteensä kun heitti kolme yövuoroa, niin viikko meni toipuessa.

”Käytä korvatulppia”, neuvoi eräs. Juu. Korvatulpat korviin ja silmät kiinni, ah. ZZZZsssshhhhSsSSZZZXXXtrrrRRRpiippiipTSHHH kuuluu molemmista korvista välittömästi. Kuka voi nukkua niin äänekkäiden vempeleiden kanssa?? Sillä, joka korvatulpat on keksinyt, ei ole päänsisäistä meteliä. Tai se hihittää partaansa ajatellessaan meitä idiootteja, jotka tungemme vaahtomuovia korviin vaikka pää ei päästä levolle.

Nykyisin nukun miten sattuu vaikka lapset eivät valvota ja työ on säännöllistä päivätyötä. Oikein hyvin varmaan yleisesti ottaen, joskin unia näen paljon ja usein herätessäni jalkaterät roikkuvat sängyn jalkopään ulkopuolella.  Mutta sitten iskee kausi, jolloin ei vaan uni pysy silmässä. Kortisonikuurilla saa vauhtia ympäri vuorokauden, se on selvä. Lopetin viikon kuurin muutama päivä sitten ja sen jälkeen nukuin yhden yön makeasti. Nyt herään öisin taas valvomaan pariksi tunniksi, koska jaloista vetää ja vihloo ja tekee mieli kiemurtaa. Tai muuten vain pitää ajatella kaikenlaista. Tai alan odottaa, koska läheisellä isolla tiellä liikenne alkaa kohista aamuyön merkiksi. Nukahdan siinä vähän ennen kellonsoittoa ja kun se herättää, tekee mieli katkoa kauloja kaikilta, jotka toivottavat hyvää huomenta kuiskausta kovemmalla äänellä.

Mitään järkiperäistä ajatusta harvoin mieleen pimeydessä tulee, valitettavasti. No, kerran tosin heräsin yöllä ja päähäni ilmaantui englanninkielinen runo, jonka aamulla kirjoitin sitten ylös ja kehystin tauluksi tyttärelleni. Se on edelleen teinin huoneessa isänsä luona, nuorimpien lasteni huoneessa täällä ja tämän tekstin yläosassa.

Tällä viikolla olen miettinyt mm. presidentin vaimon luonnetta. Että onko siinä ihminen sellainen laimeasti hymyilevä luonnostaan vaiko herääkö julkisuuden ulkopuolella esiin virkeämpi ja vauhdikkaampi nainen? Tai viime yönä funtsailin onko kaksimetristen ihmisten helpompi vai vaikeampi löytää farkkuja kuin tämmöisten toisesta päästä lyhyiden. Niin että kuinkas pitkiä tuumia lahkeista löytyykään normikaupoista? 36″?

Katselen myös nukkuvaa miestäni. Se kuorsaa monesti hiukan. Sen verran, että ei tee mieli töniä, vaan ääni on rauhoittava ja tekee mieli hivuttautua ihoon kiinni. Ja se pitää kättään hassusti otsallaan kämmen otsaa vasten ja kyynärpää pystyssä. Otin kerran kuvan todisteeksi, koska mies ei muuten uskonut tekevänsä niin.

Jos en saa nukuttua, niin saatan myös kiusata miestä kysymyksillä. Pari viikkoa sitten kysäisin, että ”Jos sun olisi ihan pakko leikata multa irti joku osa, niin minkä sä leikkaisit?” Mies kauhistui: ”No en kai mä nyt susta halua mitään leikellä!” ”Niin, mutta jos olis aseella uhaten ihan pakko?” Mies mietti ja sanoi: ”Mä leikkaisin ihan varovasti sulta vähän hiuksia, kun ne kasvais kuitenkin takaisin.”

En sitten kertonut, että olisin ollut itse valmis pilkkomaan häneltä varpaita.

 

Käy katsomassa opettajan kommentti

ma

Ikinä, ikinä en kuvitellut olevani kuuden lapsen äiti. Teininä tiesin varmasti, että kaksi lasta ja ranskanopen ammatti. Siinä mulle tarpeeksi elämänsuunnitelmaa, jos joku omakseen huolii. Ei mennyt sitten täysin suunnitellusti tämä.

Siskon ja serkun kanssa päätettiin antaa niille tuleville lapsille oikein huvittavat nimet. Läpällä, olis sanottu, jos sitä sanaa olisi kasikytluvulla käytetty. Minun lapsistani olisi tullut Siankärsämö ja Hevonhierakka. Onneksi hiukan kasvoin minäkin henkisesti ennen esikoisen syntymää, joten ihan perusturvallisen nimen sai.

Enkä ole uskonnollinen. Kirkosta eronnut, aikuisena tosin. Lähinnä haluaisin uskoa elämän kiertokulkuun ja olen monesti ilmoittanut seuraavassa elämässäni olevani hemaiseva ruskeapeppuinen muurahainen. Tosin mies ei sitten kuulemma suostu mun kanssa seurustelemaan jos muurahaiseksi rupeen. Rajoittunutta tuollainen.

Kuudessa lapsessa on se huono puoli, että aina joku on pahalla tuulella. Ja se tarttuu. Mikä ihme siinä on, että jos yksi laulelee ja hymyilee kaikille, niin ei ala muut iloita ollenkaan. Mutta annas olla, joku vetää kierroksia ja ilkeilee yhdelle, jolloin tämä saa äkkiä taustajoukkoja taakseen. Kohta menee koko poppoo tukkanuottasilla. Sinne sitten joutuu väliin puuttumaan ja pahimmoillaan karjumalla suosiota osoittamaan herrasväen sisarusrakkaudelle. Vaikka ei yhtään -ei sitten yhtään- huvittaisi! Näitä asioita olisi kannattanut tarkkaan miettiä ennen jälkikasvun alulle pistämistä. (Semmoisen varoituksen vois kirjata e-pilleri- ja kondomilaatikoihin.)

Rasittavinta ei ollut pikkulapsiaika, vaikka kolme nuorinta ovatkin alle 4,5 vuoden sisällä syntyneet ”hupuluputupu-tiimi”, jotka saattoivat keskellä kesää kiertää 15 kierrosta vihreää lahjanarua talon ympärille. Jotka harrastivat pieninä vessojen lukkojen kääntönuppien kähveltämistä. Kerran, kun molemmista vessoista oli nupit kadoksissa, puolen tunnin tiukan kuulustelun jälkeen heikoin murtui paineessa ja yksi nuppi löytyi kääntämällä äidin crosstrainer ympäri laitteen sarven sisältä. Toisen löytymiseksi olisi vissiin pitänyt kiduttaa mokomia pirulaisia.

Vaikka yksi näistä nuorimmista on keskosena syntynyt ja vaikeaa astmaa sairastava. Vaikka toiseksi nuorin oli allerginen melkein kaikelle vuosia ja kokkasin hänelle kaikki ruoat erikseen. Jos yöunet näiden kahden osalta jäivätkin niukiksi, kuopus sitten huiteli täydet yöunet syntymästään alkaen ja oppi pissatuksella tekemään tarpeensa 5-kuisesta lähtien pönttöön. Kulutti sitten yhden vaipan vuorokaudessa. Säästeliäs typykkä!

Raskasta on koulu. Läksyt. Wilma. Vihaan Wilmaa siinä missä aiemmin reissuvihkoa. Ihan sama onko se kommentti positiivinen vai ei, jo sivustolle kirjautuessa alkaa harmittaa. Mitä nyt taas…! Ai jaha. Esim. 17vee sai yläasteella tällaisen: ”Söi purukumia koulun käytävällä. Suosittelen kasvatuskeskustelua kotona.” Keskusteltiin. Minä: ”Söit sitten purkkaa koulussa.” Tytär: ”Joo, unohdin ottaa sen pois ku menin kouluun sisälle.” Done.

Minulla siis on nyt ja on ollut aiemmin erityisluokalla oleva lapsikin, josta tulee aiheellista kommenttia ja viestiä, palaveria ja opetussuunnitelman tekemistä, joten anteeksi, mutta ihan kaikesta ei vaan jaksa. Kun niihin oikeisiin säätöihin on pakko puuttua kotona.

Eräs huomautus kuului näin: ”Poistui kesken tunnin vessaan. Hätätilanteessa opettajan on tiedettävä, missä oppilas on.” Moitin toki jälkeläistäni vaikkakin sanavalinta riemastutti näin kierohuumorista ihmistä.

Nyt neljä lasta on eri kouluissa ja Wilma-viestiä pukkaa! Puoleenpäivään mennessä jos ei ole arkena tullut yhtään Wilma-viestiä, niin on kaupungin sivut tai sähköposti nurin. Nyt on pakko sanoa, että ei ne kaikki sentään ole huomautuksia, vaan tulee tolkuton määrä infoa rehtorilta, opettajilta, terveydenhoitajilta jne. Kaksi koululaistani käy samaa koulua, joskin fyysisesti eri kouluissa, joten heidän kohdallaan kaikki tiedoteviestit tulevat tuplana.

Läksyt ovat sujuneet vaihtelevasti. Nykyinen 22vee yritti luistaa läksyistään milloin mitenkin. Kahdeksanvuotiaana kerran vetosi nälkäänsä, millään ei voi tehdä läksyjä, kun nälkään kuolee juuri nyt ellei saa iltapalaa ensin. Annoin 20 minuuttia aikaa. Palatessani nuori mies jauhoi läksymonistettaan pieninä palasina suussaan. ”Kun täällä tapetaan nälkää,ään!” Siinä vanhempi äityi saarnaamaan huonosta tulevaisuudesta. Kun jää läksyt, jää koulut eikä ihminen hanki rahaa mistään.

Kyseinen nuorimies osoitti sitten aloitteellisuutta rahan tienaamisessa muutaman viikon kuluttua. Esikoinen soitti läheisestä kauppakeskuksesta raivoissaan:” Arvaa mitä J tekee kaverinsa kanssa? Se soittaa nokkahuilua ja kaveri pan-huilua ja niillä on hattu maassa rahaa varten.” (mainittakoon tässä, että kyseinen poika ei osaa todellakaan soittaa.) Minä: ”Mene äkkii sanomaan sille, että lopettaa!” Esikoinen: ”No enkä mee, koska sit kaikki tietää, että se on mun veli!!” Lopulta kotiin palasi itseensä hyvin tyytyväinen herra, joka oli saanut yleisöltä kolikoita, karkkipussin ja pullonkorkin.

17veen ala-asteaika oli läksyjen suhteen painajaista. Tyttö käyttäytyi kauniisti, teki työnsä koulussa, mutta kotona ei läksyjä tahtonut saada millään tekemään. Kirjaimellisesti näin EI ole koskaan käynyt, mutta ajatellessani sitä aikaa, tuntuu, että takkutukkainen neitokainen piti raahata jaloista kirjojensa ääreen joka päivä.

Kaikkea muuta sen sijaan tämä tytär kehitti suurella innolla. Kerran lenkkeillessäni silmiin osui valotolppiin kiinnitettyjä ilmoituksia *Leirikesästä*. Kotona avasin läppärini ja sama ilmoitus lävähti nenäni eteen. Tytär ystävänsä kanssa oli suunnitellut meillä pidettävän viikon leirin, jossa yövyttäisi teltassa ja ruokittaisi halukkaat ilmoittautuneet 5 euron hinnalla. Allergiat ja kaikki semmoiset sai ilmoittaa ja ne otettaisi huomioon. Isä lähti aika vipinällä riipimään ilmoituksia irti, joskin niitä oli myös lähialueiden postilaatikoihin pudotettu kiitettävästi.

Kuopus 10vee on yleisesti ottaen ollut helppo myös kouluasioissa. Tähän asti. Itsenäisyyspäivänä kävin neljän nuorimmaiseni kanssa leffassa. Jo aamupäivällä kyselin onko läksyjä. ”Joo, mutta se on niin lälly, kun pitää vaan keksiä joku ei oikea -henkilö ja tehdä siitä mind map. Ni mä kerkiin sen leffan jälkeenki.” Elokuvasta palattuamme huomautin, että ”nyt ne läksyt.” Tyttö: ”Eiiikä, ku *Emmi* on oottanu mua jo monta tuntii, pliis mä teen sen sitten ku tuun! Se on oikeesti tosi nopee!” Hellyin.

Illemmalla oli aika kaivaa se maailman helpoin tehtävä esille. Neiti alkoi huutaa: ”Eiku sun on autettava mua, emmä keksi mitään!” Minä: ”Sähän sanoit, että se on helppo. Ota joku Paavo Pesusieni tai Peppi Pitkätossu.” Tyttö: ”Äää, en mä voi tietää minkälainen luonne sillä on! Enkä mä voi ottaa mitään Paavo Pesusientä, ku tästä joutuu tekemään myöhemmin esitelmän ja luuletsä, että mä voin koko ajan sanoo Paavo Pesusieni sitä, Paavo Pesusieni tätä, kun sillä on niin pitkä nimi eikä sitä voi sanoo vaan Paavoksi!”

Kärsivällisyys alkoi olla koetuksella. ”No ota sit vaikka se Peppi Pitkätossu. Sen voi todellakin lyhentää Pepiksi. Nyt. Ala. Tehdä. Sitä. Läksyä! Sä olet nyt vitkuttanut koko päivän sillä varjolla, että se on parin minuutin juttu.” Tyttö: ”No mutku en mä tiedä mikä on esim. jonku Muumipeikon luonne! Mistä mä voin sen tietää!!” Minä: ”Ota sitten joku muu, vaikka se Peppi, kyllä sä siitä tiedät onko se vaikka kiltti!”

Istuin hetken sohvalla. Lähtiessäni katsomaan neidin touhua huomasin tämän makaavan eteisen lattialla ja potkiskelevan reppuaan. Marssitin tytön keittiön pöydän ääreen. ”Nyt sulla on 10 minuuttia aikaa tehdä se läksy ja sitte nukkumaan.”” Kun sä et auuuutaaa!” Minä: ”En mä voi sulle valmiita vastauksia antaa, otat sellaisen tyypin, minkä luonteesta tiiät.” Kohta neito vei kirjat reppuun ja tömisteli yläkertaan.

Jonkin ajan päästä menin peittoihinsa kääriytynyttä mököttäjää silittelemään. ”Hyvää yötä pupujussi; saitko sä sen tehtävän valmiiksi?” Peiton alta pilkisti kaksi tummanruskeaa silmää ja rypyssä olevat kulmakarvat: ”En mä tehny sitä, kun mua suututtaa. Mä teen sen bussissa.” Luovutin.

Ei seurannut Wilma-merkintää läksynunohduksesta, joten ilmeisesti tie teenviimetingassakaikkiasiat -opiskelusysteemiin on menestyksekkäästi avattu tämänkin lapsen kohdalla.

Joululomaa ja kesälomaa ei siis täällä odota vain lapsukaiset. Nytkin kokonaista pari viikkoa ilman herättämistä, läksyistä muistuttamista, Wilmaan varovasti kurkkaamista, minuutilleen ajoissa nukkumaan hoputtamista! Kasvatuskeskustelut käydään omien seinien sisällä ilman opettajan kommenttia. Koululoma on paras loma.

Mitä siihen elämänsuunnitelmaan tulee, niin vaikka ei kuusi ollutkaan suunnittelemani lapsiluku, niin yhtään noista en pois antaisi. Etenkään loma-aikoina.

 

Se parhaiten nauraa, jolla on vahvin lääkitys

img_20161207_144142

Mulla on ikää 46vee. Plakkarissa jo 4 lääketieteellistä diagnoosia, tai jopa 5 jos yksi löytynyt nivelrikko lasketaan. Hys siellä, yksikään ei ole korvien välin ongelmista, joskin se nyt saattaa johtua siitä yksinkertaisesta syystä, ettei kukaan ole älynnyt sitä puolta tutkiskella. Oltuani parisen viikkoa nykyisessä työpaikassani, eräänä päivänä kollega yllätti mut taittelemasta taukohuoneen laatikkoon sullottuja muovikasseja siisteiksi kolmioiksi. Katsoi hetken ja kysyi: ”Onks sulla joku psyykkinen sairaus?”

Yksi perustaudeistani on kilpirauhasen vajaatoiminta, aikamme trendisairaus. En kyllä tuntenut itseäni kovinkaan trendikkääksi, kun viimeksi vuosi sitten tauti yltyi. Oltiin jouluna tosiaan Miamin 28 asteen lämmössä ja aina, kun aurinko meni pilveen, rouva veti neuletakkia niskaan ja vinkui kylmyydestä. Matkoilla on yleensä aina kiva iltaisin maleksia joutilaana jossain terassikaduilla, katsella paikallista menoa ja syödä pitkään ja hartaasti. No siinä reissussa vajaa kilppari vei nukkumaan klo 20 illalla. Mies katteli teeveen antia ja minä vetelin kellon ympäri unta nuppiin. Kotona lapset marisivat ”aina sua väsyttää!” Noh, eihän siinä menny kuin maaliskuulle, kun pysyin vihdoin hereillä työpäivän jälkeen iltaan asti lääkkeiden säädön jälkeen.

No noista muista ei juuri tarvi puhuakaan, kun ovat hyvässä hoidossa lääkkeillä nykyään. Mutta astma. Ei se sentään ole syöpä tai insuliinihoitoinen diabetes. Mutta mulla on veemäinen astma. Riehaantuu nykyään tasaisin väliajoin, tein mitä tahansa. Kun on siitepölyä. Kun on eläinpölyä. Kun on pakkasta. Kun on kosteeta, niin on ulkohometta. Ja perhana varsinkin jos on sisähometta tai muuta kosteusvauriota. Kun on flunssa. Kun on ilotulitus. Kun on nuotio. Aina on hyvä syy keuhkoille tiltata.

Se menee niin, että paranen. Sitten urheilusta tykkäävänä aloitan pikkuhiljaa kävelylenkit, vauhtia lisäilen voinnin parantuessa. Kohta voi jo vähän nostella kahvakuulaa, kunnes pääsee kunnolla tekemään maastavetoja ja kyykkäyksiä painoilla. Samalla alkaa lenkki kulkea, sinne sekaan voi jo ottaa kevyitä pyrähdyksiä juoksuaskelin. Jess, elämä hymyilee ja kroppa kiittää säännöllisestä liikunnasta.

Ja sitten tulee vastaanotolle joku, jolla on kotona 17 kissaa. (sinänsä mua ei haittaa, että jollain on eläimiä, oli niitä 1 tai 50) Istuessaan heilauttaa harteiltaan fleecetakistaan huoneilmaan kaikkien mirriensä vuoden aikana tiputtamat hilseet; ja olipa vielä kotoa lähtiessään paijannut sylissä sitä hellyydenkipeintä. Ai jumankekka, että vihaan fleecetakkeja. Miksi eläinihmisillä ylipäänsä pitää olla fleeceä? Mulla on aikanaan ollut sekä koira että kissa ja pidin tarkasti huolen, ettei sitä vaatteistani arvannut.

Tai jokin muu edellä mainituista syistä tapahtuu. Joka tapauksessa muutamassa tunnissa saattaa se ihana ja tervehenkinen urheilijaelämä laskea alamäkeen. Se ottaa muuten otsalohkoon ja rankasti. Sitä on ihminen sen verran typerä, että jokaisen paranemisen myötä kuvittelee, jotta tästä se ilo irtoaa lopuksi ikää eikä ikinä enää sairastuta. Paitsi sitten seuraavalla kerralla.

Oon sanonut, että jos haluat tutustua astmaatikon elämään, niin paina kasvot tiiviisti patjaa vasten. Hengitä sisään ja ulos 30 kertaa. Tai sitten vedä henkeä ja pidätä 30 sekuntia, vedä uudestaan henkeä vain sisälle päin ja pidätä 30 sekuntia. Tätä kun muutaman kerran toistelee, niin jonkinlaista kuvaa saa hengenahdistuksesta. Siihen tietenkin pitää lisätä kipu ja se, että ei jaksaisi puhua, syödä, kävellä tai olla hereillä. Mutta nukkumaan ei pysty.

(Sitten niille, jotka epäilee mun lääkkeenottotekniikkaa tai muuta itseni hoitamiskykyä, niin älkää. Mä olen muistatteko se pikkuisen neuroottinen pilkunviilaaja.) Ynnä, että keuhkoriekaleitani vartioi erikoissairaanhoito useampaan kertaan vuodessa. Ynnä oma ammattini.

No mutta siihen kaikkein parhaaseen lääkkeeseen maan päällä, kortisoniin. Tässä oon nyt kolme päivää ollut flunssaisena kotona ja nyt alkaa henki mennä tiukille. Sentään kolme päivää, yleensä se on yksi aivastus ja game over.

Luultavasti huomenna saan aloitella tämän valloittavan namikuurin. Kuulen, että mies jo huutaa tämän luettuaan epätoivoisesti NOOOOOOUUUU…kohta se akka hyppii seinille taas !! (en ole oikeasti ikinä kuullut, että akaksi nimittelisi, mutta tässä on hyvät edellytykset, nimittäin kortisoni+PMS = noita on saapunut taloon)

Joillekin kuulemma voi tulla sivuvaikutuksia kortisonista. Ja joillekin voi tulla ne kaikki, sanon minä. Ensin en nuku, koska henkeä ahdistaa. Sitten en nuku kortisonin takia. Yritän pysyä paikoillani, että tervehtyisin. Hah! Saatan laittaa itselleni leffan pyörimään ja jossain vaiheessa tajuan lopputekstien menevän ja minä oon koko elokuvan ajan hinkannut voiveitsellä lattialistojen alta likaa. Siellä on likaa. Tai purkanut meillä ne aina taitellut muovipussit, taitellut ne uudelleen täsmällisesti sekä asetellut mieluiten värien mukaisesti paikoilleen. Tai lankannut kaikki siihen soveliaat kenkäni. Joita on aika paljon.

(Nyt ei kannata kuvitella, että meillä olisi paikat tiptop. Eivät ole. Tai no silloin likimain, kun olen aivan yksin monta päivää. Täällä asuu liian monta alaikäistä sotkuista ihmistä, jotta se olisi mahdollista.)

Viikko kortisonikuuria ja eteen avautuu aivan uudenlainen nainen. Kaikki asiat ottaa päähän. Siis aivan kaikki. Enkä epäröi tuoda sitä ilmi! ”Kuka ei ole laittanut astioitaan tiskikoneeseen…!Onko pakko aina valuttaa nää sohvatyynyt…! SIIVOTKAA JÄLKENNE…!!! Pahimmillaan miehen kanssa ollaan ilmiriidoissa ja mies luultavasti silloin miettii, että mistähän kiven alta tuo torakka on ryöminyt ja sen kanssa pitäis vielä elääkin muutama vuosi.

Duracell-efektin ja paholaisnaisen lisäksi esille putkahtaa vatsa. ISO vatsa. Turpoan siis kuin pesusieni. Viikon kortisonikuurin jälkeen saa poistella nesteitä 3 viikkoa kropasta. Ja lähinäkö hämärtyy. Eli täällä vaeltaa hengenahdistuksen vuoksi huohottava, puolisokea joka paikkaan ehtivä raivohullu turvonnut rouva.

Yksi lääkäri sanoi, että kortisonin tuomaan hyvänolon tunteeseen voi jäädä koukkuun. Kiss my ass!

Latasin juuri puhelimeeni in case of emergency -appsin, joka lävähtää näytölle vaikka luuri olisi lukittuna. Siinä yhdessä kohdassa kysyttiin luovutanko elimiä. No näkö on pilalla sekä lähi- että kaukoversiona, keuhkot, kilpirauhanen ja munuaiset ei kunnolla toimi, nikamat ja nivelet on sekundaa, kolesterolit äidinperintönä koholla (sydäntauti, tervetuloa), maksa taitaa huutaa armoa lääkkeitten vuoksi (ja eläkkeellä varmaan alkoholisoidun kuitenkin, isänperintönä)ja toisesta korvasta tärykalvo on useiden tulehdusten takia hiukan huono.

Luovutan siis oikean tärykalvon ja viehättävän luonteeni. Ja jos joku välttämättä haluaa kuivan, kiharan peruukin, niin siitä vaan. Viekää pois.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Te siellä, katsotaanpa tarkemmin

Mikä tekee ihmisestä epäilyttävän näköisen? Joku turvatarkastuksessa elämäntyönsä tehnyt tai tällä hetkellä tekevä voisi valaista tyhmää.

Mulla oli lentopelko vuosia. Niin voimakas, että ei lennetty. No toisaalta, kun aikaansaa kuusi lasta, niin onhan siinä tietty normi-ihmiselle rahanmenoakin sen verran, että ruotsinlaivaa kauemmas ei juuri tarvitse valuuttaansa kuskatakaan. Laivalle olen aina kyennyt menemään, koska osaan kuitenkin uida. (eikä tarvitse nyt hymistellä siitä, että uppoava laiva imaisee mukanaan tai jäädyt sinne kylmään veteen. Tiedetään.) Lentää en ole osannut koskaan, joten ajatus mahdollisesta alaspäin syöksymisestä ei ole viehättänyt. Toki olen myös ruokkinut itselläni kaiken maailman pimeän,  murhaajan,  hiiviskelijän, lentokoneturman/kaappauksen pelkoja lukemalla liki vain ja ainoastaan dekkareita. Paljon dekkareita, murhia, onnettomuuksia ja kauheuksia.

Melkein neljäkymppiä sain täyteen vuosia ennen kuin ensimmäisen kerran iski sellainen olo, että maailmalle on päästävä. Lentopelko tai ei, niin suunnistettiin nykyisen eksän kanssa Lontooseen. Sinne oli just sopivan vähän aikaa lentokoneessa, niin että arvelin selviäväni sekoamatta.

Lentohan sujui hyvin, koska koneessa oli nainen, joka liki kirkui lähdössä ja joka kerta, kun turvavyövalo syttyi. Siihen nähden itse olin Mrs. Cool, koska minähän en naamallani näytä, että pelottaa! Kentällä passitarkastus moitteetta läpi.  Ja se sitten taisikin olla ainoa kerta. Oltiin menossa laukkujen noutopaikkaan, kun vartija pysäytti. ”Passi, kiitos.” Hämmästyneenä ojensin passin. Jouduin selvittelemään siinä sitten, että mistä tullaan ja miksi ja kuinka kauan viivytään. Lopulta vartija ojensi vastahakoisesti passin takaisin.

Paluumatkalla turvatarkastuksessa minut ratsattiin, satunnaisotanta kuulemma.

Nykyisen ihanan mieheni kanssa aika paljon matkustetaan siihen nähden, että eräs ei pidä lentämisestä eikä oikein jaksaisi istua paikoillaan vaadittua aikaa. Matkakohteet ovat vaihdelleet, lentojen pituus ja rouvan jaksaminen niin ikään. Mutta se, mikä toistuu joka kentällä joka turvatarkastuksessa, on, että eräs tietty lyhyenpuoleinen kiharatukkainen nainen saa päättäväisen ohjauksen sivummaksi. Koska täytyyhän niitä satunnaisotantoja olla.

Ekalla matkalla jenkkeihin minut –of course– vedettiin sivummas ja taputeltiin nätisti puolelta jos toiseltakin. Lopuksi jouduttiin suurella vaivalla skannaamaan hälytys pois heiluttelemalla skannerilaitetta käsieni ympärillä. Toisella yrittämällä skanneri hyväksyi vapauttamiseni. Seuraavalla kerralla pääsin turvatarkastuksen läpi, mutta viisumikone ei hyväksynyt minua. Ei muuta kuin jonottamaan henk.kohtaiseen tarkastukseen. Miehelle huutelivat, että sinä olet päässyt läpi, tule pois sieltä jonosta, mutten päästänyt. ”Et kyllä jätä mua tähän yksin….!”parahdin. Ties mihin olisivat raahanneet kidutettavaksi.

Paras -tai oudoin- tapahtui noin 4 vuotta sitten. Turvatarkastus, pikkurouvan taputtelut luonnollisesti käytiin läpi. Sitten lipputarkastukseen portille, jes, ei muuta kuin koneeseen menevään putkeen reippain askelin muiden ihmisten perässä. Ja kas! Ennen kuin pääsin koneeseen asti, vartija seisoskeli siellä putken päässä ja vinkkasi, että sinä siellä. Tarkistettiin siinä sitten, jotta onko tämä ihminen lentokelpoinen vai ei ja mitäs siellä kassissa Almalla onkaan.

Kesällä lennettiin Milanoon ja sieltä onneksi moottoripyörällä läpi Euroopan kotiin, joten passitarkastuksia ei juuri ollut. Mennessä lentokentällä pääsin turvaporteista läpi, hups vain. Hihnalla kuitenkin kyllästyneen näköinen tarkastaja halusi lääppiä tavarani pyyhkeellä, jolla kuulemma räjähteistä etsitään merkkejä. ”Satunnaisotanta”, hän mutisi. ”Teille satunnaisotanta, mulle rutiinia”, tokaisin.

Ei liene tarvitse erikseen mainita, että joka ikinen kerta mies kävelee kaikessa rauhassa läpi tarkastuksista kenenkään sen kummemmin kiinnittämättä huomiota. Joten on aivan varmaa kummalle meistä kätkettäisi ne salakuljetettavat tavarat jos tarvetta olisi!

Joku sanoi, että olen perussyyllisen oloinen. Minäkö? Ihminen, joka kerran kadotti ostamansa nonparelli-purkin, käski eksän käydä narisemassa siitä kaupassa, jotta saatiin uusi *kun se unohtui tänne kassalle.* No löysipä ihminen auton lattialta seuraavana päivänä sen alkuperäisen ja tunnontuskissaan anteeksipyytelevänä kävi asioikseen viemässä purkin takaisin, kun viekkaudella ja vääryydellä oli itselleen uuden saanut. Ihminen, joka sai alennusta Miamissa löydettyään nahkatakista virheen ja hotellilla tajuttuaan sen olleenkin tarkoituksellinen ommel, olisi käynyt oikaisemassa aiheuttamansa vääryyden, ellei mies olisi kieltänyt. Sitä parinkymmenen dollarin taakkaa kannan mustassa sielussani ikuisesti.

Täytyy kyllä myöntää, että urheilutapahtumissa olen joskus kapinallisena salakuljettanut alkoholia katsomoon, just sen takia, kun aina syynätään. (En tukassani, jos jollekin se tuli mieleen)

Siitäs saivat, buahhahhaa. Ratsatun kosto on kauhea.

 

 

 

 

Unohtamisen vaikea taito

Usein mediassa törmää näihin *Tykkää, jos muistat vielä kartiomallisen Trip-juoman* -hömpötyksiin. En tykkää, koska tietenkin ne muistan. Toivon, että joitakin asioita en muistaisi.

Ala-asteella tehtiin testi. Jokainen sanoi vuorotellen substantiiveja ihan mitä mieleen juolahti kunnes saatiin 50 sanaa täyteen. Ne monistettiin paperille ja sitten oli jonkin verran aikaa lukea ja opetella sanoja. Lopuksi tyhjä paperi nenän eteen ja kirjoittamaan oikeassa järjestyksessä niin monta sanaa kuin muisti. Olin huonoin ja paras. Muistin 49 sanaa, mutta se puuttuva oli jo kolmas sanoista, kana. Harmitti noin nelikymppiseksi asti ja sen jälkeen annoin itselleni anteeksi. Tai ainakin myönsin, etten ole täydellinen.

Lukiossa psykologian tunneilla tehtiin vastaava testi. 30 summittaista numeroa peräkkäin ja ne piti opetella. Muistin kaikki. Opettaja oli kuulemma vielä pari vuotta myöhemmin höyrynnyt asiasta tunneillaan.

Mies sanoo, että mun kanssa on välillä ärsyttävä kiistellä, kun muistan sanasta sanaan jonkun kiivauksissa sanotun lauseen. Kollega puhui eilen töissä puhelimessa ja etsiskeli työpaikan faxinumeroa. Huuteli sitten mulle, että ethän vain sattuisi muistamaan. No satuin.

Muistan täsmälleen, mitkä vaatteet miehelläni oli päällä kun oltiin ekoilla ”treffeillä”. Muistan mitä hän sanoi ensimmäisen suutelon jälkeen. Päivämäärät, joina tapahtuu jotain jollain tavalla mieleenpainuvaa -ihan mitä vaan- todella painuvat mieleen. Päivämäärien lisäksi tosiaan muistan mitä minulla ja/tai jollain toisella oli päällä, millainen sää oli jne. Esimerkiksi vuonna 2007 nykyisessä kotikaupungissani maa oli lumeton 9. päivä maaliskuuta. Keskustelin sinä päivänä asiasta pihapiirissämme erään silloisen naapurin miehen kanssa ja hänellä oli tummansininen hiukan roikkuva topattu takki ja vaaleamman sininen pipo päässään. Edellisessä työpaikassani oli pikkujouluissa esiintymässä Club for Five 10.12.2011. En edes ollut kyseisissä pippaloissa…

Muistan kaverien lasten syntymäpäivät. Muistan yläasteella rinnakkaisluokallani olleen pojan syntymäpäivän, enkä tiedä edes miksi. Muistan teiniaikojen poikaystävien syntymäpäivät, joskaan se nyt ei ole ihme, kun kolmella oli sama syntymäpäivä 3.8 -tosin eri vuosina. 5.12. lähetin onnittelutekstiviestin lapsuudenystävälleni, johon olen yhteydessä vain kerran vuodessa hänen syntymäpäivänään. Ja ei, se ei ole ylhäällä missään kalenterissa emmekä ole facebook-kavereita.

Istuin kerran Specsaversilla odottamassa vuoroani. Kassalla asioi mies ja myyjä pyysi henkilötunnusta. Ajattelin, että voi… älä sano sitä. No, mies luetteli 130262 ja sitten pistin korvat kiinni. Joka hemmetin vuosi 13. päivä helmikuuta ajattelen, että sillä Specsavers-miehellä on syntymäpäivä. Muistan potilaistani nimeltä ne, joilla on sama syntymäpäivä minun kanssani. Kolme viikkoa sitten kirjoitin kolme kertaa peräkkäin toimenpiteessä olleen potilaan henkilötunnuksen ja nyt se on leimattu päähäni varmaan ikuisiksi ajoiksi. Great.

Nii että voisi sitä jollain lailla suodattaa niitä asioita, jotka nuppiin säilöytyvät! Kun sitten taas saatan unohtaa silmälasini jonnekin normista poikkeavaan paikkaan ja niiden etsiminen se vasta kettumaista onkin kun ei näe jos ei kukaan muu ole kotona auttamassa. Lasten liikuntavälineet jäivät armotta kotiin talvisaikaan kunnes oppivat itse niistä kouluikäisinä huolehtimaan paremmin kuin äitinsä. Eskarivuotensa kevättalvella toiseksi nuorimmaiseni kysyi: ”Äiti eikö mulla ole suksia ollenkaan?””Voi on rakas, byää, äiti vaan ei ikinä muista ottaa niitä mukaan!” parahdin. Eskarista tuli nuivahymyistä palautetta: ”Poikanne niiiiiin reippaasti taas juoksi siinä ladun vieressä kun muut hiihtivät.” Huono äiti takoi päätään seinään kotona. Seuraavana talvena meni myyntiin hyvin vähän käytetyt loistokuntoiset sukset…

Lapset ovat joka toinen viikko isällään. Silloin, kun vielä oli päiväkoti-ikäisiä, minun viikkoinani koin ahdistusta siitä, että hoksaisin aamulla herättää ipanat kyytiin. Joka toinen viikkohan lähdin kahta kättä heilutellen töihin ainoana murheena, että muistan ottaa eväät mukaan. Kun kuopus oli viimeistä vuottaan päiväkodin eskarilaisena, kurvasin yhtenä aamuna tyytyväisenä ramppia alas Kehä 3:lle. Yhtäkkiä tajusin, että takapenkillä neito hoilottaa Maija Vilkkumaata täyttä kurkkua. Ei muuta kuin renkaat soiden seuraavasta liittymästä takaisin. Tytär lohdutti: ”Älä välitä äiti, isi on kerran vienyt mut töihin saakka.”

Olin maanantaina lasteni kanssa keilaamassa ja lopuksi piti kuskata 22vee kotiinsa Vantaalle. Ajoin sitten Tuusulaan asti, kun unohdin poistua motarilta.

Tiistaina oli itsenäisyyspäivä. Meillä molemmilla mieheni kanssa on siitä hyvä työ, että pyhät ollaan vapaalla. Puhelimessani on automaattisesti herätys joka arkiaamu. Illalla olin jo sängyssä kun mies tuli makuuhuoneeseen. Mies: ”Saanko kysyä yhden kysymyksen?” Minä: ”No mitä?” Mies: ”Soikohan mahdollisesti sun kello huomenaamulla 6.22?”( en voi laittaa soittoaikaa tasan 20 yli, koska se on aivan liian aikaisin ja 25 yli on jo liian myöhään, näin sivuhuomautuksena) Minä: ”Ei tietenkään soi, kun joku on laittanut sen pois päältä.” Mies: ”Eli sä suljit sen.” Minä: ”Mitä, siis epäiletkö sä mun älykkyyttä?” Mies: ”Enhän mä sun älyä epäile, mutta olishan se voinu unohtua.” Minä: ”Hah! Milloin minä  muka olen unohtanut mitään????” Mies: ”No esimerkiksi tänään unohdit ajaa Korsoon ja ajoitki Tuusulaan.” Perhana, pitipä mennä kertomaan.

Numeroiden kanssa mulle on moni asia tärkeä, niinkuin olen kertonut aiemminkin.
Mun hyvässä puhelimessa on kätevä askelten laskuri. Tiistaina aamupalalla kerroin miehelle katsoneeni viime kuukauden tilastoni ja askelteni keskiarvo oli 7658 askelta per päivä. Minä: ”En siis päässyt kymppitonniin joka päivä, vaikka tietenkään mulla ei kotona varsinkaan oo koko ajan puhelin mukana.” Mies: ”No hyvähän toikin tulos on.” Minä: ”Nii,i, mutta se on kaukana kymmenestä tuhannesta..!” Mies: ”Sulla on kyllä ihan japanilainen luonteenlaatu; kaikki pitäis toteuttaa just niinku on säädetty pilkulleen!”

Nauroin, mutta päätin silti pitää puhelimen tiukasti itseeni sidottuna koko päivän, että saisin tarkan lukeman. Numerot ja tavoitteiden saavuttaminen on tärkeitä. Ne luo ihmiselle turvaa ne. Vaikka pitikin työntää urheilushortsien kaulukseen puhelin, kun en muistanut omistavani olkavarsikoteloa, johon sen puhelimen olisi voinut sujauttaa.

 

Ajokortti ja rekisteriote!

Oon ajanut autoa 12-vuotiaasta asti. Isäni opetti ja siihen aikaan aina hiljaisemmilla teillä pääsin rattiin. Lisänä sain tuntien luentoja akuista, männistä ja katalysaattoreista konepelti levällään olevan auton edessä. (hohhoijaa) Joten kun menin autokouluun 19-vuotiaana ja opettaja alkoi luetella polkimia, sanoin, että ”juu, josko vaan lähdettäis liikkeelle…?” Jo entisessä elämässä minä olin se, joka autot koeajoi ja päätti kaupat. Nykyisinkin haluun olla vaihtamassa renkaita (onnistuu myös itse) ja tarkastan auton nesteet, vaihdan lamput ja tietty pesen autoni. Minä itte!

En ole aina se hillityin kuljettaja. Nuorena tuli suollettua tekstiä antaumuksella ratin takana ja Helsingissä asuessa toitottelin torvea kiivaasti aina, jos jokin mätti liikenteessä. Ja mättihän se.

Heräsin kielenkäyttööni, kun ajoin huoltoasemalle, odotin edessä olevan auton lähtemistä ja takapenkiltä 2vee esikoinen kysäisi: ”Onko siellä äiti taas sellainen paskapää?” Joten nykyisin, vaikka esikoinen on jo 24 ja nuorinkin 10, karjun yleensä vain ”MENEEEEEE!”

Asiat, jotka ärsyttää liikenteessä, niitähän piisaa. Olen avautunut tästä joskus facebookissa, mutta kerään ne jutut vielä tänne.

Traktorit. Mitä ne tekee mun työmatkalla? Asun yhdessä Suomen suurimmista kaupungeista. Ei ole kaupunkilaista körötellä kolme kertaa viikossa traktorin perässä. Eikä ne voi kaikki aurata lunta, koska tietääkseni täällä on välillä kesäkin!

Jumittajat. Niillä on alla mahdollisimman pieni auto, mieluusti Nissan Micra. Sillä pääsee kiihdyttämään noin kolmeenkymppiin ja sitten alkaa huimata. Tai on vaarassa pudota tieltä. Jumittaja tuskin ajaa töihin, mutta varmuuden vuoksi on siellä aamuruuhkassa ettei ole yksinäinen olo. Risteykseen jumittaja jarruttaa, koska ikinä ei tiedä. Voihan sieltä joku ajaa kolmion takaa eteen. (Ja taatusti ajaakin, jos ymmärtää, että niin ehtii jumittajan edelle.) Jumittaja ei tajua, että liike-nne tarkoittaa, ettei nysvätä paikoillaan.

Pikkuautot yleensä. Mikään ei ole niin vaikea parkkeerata kuin pieni auto. Pikkuautoilija alkaa kihnuttaa autollaan edestakaisin ja viidennentoista jyystön jälkeen saa autonsa ajettua vinoon ruutuun, johon mahtuisi oikeastaan kaksi pikkuautoa vierekkäin, jos ne olisivat suorassa. Tai sitten ajaa jättimäisen parkkipaikan taaimmaiseen nurkkaan, koska siellä pystyy ajamaan auton ruudusta läpi vastapäiseen, ettei vaan joudu peruuttamaan.

Kaahaajat. Minä kaahaan joskus jollain pikkuteillä ja salaisesti iloitsen siitä. Tai no en niin salaisestikaan jos ajattelee, että nauraa rätkätän ääneen. Mutta ne, jotka aina kaahaa, ottavat sen päättyvän kaistan, että voivat kiilaten tunkea nokkansa kahta autoa edemmäs. Ne ei paljoa rampeilta tulevia väistele ja mökkimatkoilla ajavat peräsuoli pitkällään otsasuoni pullottaen, kun sitten on perillä kaksi sekuntia aiemmin. Ei tarvi kysellä pysähtyykö ne päästämään ihmisiä suojatielle. Ei pysähdy.

Vihdintie. Ei kai siitä tarvitse sen enempää jaaritella. Se, joka on joskus ajanut Vihdintietä, tietänee mitä tarkoitan. Vihdintiessä yhdistyy junnaaminen ja ruuhka vaikkei olisi ruuhkaa tahi junnaajia.

Hattupäiset kuskit. Ne pääsääntöisesti lukeutuu jumittajiin, mutta on niissä holtittomiakin. Holtiton ei tiedä itsekään mihin suuntaan ajaa. Holtittoman takana ajaa ihan mieluusti, koska ohittaminen voi olla vaarallista. Holtittoman ja jumittajan yhdistelmä on se, joka ajaa alle rajoitusten niin kauan, että alkaa ohituskaista. Siinä hetkessä sellaisen kuskin olemuksen valtaa ajohurmio ja vauhti kiihtyy samaan tahtiin ohittajan kanssa.

Ja vielä autorasismia. En tykkää Audeista, Bemareista, Hummereista, kuorma-autoista tai muistakaan lava-autoista, Fordeista, mistään pikkuautoista -paitsi jos on Ford Ka mihin on tehty leppäkerttumaalaus. En tosin halua ajaa sillä, mutta onhan se aika liikkis, eikö?

Noin yleisesti ottaen antakaa mun ajella ihan yksin ja pysykää pois edestä, niin asiat sujuu. Etenkään aamuäreän eteen ei kannata tulla hieromaan. Jostain syystä kun mies aamulla lähtiessäni suukottaa, hän usein sanoo: ”Hauskaa työpäivää rakas, äläkä provosoidu liikenteessä.” Vastaan: ” Minäkö? En koskaan!”

Ja viimeisenä; liikenneympyrään ajettaessa ei tarvitse näyttää vilkkua. Joten älkää.

PS. Anteeksi kaikki mun ystävät autosta riippumatta. Tietenkään en tarkoittanut ketään teistä. En tietenkään.

PPS. Otsikosta huolimatta en ole ikinä saanut ylinopeussakkoja.

 

Hillosipulia ja ruusukaalia

”Sulla on kyllä lihavan ihmisen sielu”, totesi työkaveri, kun alle parikymppisenä olin keksitehtaassa töissä ja puhuin ruoasta jatkuvasti. ”Ei kannata jäädä sun ja ruoan väliin”, mies kiusaa välillä.

Olen ollut tosi nirso. Söin mm. pizzaa ensimmäisen kerran 16-vuotiaana, kun juhannusreissulle sisko oli hankkinut muille Saarioisten pizzat ja jättänyt mulle ostamatta ruokaa, kun en kerran pizzaa syönyt. Nälässä oli pakko maistaa! Sen jälkeen vedin seuraavien kolmen vuoden aikana varmaan koko aiemmasta elämästäni puuttuneen pizzamäärän naamaani. Ja nimenomaan Saarioisten jauhelihapizzoina. En syö niitä enää.

Lapsena ruokalistalla sai olla mieluiten pelkkään maitoon tehtyä makaronilaatikkoa tai sitten jauhelihakastiketta ja perunoita. Tai paistettuja perunoita. Kaikki muu ruoka olikin sitten enemmän tai vähemmän vastenmielistä.

70-luvulla se, joka nirsoili ruokansa kanssa, istui pitkään ja hartaasti lautasensa ääressä. Ainakin meidän perheessä. Ja minähän istuin. Kaalikeiton kanssa 2,5 tuntia. Sitten isä alkoi kävellä sopivasti ruokapöydän ohi ja vaivihkaa lusikoi kylmää kaalisoppaani suuhunsa, että pääsin pinteestä. Makkarakeittoa jäätiin kerran tuijottamaan siskon kanssa kahden keittiöön, kun muu perhe meni saunaan. Hetken päästä marssittiin vuorotellen vessaan kovaäänisesti kailottaen: ”Kauhee pissahätä, täytyy mennä vessaan!!” Kiinni jäätiin, mutta onneksi siinä vaiheessa keitto oli jo pöntössä.

Aina piti ajatella niitä nälkäänäkeviä. Ajateltu on. Monta, monta tuntia. Kananmuna-allergisena koulussa sain oman lihapulla-annoksen. Ei siinä mitään, lihapullat olivat ihan hyviä, mutta joka kerta lautaselle tuotiin myös kaksi valtavaa keitettyä porkkanaa. Miksi??? Vihasin niitä hemmetin porkkanoita! Istuin vielä vuodesta toiseen lyhyen varteni vuoksi opettajaa lähinnä ja sirpostelin siinä niitä haaleita, liian kypsiä jättiläismäisiä porkkanoita. Jossain vaiheessa päättelin, että ne olivat keittäjän kosto ylimääräisestä vaivasta. Alhaista, sanon minä.

Iän myötä musta on tullut avarakatseinen ruokailija, omasta mielestäni. Syön niitä keitettyjä porkkanoitakin… Mies on opettanut minut rakastamaan guacamolea ja meksikolaista ruokaa. En pidä fetasta, mutta pinaatti-fetapiirakka on hyvää. Juusto on kamalaa sellaisenaan, mutta sula juusto menee hyvin monessakin ruoassa. Pikkujouluihin kollega teki ystävällisesti minulle oman pasta-pestosalaatin ja jätti fetat pois annoksestani. Kiitin häntä nyppimällä myös mozzarellat lautasen reunoille.

Toissa kesänä lomailtiin miehen kanssa Pärnussa. Lounasaikaan oli jo hirveä nälkä. Se tietää sitä, että ensin alkaa kiukuttaa, sitten tulee huono olo ja viimeiseksi alan aivastella. (Älkää kysykö miksi. En todellakaan tiedä.) Eräs ravintola mainosti kermaista lohikeittoa ja sinne oitis, koska rakastan lohikeittoa. Missään ei vain mainittu, että kerma oli rusehtavaa ohutta litkua ja keitosta löytyi kolme lohipalaa. Sen sijaan pieniä mustekaloja lonkeroineen uiskenteli sopassa yhden sukuhaaran verran. Syömättä jäi. Ruoan jälkeen suunnistettiin rannalle ja minä, joka en koskaan osta valmishampurilaista jos on jokin muu vaihtoehto, syöksyin lähimmälle pikaruokakioskille vatsa kurnien. Sain hampurilaisen, joka valui kastiketta (yök) ja sisällä oli vaaleanpunertavan harmaa iljettävä pihvi. Yhdellä hampurilaishaukkauksella ja kolmella lohipalasella kärvistelin sitten päivälliseen asti.

Eilen söin yltiöpäisyyden hetkenä elämäni ensimmäistä kertaa etanoita. Valkosipulissa lilluvia otuksia, tuoksu oli kieltämättä houkutteleva. Ensimmäisen ötökän suutuntuma yllätti. Olin odottanut pehmeää, ehkä vähän höttöistä syötävää. Ja mitä lapioinkaan suuhuni; tiukkaa, hiukan narskahtavaa tiivistä -ei minkään makuista- öttiäistä, jota todellakin joutui pureskelemaan. Toisen kohdalla iski järkytys. Tunsin suussani ihan selvästi etanan muodon. Pää ja ruumis. Hyi että. Eikös niitä voisi pilkkoa niin, ettei välittömästi iskeydy mieleen kuva asfaltilla lötköttävästä ruskeasta paksukroppaisesta, hivenen limapintaisesta nilviäisestä, joka zoomailee sarvineen voiko mönkiä eteenpäin ? Söin sitkeästi silti vielä kolmannen ja sitten luonto petti.

Tänään mielessä on pyörinyt mokoma ruokalaji ja olen saanut tasaisesti koko kropan puistatuksia. Kysyin mieheltä, että ”jätetäänkö niille sarvet päähän? Kun musta tuntuu, että siinä päässä oli sarvetkin…!” Mies: ”No ei kai sentään.” Mutta kuka niitä sarvia sahailisi ennen paistamista? Vai onko siellä tuottajapuolella joku linjasto, missä poistetaan etanoilta sarvet? Argh, ei tule minusta kaikkiruokaista! Sipulirenkaat saavat olla alkupalojen eksoottisin osio tästä eteenpäinkin.

Yksi iso huoli on se, että vanhana mut kärrätään johonkin laitokseen ja suuhun kaadetaan rusinasoppaa ja piimää. Joku sanoi, että tee hoitotahto. Olishan siinä ideaa, muut kirjoittavat hoitotahtoonsa milloin saa ja milloin ei saa elvyttää tai ylläpitää elämää. Mun listassa lukisi : Ei missään nimessä rusinakeittoa, piimää, maksaa jauhettuna tai laatikkona, kaalikääryleitä, sieniä, juustoa sulattamattomana, pinaattikeittoa, kananmunaa, pekonia, katkarapuja, simpukoita, blinejä, kotikaljaa, viiliä, mannapuuroa, lihaisia makkaroita tai siskonmakkaraa(halvimmat jauhomakkarat käy kylminä), verilettuja, hyytelöitä, banaania ja niin edelleen.

Sen sijaan saa antaa hillosipulia ja ruusukaalia, kiitos.

Ja söin kerran vapaaehtoisesti oliivin, joten niistä voidaan neuvotella.

Ollaanhan aina yhdessä?

Ollaan oltu pariskunta 4 vuotta ja 9 kuukautta. Hypätty joidenkin mielestä liian pian erojen jälkeen suhteeseen. Perhetuttuja vielä vuosien takaa oltu entisissä liitoissamme, joten ei ole ihan jokainen hyvällä katsonut tätä suhdetta. Lapsiakin jonkun mielestä liikaa vaikkei sentään yhteisiä.

Mutta meillä on niin hyvä. Ei, meillä on paras. Samanlainen kiero huumori. Moottoripyöräily. (Minä en aja, istun kyydissä ja räpsin kuvia, laulan ja jumppaan vatsalihaksia ja nautin maisemista) Leffat. Lukeminen, vaikkakin minä luen pelkkiä murhia ja mies sotakirjoja. Laulaminen. Hoilataan suomalaiseen tapaan karaokessa melko säännöllisesti… Miehellä on ihana pehmeä ääni ja olen itsekin saanut kiitosta monesti lauleluistani. Puhutaan paljon. Pussataan paljon. Halataan paljon.

Reissataan myös aika lailla. Ulkomailla ja ihan vaikka vaan pikamatkoilla lähikaupungeissa Suomessa. Hassua on, että minä Mrs. Pedantti asiat tehdään tässä järjestyksessä ja pidetään mitä sovitaan minuutilleen -ihminen muutun vapaalla joustavaksi mennään mihin mennään -tyypiksi ja mies, se rennompi arkipersoona, ahdistuu jos matkoilla ei ole tarkkaa suunnitelmaa. Joten ollaan perfect match, mies järkkäilee aikataulun ja mie asennoidun kulloisenkin reissun mukaan. Viime kesänä ajeltiin prätkällä Italiasta Suomeen ja vietettiin 2 viikkoa yötä päivää yhdessä. Saatiin aikaiseksi vain yksi nälkäkiukkukinastelu vartin ajaksi. Ei huono!

Ollaan samanlaisia ja sitten taas ei. Siinä missä minä teen kymmentä asiaa yhtaikaa ja heilun, pompin ja säntäilen, mies on vakaa kuin kallio. Tasoittaa mun rönsyilyä. Toisaalta taas jos mies stressaantuu ja säätää, minä pystyn pitämään pään kylmänä ja rauhoittamaan niitä hetkiä. On ihanaa, että mies on älykkäämpi kuin minä. Yleensä niin tietävä opettajamainen ääneni vaikenee sentään välillä, kun opin häneltä uusia asioita. Hämmästyn usein siitä, miten monista asioista miehellä on tietoutta. Olen ylpeä siitä, että ollaan yhdessä ja onnellinen, että hän näkee minussa sitä jotain.

Keskustelun taso meillä ei välttämättä ole kovin korkealaatuista läheskään aina ja valitettavasti minä taidan olla se pääsyyllinen siihen. Eilen esimerkiksi keskusteltiin aina niin hauskasta aiheesta *rakastaisitko mua jos..*

Kellahdin sängyllä lueskelevan miehen viereen halailemaan. ”Hei rakastaisitsä mua jos mä oisin niin allerginen, että makaisin muoveilla vuoratussa pimennetyssä huoneessa eikä me voitais ku pikaseen halata ja sun pitäis käydä naapurissa tekemässä mulle ruokaa?” Mies: ”Täh, suunnitteletko sä nyt jotain mega-allergisoitumista?” Minä: ”Hö, en, mutta radiossa kerrottiin, et Britanniassa on sellainen nainen. Ni rakastaisitko jos oisin?” Mies: ”No kyllähän se olis aika hankalaa.” Minä: ”Ai sitte sä vaan jättäisit mut sinne pimeeseen huoneeseen, että heippa, ole siellä.” Mies: ”No en mä niin sanonut, mutta olis sellainen parisuhde aika hankala. ”Minä: ”Nii, totta. Mut entä jos mulla olis aina jatkuvasti kihomatoja, ni rakastaisitko sä mua silti?” (inspiraatio tähän kysymykseen tuli eräästä potilaskontaktista) Mies: ”Mistä sä oikein revit noita kysymyksiä, ihan vaan koitat keksiä kaikkein ällöttävimpiä juttuja itelles ja sitten pokkana kysyt, että rakastaisitko!?!” Minä nauraa räkättäen: ”No nii, mutta kyllä sellainen ihminen vois olla, etkä sä vastannu kysymykseen!”
Mies: ”No niin justiinsa. Että matoja vaan pyllyreikä täynnä koko ajan!?!” Kiemurtelin naurusta. ”No okei, ei sitte. Entä rakastaisitko sä mua jos mulle kasvais kans parta ja mä ajaisin sitä joka päivä sun partakoneella…?!” kysyin hihittäen. Mies rutisti lujaa: ”Sulle kuule ei kyllä saa partaa kasvamaan!”

Pusutellaan. Minä: ”Mmm, sä olet mun sielussa.” Mies: ”Hyvä.” Minä: ”…ja sydämessä.” Mies vastasi: ”Sinä oot mun sydämessä.” Hetken päästä: ”JA sielussa. Ettei tarvi sanoo, että aijaa, nonii, enkö ookaan sun sielussa…!” Minä:” Hahaa, just meinasin sanoo niin!” Mies nauroi: ”Mä tiedän kyllä miten sun ajatukset menee.”

(Illalla 13vee kysyy: ”Miks mä kuulin, että te puhuitte jostain pyllymadoista?” Äitii…mitä sä oikein selitit..!)

Tänään on täynnä neljä vuotta avioliittoa. Niihin vuosiin mahtuu kahden avioeron jälkimainingit raskaine hetkineen puolin ja toisin. (nyt vuosien päästä kuitenkin ollaan melko sujuviksi saatu rutiinit) Mahtuu myös kipeitä yhteisiä hetkiä, itkuja, loukkaavia sanoja, kiukkua. Tietenkin. Mutta eniten valtava määrä naurua, onnea, yhteenkuuluvuutta, kiihkoa, hellyyttä ja rakkautta.

Sellaista, joka hymyilyttää toista ajatellessa. Sellaista, joka ilahduttaa, kun toinen tarttuu kädestä, vaikka tekeekin niin aina vierekkäin kävellessä. Sellaista, joka saa ikävöimään toisen poissaollessa niin paljon, että kylkiin sattuu. Sellaista, joka sykähdyttää, kun toinen koskettaa. Sellaista, joka salpaa hengityksen, koska yhdessä on vaan niin hyvä.

Joten rakas, hyvää hääpäivää. Neljäs ei ole vielä paljon, mutta kerätään yhdessä lisää. Sinä olet mun ihminen. Ja sinä olet minun sielussani.

Jotkut nyt vaan on sellaisia

Kun muutin kotoa pois eksäni kanssa yhteen, oli uuteen kotiin matkaa 273 km tai jotain sinne päin. Se tiesi mennessä reilut kolme tuntia bussissa istumista, kun olin alle 18vee, ajokortiton ja yksinäni ensimmäisen viikon. Bussi pysähtyi vain kerran matkan aikana hetkeksi Lahdessa, enkä uskaltanut lähteä etsimään vieraasta paikasta vessaa vaikka olikin rakkotuntemusta; etten vain jäisi matkasta kesken…! Loppumatka tuntuikin ikuisuudelta pissahädän kasvaessa hetki hetkeltä. Kipitin nopeasti pysäkiltä kerrostalollemme vain huomatakseni, että olin jättänyt avaimeni sinne 273 kilometrin päähän vanhempieni luo. Talon ala-aulassa onneksi oli huoltoyhtiön yhteystiedot ja kolikkopuhelin. Odottelin puolisen tuntia tulisilla hiilillä huoltomiehen saapumista. Kun tyyppi viimein avasi oven, hihkaisin ”kiitos paljon!” vedin oven kiinni yllättyneen näköisen miehen edestä ja rakko särkien äkkiä vessaan. Siinä istuessani helpotuspissalla oivalsin, että avaamisesta olisi pitänyt pulittaa 80 markkaa. Kurkistin sitten parin minuutin kuluttua nolostuneena ovesta, mutta mies oli häipynyt.

Nuorempana varsinkaan en pissiskellyt vieraissa paikoissa jos sen vain saatoin välttää. Sinä syksynä yhtenä iltapäivänä menin puolijuoksua kotiin, jälleen rakko täynnä. Olin juuri päässyt pöntölle istumaan, kun ovikello soi. ”Siis mitä, onko se nyt unohtanut avaimensa”, ajattelin (nykyinen eksä siis oli niillä hetkillä tulossa opinahjostaan). Syöksyin avaamaan ovea housut polvissa ja rääkäisin: ”miksulleiooavainta?” Ja kas, oven takana seisoi täysin tuntematon tyyppi. Kiireesti vetäisin oven kiinni kiljahtaen. Housut ylös, kolme sekuntia kuumeista aivotyötä ja muistin, että herran opiskelutoverin piti tulla hakemaan joku kirja. Työnsin nenän ovenraosta ja yhtä järkyttynyt nuori mies esitteli itsensä juuri täksi henkilöksi. Hyvää päivää vaan.

Tarjottimien kanssa häärääminen on vaikeaa. Vuosia sitten edellisessä työpaikassani lähdin poikkeuksellisesti työpaikkaruokalaamme, jossa ruokailevat henkilökunnan lisäksi palvelutalon asukkaat/asiakkaat. Kannoin tarjottimen salaattikärryn reunalle ja kurotin salaattini sekaan pähkinöitä kärryn päältä. Lyhyyteni takia jouduin varvistamaan. Pähkinät kurotettuani laskeuduin kantapäilleni ja samalla vedin työtakin helmalla koko tarjottimen päälleni. Lautanen ja lasi särkyivät helisten ja itse olin kuorrutettu kalakeitolla. ”Hei vaan kaikki ihmiset, minä täällä juu!” Ne kuuroimmatkin vanhukset kohottivat katseensa sopastaan.

Kävin kerran kahden työtoverini kanssa kahvilla. Vieressäni hääräsi mies lapsilleen ruoka-astioita useamman tarjottimen kanssa ja asetteli haarukoita ja veitsiä vierekkäin. Itse hilasin omaa tarjotintani eteenpäin hihnaa pitkin ja ihmettelin, kun mies yhtäkkiä seisoi vieressäni haarukka ojossa. ”Ei se ole minun haarukkani, en mä tarvi haarukkaa!” kiljaisin. No, aika äkkiä siinä selvisi, että minä olin sen verran ottanut kosketusta omalla tarjottimellani hänen omaansa, että hänen tarjottimeltaan oli haarukka tarttunut minun prikkani reunaan ja sitä haarukkaa sitten vetelin tarjottimeni mukana pitkin hihnaa. Häntä ei naurattanut. Minä ja työkaverit sen sijaan hirnuttiin hysteerisesti puolet tapaamisesta.

Oltiin pari vuotta sitten minä, mies ja molempien teinityttäret matkalla Pärnuun Tallinnan laivalla. Hirveä nälkä perjantaina töiden jälkeen ja syöksyttiin välittömästi pikaruokalaan, kun laiva irtaantui laiturista ja ravintolat avattiin. Ruuan kanssa otin tölkin lonkeroa ja mies yhden oluen. Vatsojen täytyttyä päätettiin vaihtaa paikkaa ja lähdin viemään jätteitä roskiin. Jalassani oli luonnollisestikin korkkarit, ihanat puukantaiset 10 cm korolla olevat lempparisandaalini.

Kaarsin roskiksille vauhdikkaasti samalla kun kokolattiamatto vaihtui parkettiin. Liukkaammalla lattialla korko luisti ja tein kauniin ilmavoltin kyljelleni, tarjottimelta lensivät roskat ja kaksi tyhjää juomatölkkiä vierivät rämisten niin pitkälle kuin mahdollista. Sain katseita. Isoja katseita. Nousin ylös ja keräilin ympäriinsä lennelleet roinat niin arvokkaasti kuin mahdollista. Teki mieli huutaa, että ”ei, en ole kännissä!” Oma teinini mutisi: ”Sä oot niiiin nolo…!”

Myöhemmin samana kesänä vietiin molempien katraat Turkuun. Paikallisessa Raxissa on ruokatilat kahdessa kerroksessa ja alakerta väistämättä täynnä. Lähestyessäni pöytäämme kompastuin jalkoihini ja lautanen lensi ruokineen pitkin pöytää. Onneksi pöydän toisella puolella ei istunut ketään.

Korkkarikävelijänä suosittelisin, että kauppojen, kirjastojen ja terveysasemien ym. tilojen eteismatot saisivat mieluusti olla erittäin pienillä rei’illä varustettuja. Kolme kertaa olen kävellyt vauhdilla työpaikalta ulos, moikkannut reteästi vaksille ja astunut kengänkoron maton reikään. Se tunne, kun kenkä pysähtyy niille sijoilleen ja leidi jatkaa matkaa nenälleen…! Sitten takaisin takapuoli pystyssä kiskomaan kenkää irti. Nykyään sipsuttelen julkiset eteiset kuin idiootti varpaillani, joskus jopa matalat kengät jalassa jos en ajoissa tajua mitä olen jalkoihini sujauttanut.

Baltiassa miehen kanssa moottoripyörämatkalla pari kesää sitten yövyttiin Tallinnassa hotellissa. Aamulla joku kippasi murolautasensa pitkin lattioita ja särki sen. Olin erittäin tyytyväinen, että se en ollut minä ja mainitsinkin asiasta miehelle. Aamupalan syötyäni venyttelin taaksepäin onnellisena ja samalla työnsin sormeni takanani selin minuun istuneen rouvan permanenttiin. Se siitä julkisen häpeän välttämisestä. Rouva myös oli ilmeisen tyytyväinen elämäänsä, koskei suuttunut.

Töissäkään ei aina ole helppoa. Olin ensimmäistä kertaa avustamassa ligeerauksessa, toimenpiteessä, jossa suoleen ammutaan imulaitteen avulla kumilenkkejä ja saadaan pukamavaivaa helpotettua. Olin saanut opastuksen edeltävästi, mutta pienenpienen kumilenksun pujottaminen imuletkun 10-kertaa lenkkiä halkaisijaltaan suuremman muoviputken ympärille ei ollut ihan yksinkertaista. Työnsin hampaat irvessä lenksua venyttäjän avulla putkeen, mutta se lipsahti käsistäni. Ammuin sitten kumilenkillä lääkäriä naamaan. Onneksi kyseessä oli se ensimmäinen kumilenksu, joten ei sentään lennellyt suolijätöksiä tohtorin poskille.

Kun kaikki lapset olivat vielä alaikäisiä, sunnuntaisena kesäpäivänä kävimme uimarannalla. Keskiviikkona töistä lähtiessäni tajusin, että autoni antennissa roikkui silloisen 12veen uimahousut. Olin ajellut tyynesti kolme päivää uikkarit viuhuen ympäri kyliä.

Lapsistani neiti 17vee on pelannut futista vuosikausia. Olin lupautunut syysiltana hakemaan tytön ja kaverinsa kentältä. Ilta oli jo pimeä. Tytär istahti viereeni ja takaovikin pamahti kiinni. Lähdin ajamaan. Noin kilometrin kuluttua tyttö kysäisi kaveriltaan jotain ja kun vastausta ei kuulunut, katsahti takapenkille, jossa oli vain kassi. ”Mihin sä Meten jätit!!!!” tyttö kiljui. Ei muuta kuin auto ympäri ja siellä kentän laidalla pilkkopimeässä kaveri seisoi hämmentyneenä. Oli laittanut kassinsa -jossa oli myös kännykkä- toiselle istuimelle takapenkille ja aikonut kiertää toiselta puolelta sisälle, kun perävalot jo vilahtivat. Sen jälkeen tytär muistutti aina kavereitaan hyppäämään äkkiä kyytiin, ettei äiti ehdi kaasuttaa tiehensä.

Lasten roudaaminen isälleen on välillä aikamoinen operaatio vaikka lähellä toisiamme asutaankin. Vein teiniä vaatekuormansa kanssa farmarimallisella autollani toiseen osoitteeseensa ja lähdin ajamaan. Kohta alkoi kuulua huutoa ja vilkaisin taustapeiliin. Teini siellä juoksee, huutaa ja huiskuttaa. Vilkutin takaisin, kunnes kuulin, mitä neiti huusi. ”Äitiiiii…Sulje se takaluukku!!”

Miehelläni on uudehko auto. Olen kohtalaisen hyvä peruuttaja ja ajajakin. (uskokaa pois) Käytiin viemässä lapseni futiskentälle ja minä ajoin miehen autolla. Katson aina peruuttaessani peileistä ja ikkunoista, että peruutus sujuu. No, siinä autossa on kuulemma niin hyvä käyttää peruutuskameraa apuna, kun se näyttää vihreillä viivoilla turvallisen peruutusalueen. Selvä, minä kokeilen, päätin, kun aloin peruuttaa parkkikselta. Auton takana oli nainen seisomassa oman hieman pienemmän kärrynsä vieressä.  Peruutin ja peruutin, kamera näytti vihreää. Sitten eteenpäin hetken ajettuani hoksasin: ”Kuuluiko sun mielestä joku kopsahdus?” Mies katsoo minua ja sanoo: ”Joo, etkö sä huomannut, että peruutit sitä toista autoa päin?Mä ajattelin, että ootpa sä kylmäverinen, kun se nainen meni tsekkaamaan autonsa etukulmaa ja sinä vaan ajat.” Säikähdin. ”Siis mitä, sähän sanoit, että se kamera näyttää kyllä mistä voi peruuttaa?” ”Joo joo, mutta ei se kaikkia kulmia tietenkään nää.” No ei tietenkään.

 

 

 

Hiljaisuutta ja avaruutta, kiitos

Olen ulospäin aika tavallinen ja normaali, ainakin useimmiten. Tai oletan niin. Ja olenkin. Varmaan suurin osa minut tuntevista pitää minua puheliaana ja sosiaalisena. Joo kyllä, mutta se on aikaan ja tilanteeseen sidoksissa.

Pystyn aamulla keskustelemaan heti, kun olen syönyt aamupalan. Kunhan ei naureta ja ollaan aika vähällä valaistuksella. Eikä musiikkia. Mitään musiikkia.

”Sä oot aamulla aina niin rage. Tai et sä oo rage, mutta kyllä sä näytät ihan noidalta ennenku oot saanu kahvia.” 13veen näkemys. Kiitos.

Töissä kokoonnutaan aina vartiksi ennen potilastyön alkamista.  Ei sovi murahtaa jotain, vaan pitää ääneen tervehtiä ettei tule kellekään paha mieli. Vaksi sanoo aina moi. (Miksi? Ei aamulla sanota moi vaan huomenta!) Aamupirteät ihmiset aloittavat heti kailottamaan jostain sähköposteista, toimintamalleista ja koulutuspalautteista. Vannon, että en kuule kuin surinaa! Kun eräät haluaisivat istua vaiti jurottamassa Facebookin parissa mieluummin ja valmistautumassa ovien ja puhelimen kautta tulevaan potilastulvaan. Ehdotan seuraavassa kehityskeskustelussa, että kaikenlainen innostunut puheensorina jätetään iltapäivän tunteihin.

Kyllä se kone käynnistyy siinä kasilta. Kohta kykenen jo heittämään kollegoille läppää ja näyttämään ihmiseltä. Työpäivän aikana voi hyvinkin olla yli 40 potilaskontaktia, joten äänessä ollaan tuntitolkulla.

Kotona haluan sitten taas olla hetken suu kiinni. Siinä mielessä huono yhtälö, että just sillä hetkellä lapsilla on eniten asiaa. ”Sä oot niiiin outo, puhu mun kaa!” 17vee narisee. Joo puhun, kun ootat puoli tuntia, kiitos. Tai hei, viestitellään, se  on hiljaista puuhaa ja sitten voin näppäillä vaikka muutaman hymiönkin sekaan. Joka toinen viikko ollaan miehen kanssa liki kaksistaan ja ehdin saada hermoleponi ennen hänen töistä kotiutumistaan. Melkein aina miestä sitten vastaanottaakin jo kommunikoimaan kykenevä vaimo.

Viime viikolla yhtenä päivänä oli työpäivä lyhyempi kuin tavallisesti. Mies oli ollut kotona koko päivän. 17vee oli tullut käymään ja odotti välittömästi kyytiä isälleen. Minulla oli tulintöistäolkaahiljaatailentääirtopäitä- fiilis ja julmettu pissahätä. Kaulahuivi jäi takin vetskarin väliin. Nyin sitä pari kertaa hillitysti, sitten hypin tasajalkaa kiukusta ja kiskoin vuoroon takkia ja huivia. Tiskipöydällä oli muutama astia ja vetoketjua repien kysäisin ”miksette oo laittanu astioitanne koneeseen?” Mies erehtyi sanomaan, että oli juuri ajatellut laittaa ne, mutta ”kun sä tulit liian aikaisin töistä.” Aaargh, ei töistä voi päästä liian aikaisin!!! ”Voinhan mä sitten lähtee takas sinne töihin jos oon liian aikaisin kotona eikä takki lähe päältä!” tuiskahdin. (No en mennyt sentään.) Kumma juttu, että huivi irtosi ihan nätisti, kun hengittelin hetken ja rauhallisesti vedin sen pois.

Seuraava ahdistuksen paikka on kauppa ennen pyhiä. Eilen oli aivan pakko mennä kauppaan, koska 17veen asioita oli järkättävä huomenna alkavan Espanjan reissun takia. En ymmärrä, että  miksi, oi miksi siellä pitää olla samalla hetkellä koko Etelä-Suomen populaatio samassa kauppakeskuksessa ja etenkin Cittarissa? Eikö ihmiset tajua, että mä ahdistun ja hyperventiloin, kun 15 tyyppiä työntää pers pitkällä kärryjään sikinsokin keskellä käytävää? Huomennakin on kaupat auki, haloo!!! Ruokakaupassa kuuluu kulkea ripeästi. Jos haluaa maleksia, niin sitä varten on huonekalukaupat (huom. ei koske Ikeaa, siellä ei lorvita) ja rantabulevardit. Tervemenoa sinne chillaamaan.

Oli pakko kirkua hiukan teinin kanssa ja melkein purra rattia autossa. Hirveä stressi…! Kotona otin salmaria shotin ja menin makaamaan miehen viereen. Sain silittelyä kunnes helpotti.

En myöskään halua, että myyjät puhuvat turhia esim. vaatekaupassa. Joihinkin kauppoihin otan miehen ihmiskilveksi mukaan, niin että ottakoon hän vastaan ylimääräiset ”heiiii, voinko auttaa, etsitkö jotain tiettyä” – kysymykset. Mulle ei puhuta. Osaan kysyä jos on tarvetta.

Tässä on muuten viime aikoina tullut oltua vissiin liiankin mukautuvainen uudistuksille. Uusi tuoli ja kaikkee. Tänään mies kysyi oonko huomannut, että hän laittoi jo ensi vuodenkin kalenterin pakastimen oveen kiinni.  Ja niin todella. Siinäpä roikkuukin tämänvuotisen kalenterin alta toinen niin, että on kiinni yläreunastaan ja kalenteriosa vilkkuu nykyisen kuva pois edestä- taitetun alta. Minä:” Mistä sä ton sait?”  Mies:” Se tuli Suomen sotilas- lehden välissä.” Minä:” Meinasitko pitää sen auki tossa roikkumassa?”  Mies:” Joo, siinä on hienoja kuvia, jotka kertoo Suomen sodista.” Minä:” Ei se  voi olla noin, emmä haluu kattoo yhdestäkään kalenterista niitä kuvia, eikä se voi olla tossa noin isona, kun se heiluu ja näyttää rumalta!” (taulut on kuvien katselemista varten, sanon minä) Mies:” No niin, mä arvasin.” Huokaa. ”Päädynkö mä nyt taas sinne sun blogiin?” Jepjep, rakas. Päädyt.

Haloo, nyt kuuluu huonosti

Oikeastaan rakastan puhelinta. Se on aina mukana. Sillä voi navigoida, tallentaa lenkkimatkat, kuunnella musaa, soittaa ja viestitellä. Katsoa Viaplayta ja Netflixiä, hoitaa pankkiasiat. Selata somea ja ottaa kuvia. Katsoa Googlesta just heti nyt kaikki tärkeät kysymykset, kuten minkähän ikäinen Matt Damon on. (Katson erittäin paljon asioita Googlesta, koska yksikään herännyt kysymys ei saa jäädä kaihertamaan. )

Etenkin uusin kännykkäni, lahja mieheltä -pus sinne vaan- on niiiin hyvä. Kaksoiskamera, jolla tarkkuus on mieletön lähikuvissakin. Voisi pehmentää, silottaa, kaventaa ja suurentaa omaakin lärviään, mutta koska suuri osa face-tuttavistani mua tapaa livenäkin, niin enpä viitsi. Yksi kysymys siinä herääkin jos selfietä ottaa: Miksi ihmeessä kamera tarjoaa suoraan kauneuskerroin 5:sta? Onko se perusoletus, että joka ihminen haluaa viitosen verran omakuvaansa blurrausta vai onko kamerallani oma äly; tuohon naamaan ei vähempi riitä? No, toistaiseksi olen siirtänyt kertoimet nollille. Katsotaan sitten uudelleen niitä pehmennyksiä, kun alkaa 50 vuotta koputtelemaan nurkilla.

Joka vuoden turhauttavin esine sen sijaan on lapsen kännykkä. Muiden lapsista en tiedä, mutta omieni kännykät kuumentavat tunteita. Kumma, miten tämä kapine voi aikuisella toimia molempiin suuntiin, mutta lapsen käsissä sillä pystyy pääsääntöisesti ainoastaan soittamaan tai viestittelemään lapselta aikuisen suuntaan ja senkin vain silloin, kun lapsella ei oikeastaan ole mitään asiaa tai tekee mieli kiukutella. Tai asia on äärettömän tärkeä, kuten ”Mä vihaan näit mun ripsii, voitko varaa huollon eiliselle!?!” (17veellä toisaalta ei iphone irtoa kädestä juuri ikinä, koska snapchattiin kuuluu laittaa kuva neljän sekunnin välein.)

Niillä voi soittaa pääsääntöisesti aikaisin aamulla silloin, kun lapsi on isällään ja äiti yrittää vetää aamu-unia pitkäksi; taikka virka-aikaan eli kesken työpäiväni ja päivistä mieluiten maanantaisin sekä perjantaisin, jolloin töissä vedetään tukka suorana (<- suorana, toiveajattelua!). Ja jos painan punaista, alkaa tulla viestiä toisen perään. Potilastyön keskellä huolestun, kun puhelin tärisee taskussa ja kun viimein ehdin kurkkaamaan onko joltain pää irti, viesteissä lukee:

” Saako ottaa keksiä?” ”???” ”Voitko vastaa?” ”huhuuuuuu!” ”Toi otti jo mäki haluun…!” ”Mun vuoro Ipadilla, toi on ollu jo koko päivän ja eilisen ja viime viikon!” Kerran silloisen ekaluokkalaisen tekstari ”Älä usko Lotaa kun tut” oli varsin ajatuksia herättävä.

Jos vanhempi, tässä tapauksessa allekirjoittanut, erehtyis näppäilemään jälkeläisensä numeron kutsuakseen lapsen kyliltä syömään/läksyjen ääreen/nukkumaan, niin kännykkään *ei juuri nyt saada yhteyttä*, se on äänettömällä lapsen repussa, unohtunut kaverin kotiin sisälle ”kun me vaan vähän aikaa oltiin siinä pihalla” tai mikä raivostuttavinta, alkaa kiekua viereisessä huoneessa. Luonnollisesti näissä tapauksissa myöskin kaverin kännykkä on juuri hukkunut järveen, hänen vanhempansa eivät vastaa outoihin numeroihin tai perhe elää ilman puhelimia.

En edes jaksa laskea miten monta kännykkää olen hankkinut. Satoja varmaan… Tai siltä ainakin tuntuu. Ensimmäinen kännykkä, jonka esikoinen sai vuonna -99, tippui laiturilta mereen 2 metrin syvyyteen. Pikainen sukellus, mutta hei hei kännykkä. Ei ollut kosteudenkestävä. Mies kyllä hommasi muutama vuosi sitten omalle pojalleen uuden hienouden, vedenkestävän puhelimen, jota tämä sitten testasi sitomalla sen jalkaansa ja videokuvaamalla, kun kahlasi matalassa joessa. Ei tiedetä kestikö känny veden, koska se putosi jalkasidoksesta ja katosi. Hei hei.

Yhdelle pojistani ostin jossain vaiheessa Nokian Asha 306:n. Hyvä puhelin. Unohdin tarkastaa pojan taskut eräänä viikonloppuna ennen pyykkäystä ja pesin puhelimen 60 asteen kirjopesussa sekä pyöritin kuivausrummussa. Toimi moitteettomasti, kunhan oli kasattu irronneet osat takaisin paikoilleen. Samainen puhelin katosi sitten parin viikon kuluttua tammikuussa. Poika väitti ”ihan varmasti jätin sen tohon olohuoneen lamppupöydälle.”

Huhtikuussa sain puhelun:” Huoltoyhtiöstä päivää, onkohan tällainen puhelin kadoksissa, löytyi taloyhtiön leikkipaikalta lumen alta osittain?” Se lamppupöydälle taatusti jätetty puhelin palasi kotiin lojuttuaan lumihangessa puoli talvea ja toimi silti. Oli hiukan näytössä pisaroita, muuten ei vikaa. Kun miehen kanssa sitä yritimme kuivailla, veli suutahti, kun hänellä olisi mielestään ollut juuri sillä seisomalla joku tärkeämpi asia kerrottavana. Oli sitten piilottanut luurin uuniin. Myöhemmin samana päivänä pistin uunin päälle 220 asteeseen paistaakseni pullaa. Yhtäkkiä uunista alkoi nousta tummanharmaa höyry ja hirveä katku. Avasin luukun, niin poks! Puhelin räjähti. Ei kestänyt mokoma. Hei hei.

Oltiin heinäkuussa seitsemän lapsen kanssa Pärnussa. Pokémonien metsästys oli juuri alkanut. 11vee kulki wifiä etsien ja puhelin oli kourassa joka askeleella. Viimeisenä päivänä vuokratalolle palattuamme, poika muisti jättäneensä kännykkänsä rannalle. Kiireellä etsimään, mutta se oli jo uimakopista saanut jalat allensa. Hei hei… Illalla 10vee alkoi etsiä omaansa, kun oli sen kuulemma miehelleni käteen lykännyt päivällä eikä sen koommin nähnyt. Ei löytynyt. Kotimatkalla laivassa muistui mieleen ”ainiin, mähän jätin äiti sen siellä yhdessä ravintolassa penkille kun lähdin ulos.” Hei hei ja syvä huokaus äidin lompakosta, jonka 17vee oli juuri shoppaillut tyhjäksi.

Ajattelin säästää ja hankkia käytetyt. 13veen iphonesta oli ollut jo kauan näyttö rikki ja hän sujuvasti soitteli muiden puhelimilla tärkeimmät tai laittoi messengerin kautta viestit. 11veelle Tori.fi-sivustolta löysin puolisen vuotta käytetyn hyväkuntoisen puhelimen. Maksoin kuluineen loistokaupasta 78 euroa ja luotettavan oloinen myyjä ei koskaan lähettänyt puhelinta. Hei hei raha. 10veelle sen sijaan löytyi edullinen käytetty luuri.

Noh, 13vee ja 11vee saivat sitten upouudet Honor 7:t elokuussa. Eksä osti toiselle ja minä toiselle. Tasan kahden viikon kuluttua 13vee pudotti omansa asfaltille suojakoteloineen – näyttö pirstaleina, koska se oli putoamishetkellä käännettynä auki. Hei hei.

11vee piti kiltisti suojakoteloa lokakuulle asti puhelimen päällä, kunnes leirikoulussa selfiesuunnistuksessa se oli tiellä. Leirikoulun jälkeen sanoin, että ”älä pidä puhelintas ilman koteloa, missä se on ?” ”Aa, joo se on meidän huoneessa.” Seuraavana aamuna hoputin: ”Laita ihmeessä se suoja päälle, tossa näytössä on jo pientä naarmua.””Joo joo, ihan kohta ku meen yläkertaan.”
Sitä seuraavana aamuna töihin tuli Whatsapp -viesti:” meni kännykkä rikki joku tönäs mua kun tulin bussista ja sit tän puhelimen näyttö meni.” Niinpä tietysti.

Lisäksi 10vee oli saanut tavoistaan poiketen kuukausi sitten infernaalisen raivarin isällään ja paiskannut oman puhelimensa seinään…! Kas, eipä näyttö kestänyt. Lopputulemana kaikilla kolmella on jälleen puhelimet säröillä, käyttökelpoisia sentään kahdella näistä. (nuorin saa uutta puhelinta odottaa pitkään ja hartaasti, koska tahallisella rikkomisella joutuu jonon hännille).

Jos seuraavat hankkisi jo ostovaiheessa lasit rikkonaisina? Miten helpolla mun vanhemmat pääsivätkään, kun ei ollut luurihuolia, vain rannekelloni jätätti tai pysähtyi kummasti aina, kun olisi ollut kotiintuloaika.

Ei sillä. Vaikka tarpeellisissa arkiasioissa ei puhelin sinne jälkikasvun suuntaan kovin hyvin toimikaan, on sentään yksi pelastus. Mulla ja lapsilla on yhteinen Whatsapp-ryhmä. Sen kautta saan suurimman osan lapsukaisistani, myös ne kotoa muuttaneet, kiinni lyhyellä varoitusajalla. Voidaan viestitellä tapaamisista, kertoa murheista tai lähetellä älyttömiä kuvia ja videoita. Ollaan se meidän oma pieni ”äiti ja kuusi lasta” -perhe kaikkien näiden yhteisten ja erillisten uusperhekuvioiden keskellä. Vaikka lasit säröillä,  niin juttuja riittää.