Joku ehkä saattaa jo tietää, että aamupalani on joka päivä samanlainen. Jos siihen tulee muutos, se on pitkällisen ajatustyön tulos. Aamupalaan kuului aiemmin mukillinen kahvia ja kaksi paahdettua Ruispalaa, jotka täytyy jäähdyttää ensin niin, että leipä on kova ja rapea sekä kiitorata Beceliä. (mieheni määritelmä vähäiselle rasvamäärälle. Ja kyllä, uskallan vielä käyttää margariinia, tiedoksi teille fanaattiset voi -ihmiset!!) Jossain vaiheessa aloin uskoa, että proteiiniakin tulee aamupalassa olla ja pikkuhiljaa olen päätynyt seuraavaan:

1. Muki kahvia.
2. Kaksi kovaksi jäähdytettyä paahdettua Ruispalaa kiitoratoineen.
3. Toiselle leivälle kaksi siivua Saarioisten Kultakinkkua ja toiselle kaksi saman valmistajan Kultakalkkunaa.
4. Molemmille kaksi tomaattisiivua leikkeleiden päälle.
5. Kinkkuleipä syödään ensin. Jos vahingossa haukkaan ekana kalkkunaleipää, vaihdan kinkkuun virheen huomatessani. (tiedän.)
6. Lääkkeet
7. Kehityskelpoisuuteni osoitukseksi maininta, että tänä kesänä olen viimeiseksi osaksi aamupalaa lisännyt 5 mantelia. Kuka voi väittää, että olisin kaavoihini kangistunut jäykkis?

Tää nyt itse asiassa oli vain alustus seuraavalle stoorille. Reissataan. Juu on tullut nähtyä monenlaisia aamupalatarjoiluja matkojen aikana. Alkuun stressasin hirveästi, koska harvassa paikassa on tarjolla ruisleipää edes Suomessa, paahtimesta puhumattakaan. Siinä missä mies tyytyväisenä lastasi munakokkelit ja pekonit syömisikseen, rouva nirsoili leipäkorien äärellä ja vihasi vaaleata ”pullaleipää”, jota söi sitten koska on vaan jotain syötävä. Jos majoitus on ollut paikassa, jossa ei ole aamiaista, mutta jääkaappi, niin tämä ihminen onnellisena on hankkinut omatoimiaamupalat paikallisesta kaupasta missä sitten ollaankaan oltu. Ja joskus on saattanut kulkea se oma leipäpussi mukana kotoa asti…

Mutta miekin kehityn. Nykyisin suvereenisti syön sitten jotain mitä on tarjolla. (ja mieheni mielipidettä tässä asiassa ei kuunnella….)

Oltiin Yyterissä, leirintäalueelta oli mökki varattuna. Mökeissä olisi ollut kyllä keittomahdollisuus, mutta ei moottoripyöräillen oikein viitsitty hankkia ruokatarvikkeita yhtä yötä varten, etenkään kun alueella oleva pikkuravintola tarjosi aamupalaa kohtuulliseen 9 euron hintaan per persoona. Kävelimme siis tyytyväisenä sinne. Paikan päällä oli jo melko lailla ihmisiä tarjottavien kimpussa ja henkilökuntaa yksi nuori tyttö, joka singahteli kassan sekä keittiön väliä.

”PUURO ON LOPUSSA!” huusi eräs rouva ja samaan hengenvetoon: ”OMENAT ON LOPUSSA JA MARGARIINI, KAIKKI ON LOPUSSA!!” Tyttö pyyhälsi paikalle. ”Juu, puuroa on tulossa lisää, mutta siinä valitettavasti kestää vähän aikaa nyt.” Nainen: ”Mutta kaikki muukin on lopussa!” Tyttö:” Niin, hetki, käyn hakemassa, täydennetään…” Ja syöksyi keittiöön, josta palasi syli täynnä hedelmiä. Ja syöksähti takaisin. Ja takaisin.

Kaikki oli lopussa. Paitsi, että pöydällä oli mysliä, muroja, näkkileipää, lämpimiä sämpylöitä, vaaleaa paahtoleipää ja niitä hedelmiä, varmaan muutakin, mutten muista. Kasailin omat evääni ja istuin paikoilleni. Toisella puolella kaksi vanhempaa rouvashenkilöä ja toisella puolella meitä hiukan nuorempi pariskunta.

Toinen rouvista kauhoi täydeltä lautaseltaan puuroa hyvällä vauhdilla, vieressä pino leipiä. Toinen maistoi omalta lautaseltaan huttua ja sanoi: ”Ai kaurapuuroa tänään!” ”No kaurapuuroa se oli eilenkin”, tuhahti toveri. ”Eikä ollut, eilen oli jotain viljaisampaa puuroa”, intti pöytäseura urhoollisesti. ”Ei, kyllä se oli kaurapuuroa, joka päivä täällä tarjotaan kaurapuuroa”, torppasi ensimmäinen. ”No minun eilinen puuroni oli kyllä jotain hiutaleisempaa puuroa, ei ollut tätä samaa,” yritti kumppani vielä jupista, mutta vaikeni, kun ystävä sanoi lopullisella äänensävyllä: ”Tässä paikassa on jokaikinen päivä pelkkää kaurapuuroa!”

Ärsytti. Aamuäreä ihminen nosti päätään. Olin silti hiljaa ja pureskelin erinomaista sämpylääni.

Ovesta saapui muutama vanhempi mies ja nainen, jonka mielestä kaikki maailman ruoka oli lopussa, viittoili heidät luokseen. ”Heei, tulkaa tänne istumaan, vaikka kaikki on kyllä loppu. Puuro, margariini, kaikki. Katsopa Heikki (vai mikälie) sinne puurokattilaan.” No Heikkipä nosti kiltisti kantta ja sanoi: ”No ei tämä aivan täpötäynnä ole, mutta puuroa täältä löytyy.” Nainen hämmästyi: ”Oh, niinkö! Mutta marga…” Herra Heikki tai joku nosti täyden rasvapurkin ilmaan. ”Näyttää olevan täysi rasia.” Rouva ruokaloppu luovutti ja hiljeni penkkiinsä. Jes!

Minä istuin ja  toivoin, ettei tarvitsisi kuunnella ketään. Mitään. Mies selaili kännykkäänsä siihen uppoutuneena ja söi hiljaa, tottunut, ettei mulle kannata paljoa jutunjuurta aamusta heittää.

Toisen puolen pariskunnasta nainen heräsi eloon ja valitti miehelleen: ”Hillo oli lopussa ja lupasivat tuoda lisää, mutta se onkin ihan kokonaan loppu. Miten hillo voi loppua kokonaan?” Pariskunnan miehisempi versio mutisi jotain mitä en kuullut.

Avasin suuni ja sanoin omalle miehelleni melko kovalla äänellä: ”Tosi hyvä, kun täällä on tää aamupala, joka leirintäalueella KUN EI OLE. Ja tää sämpylä on tosi hyvää ja pehmeetä, ei ihan itsestäänselvyys.” Mies myönteli. Molemmin puolin meitä tuli hiljaista. Hetkeksi.

Viereisen pariskunnan ystävätär saapui pöydän viereen. ”Ai sulla on croissantti! Voi että, mä en saanu!” Toinen julisti ylpeänä: ”Kato mä opin jo eka kerrasta, että ensimmäisenä hyökkäsin hakee tän croissantin, vaikken mä välttämättä ees syö tätä. Mut ettei nää pääse taas loppumaan. Nyt ei kyllä oo hilloa, niin mä en syö tätä.” Nainen hypisteli croissantia. Ystävä myötätuntoisena: ”Ai eiks oo hilloa?” Nainen vieressäni jatkoi tuohtuneesti: ”Niin, mä en voi tajuta miten hillo voi loppua. Kun sehän säilytetään huoneenlämmössä…! Ei luulis loppuvan.” Ystävä huokaili: ”Joo siis mäkin voin tarvittaessa vaikka syödä maksalaatikkoa paketista suoraan, mutta pitäis täällä olla hilloa.” ”Niin ja kun se vielä on huoneenlämmössä, ni miten se voi muka loppua???”

Mä olen aina luullut, että jos avataan hillopurkki ja laitetaan ne hillot esille ja ehkä 10-30 ihmistä kauhoo sitä kuka minkäkin ruokansa päälle, niin se hillo loppuu. Koska se purkillinen on syöty pohjia myöten tyhjäksi. Vaikka sitä olisi alunperin viisi kiloa, niin kai se loppuu, jos kaikki syö siitä? Olen itte niin hölmö, että säilytän avatun hillopurkin viileäkaapissa, joten en tiedä lisääntyykö se hillo itsekseen huoneenlämmössä. (jos se ei kuulemma silloin voi loppua)

Koko matkan mökkiimme (ja ehkä vielä sen jälkeenkin) räyhäsin siitä, miten kiittämättömiä ihmiset ovat. Kyynärpäät ojossa lastataan lautaset täyteen äkkiä mulle mulle- tyyliin ja sitten jätetään syömättä. Leirintäalueen aamupalapöydästä ei saa hillo loppua. Hitto, olisivat tyytyväisiä kun saavat aamupalan valmiina! Leirintäalue. Ei. Ole. Viiden. Tähden. Hotelli.

Mies naureskeli: ”Kyllä mä huomasin, että joku sua kiehutti siellä aamiaisella.”

Viime viikonloppu vietettiin Savonlinnassa oopperajuhlien merkeissä. Joulukuussa varattiin jo liput ja majapaikat keskustassa olivat jo silloin vähissä ynnä sairaan kalliita. Mies löysi meille kesähotellin sopivan kävelymatkan päästä. Vietettiin kaupungissa koko viikonloppu, vaikka itse oopperanäytöksemme olikin lauantai-iltana.

Hotellimme oli siis oikeasti opiskelija-asuntoja sisältävä kerrostalo. Meidän asunnossamme oli kaksi erillistä lukittavaa huonetta, joiden välissä keittiö ja siinäkin molemmille puolille lukittava ovi. WC/suihkutila oli yhteinen ja sijaitsi yhteisessä eteiskäytävässä. Aamiaisen sai samaan hintaan viereisen hotellin ravintolasta. (Ja hyvä aamupala olikin! Hilloakin löytyi ämpärikaupalla -jos nyt joku ei olisi voinut ilman sitä elää- tosin tämä juttu ei koske hilloa, vaikka nyt kiinnitänkin hillomääriin huomiota joka paikassa)

Ensimmäinen ilta kesähotellissamme oli huoleton. Asunnon toisessa huoneessa oli jotkut ihmiset, muttemme nähneet heistä vilaustakaan kuin yhden eteisnaulassa roikkuvan takin verran ja aamulla olivat jo lähteneet.

Lauantaina oltiin syömässä miehen serkun luona. Palattuamme hotellille oopperaa varten valmistautumaan, toinen huone oli saanut uuden asukin. Eteisessä roikkui vaate jos toinenkin ja yhdet kengät niiden alla. Hetken kuluttua mies päätti mennä vessaan, mutta pyörsi alushoususillaan takaisin huoneeseen vetämään farkkuja jalkaansa, koska naapurihuoneen ovi olikin auki. Samantien ovelta kuului koputus.

Mies kurkkasi ovesta. Käytävässä seisoi noin 60-65-vuotias nainen. ”Sinäkö minun kanssani samassa asunnossa asut?” nainen kysyi. ”Me asumme”, mies korjasi ja minä työnsin pääni myös ovenrakoon. Nainen alkoi ryöpyttää: ”Minulle sanottiin, että minulla on oma huone! Minulle sanottiin, että, minä olen ryhmän kanssa ja minä, me vielä vaihdoimme! Tämä ei nyt OLLENKAAN mene niin kuin on luvattu!” ”No tämmöinen järjestely täällä kesähotellissa on”, mieheni totesi.

Nainen kiihdytti tahtia henkeä vedettyään: ”No eihän tämä nyt ole niin kuin minulle on luvattu, että joudun jakamaan huoneeni ventovieraiden kanssa!!””Sinullahan on oma huone. Tämä on meidän huoneemme”, sanoin. ”Minä en ole nyt ollenkaan tyytyväinen tähän asiantilaan!” Nainen paasasi. Miehen ilme kiristyi: ”No ei tämä meidän keksintö ole, mitä siinä meille valitat. Me pysytään tällä puolella ja sinä omallasi.””Mutta minun piti saada oma huone, mikä tämä tällainen järjestely on!” vielä jatkui. ”Tämä on kesähotelli. Nämä ovat opiskelija- asuntoja, jotka on hotellihuoneina nyt”, väänsin rautalangasta. ”Kyllä minä sen tiedän”, nainen parahti. (no mikä tässä on sitten ongelma…???)

Rouva kääntyi tuohtuneesti. ”Oh, minä korjaan sitten nämä vaatteet pois tästä tieltä eteisestä”, huudahti hän ja kasasi kamppeet mytyksi syliinsä lähtiessään raahaamaan niitä huoneeseensa. Minä: ”Ne voivat oikein hyvin olla siinä, ei me kosketa sinun tavaroihisi.” Kaakatus kuului rouvan mennessä: ”Ei, ei, kyllä minä vien…” Alkoi naurattaa. ”Mitenkäs se kylpyhuoneen tarve,” huudahdin perään. ”Kun tässä asunnossa on vain yksi peili vessassa ja mun pitäisi laittaa tukkani, niin onko sinulla milloin tarve päästä sinne?” Liki suljetun oven takaa kuului närkästyneesti: ”On minun kohta päästävä suihkuun, kun se ooppera…” ”Selvä”, huikkasin. ”Minä käyn nyt sitten nopeasti.” Ovi läjähti kiinni toiselle puolelle. Hihitin miehelle ja pyöritin sormea ohimollani. ”Ihan sekasin!” Siihen päädyttiin yhteisenä mielipiteenä.

Laittaessani kampaustani kuntoon, kylpyhuoneeseen kaikui naapurin valittava ääni, kun tämä puhui puhelimessa: ”Niin, niin, noh, kyllähän minä täällä pärjään, en minä sillä. Mutta oli tämä aika järkytys!” (itse olet järkytys) Ei ehkä pitäisi kertoa tätä, mutta kun poistuimme residenssistä oopperaan, näytimme molemmat sitä kyseenalaista sormea suljetulle naapurihuoneelle.

Sen vain sanon, että jonain päivänä lakkaan olemasta ihmisille kohtelias ja hiljaa kuunnellessani turhaa valitusta. Jonain aamuna. Jonain aamuna tulevaisuudessa hillonvinkujat saavat niin kuulla, mitä mieltä heistä olen. Koska jos elämän ehtona on, että saa aamupalalla hilloa, niin sitten on mentävä paikkaan, jossa sitä on ehtymättömänä luonnonvarana. TAI raahattava oma törppö mukanaan! Kyllä täällä eräät muutkin syövät vaaleaa leipää, vaikka haluaisivat ruisleipää. Eivätkä huuda siitä ympäri ravintoloita.

Ja jonain päivänä tuollainen rouva valivali saa sen keskisormen suoraan naamaansa vaikka hyperventiloisi sen jälkeen viikon. Nih.

 

 

 

 

 

Viime maanantaista en muista oikein mitään. Miksiköhän? Töissä? Öö, juu, olin. Kotona? Illan, aivan niin. Mutta mitä muka tein illalla? Ihan silkkaa surinaa…paitsi hei. Kuskasin 14veetä iltaduuniin, se kun tienaa rahaa peliohjaajana pikkufutaajille.

Tiistaina aamulla tein aamuhommani, eli pisut, pesut, meikit ja tukan taltutus (yritys). Virittelin tiskikoneen päälle, silitin paidan, keräsin evääni ja siinä välissä juoksin yläkerrassa kolme kertaa herättämässä 14veen, joka ähkäisi ja käänsi vain kylkeään siinä missä 11vee sentään kampesi itsensä ylös. Ensimmäinen oli perusherätys, toinen äkäisempi tönäisy ”ylös nyt” ja kolmas se tepsivin, eli klassinen uhkaus: ”Jos aiot jonkin fidget spinnerin saada niin paras alkaa tottelemaan ja YLÖS !!!” Tepsi.

Kasailin mukaan kauppareissua varten kassillisen pulloja ja aikamoinen ääni lähtee kuulkaa hiljaisessa talossa, kun kahdesti täräyttää tyhjän Cokispullon pitkin muovilattiaa. (sainpa miehenkin ylös sängyn lämmöstä, hahaa!)

Lähtiessäni pusuttelin miehen kanssa kuten joka arkiaamu. Mies silitti poskeani:”Voi sua.” ”Täh, miten niin voi mua?” ihmettelin. ”No, kun sulla on vauhti päällä jo aamusta.”

Autossa oli ollut ikkuna yön auki ja ovet myös. Ei onneksi ollut pesiytynyt elukoita tai ihmisiä sisään, mutta hieman epäluuloisesti välillä vilkuilin taustapeiliin. Ettei sieltä kukaan ainakaan huomaamatta tuijota murhanhimoisesti.

Töihin ehdittyäni 14vee soittaa: ”Mun bussikortti on sun autossa!” No niin tietysti. Äkkiä puhelua miehelle, joka ystävällisesti kustansikin ipanan koulumatkat.

17vee lähetti kohta kuvan kätensä aurinkoihottumasta: ”Mulla on varmaa ihosyöpä!” ”Juu just noin se aina iskee alle kakskymppisiin; hyvästi tyttäreni”, vastasi kyyninen äiti.

Seuraavana iltana mies kävi asioilla ja soitti kotiinpäin tullessaan autosta menevänsä kauppaan ja haluaisiko rakas vaimo, että hän tuo jotain karkkia. Sanoin etten halua, kun mun pitää ITTE saada valkata. Mutta ennen sitä edessäni oli projekti *löydä 14vee julmetun karvaisen kuontalon alta. * Parturoituani pojan (josta tuli varsin söötti) ja käytyäni jälkikasvun kanssa läpi draaman
1) ”ei tästä tukasta pitäny tällaista tulla” ja
2) ”miks 17vee meni lähettämään isälle viestin mun tukanleikkuusta, vaikkei sillä ole oikeutta tehdä niin”, sekä
3) ”anteeksi äiti, on tää ihan hieno” ja viimein sopu 17veen kanssa,
ynnä siivottuani seitsemän kilometrin verran irtotukkaa kylppärin lattialta, lysähdin puhkipoikki sohvalle narisemaan miehelle. ”Äää, mikset sä tuonu mulle mitään karkkii, ku mä en JAK-SA enää lähtee kauppaan…!” Mies vain hymähteli: ”No en mä tuonu, kun sä sanoit, että älä tuo.””Joo, mä tiedän…” Teki mieli silti polkea jalkaa. Edes vähän.

14vee kuunteli äitinsä kiukuttelua ja totesi: ”Sit kun mulla on vaimo, ni mä vaan tuon sille kaikkee vaikka se kieltäis. Ni sitten se ei voi valittaa.”
Poika, poika, miten harhaan menisi! Ihan kuin nainen olisi sitten tyytyväinen, ehei. Sehän pillastuisi, että ”mähän sanoin, että älä tuo mitään! Yritäksä tehdä musta lihavaa??”

Vähän sama juttu, kun vuosia sitten nykyinen 12vee oli 6-vuotias ja manaili tyhjentäessään tiskikonetta, kuinka julmasti lapsia kohdellaan, kun pakotetaan kotitöihin. Minä järkkymättömänä totesin: ”Hei, kyllä sä aikuisenakin joudut ne tiskit hoitamaan ja yksinäs vielä jos asut, niin ei sitä tuu kukaan muu hoitamaan sun puolesta.” 14vee oli silloin 8-vuotias ja innostuneesti ehdotti veljelleen: ”Ota hei vaimo! Mä ainakin otan isona vaimon ja sitte se tekee kaikki kotityöt ja mä vaan pelaan pleikkaa.” Buahhahhaa, poikaparkani, mikä kylmä suihku sinua odottaakaan tulevassa parisuhteessasi…!

Torstaina oltiin leffassa 17veen kanssa. ”Aina mun särkee päätä, mulla on ihan varmasti aivokasvain!” Neiti tuskaili. Huokaisin. ”No aivokasvain antais luultavasti muitakin oireita.” Tytär: ”Niinku mitä?” ”Esimerkiksi saattaisit oksennella aamulla. Tai sitten olis näköhäiriöitä.” ”Mulla ON ollu näköhäiriöitä!” Kiljaisi 17vee. ”Niinku milloin muka?””No sillon yks kerta meni peura tien yli ja kaikki vaan kiljui, että peura, peura ja mä en vaan nähny sitä. Paitsi sitten näin.” (Anna mun kaikki kestää.) Korostetun kärsivällisesti sanoin: ”Hahmottamisongelma on eri juttu. Jos nyt lähdetään niistä todennäköisimmistä vaihtoehdoista liikkeelle. Eli. Sä nukut liian vähän, juot vettä liian vähän, syöt monesti liian huonosti ja olet liikaa kännykällä.” 17vee:” No mut silti, mä haluun magneettikuvaan!” Huokaisin himppusen kiivaammin. ”Kuule nyt, heti kun sua sattuu johonkin, niin koko medisiininen koneisto pitäis laittaa käyntiin täydellä teholla! Sä. Et. Tarvi. Magneettikuvaa. Jos sulla on niskat jumissa, niin siinä ei magneetit auta.” Neiti kiljahtaa: ”Nii, mun pitää päästä hierojalle!” Argh. Hyödytön keskustelu.

Tuijotettiin illalla miehen kanssa leffaa (Allied), jossa mies katseli nukkuvaa vaimoaan. Vaimo havahtui täydellisesti laineilevassa tukassaan ja ensimmäiseksi hymyili. Mun mielestä epäaito tilanne ja kommentoinkin:”No ihan varmana oliski oikeesti hiukset tolleen ja hymyilis välittömästi vaikka toinen kyttää.” Mies totesi: ”Juu, ei tapahdu meillä tota hymyä.” (Jätti ystävällisesti mainitsematta yhden aamukauhistus-rotanpesätukan) ”Odotas vaan, huomenaamulla mä hymyilen sulle!” Toitotin.

Aamulla olin keittiössä aamupalalla, kun mies tassutteli paikalle, halasi ja toivotti huomenet. ”Huomenta. Katso!” Sanoin ja hymyilin leveästi. Mies ensin näytti yllättyneeltä, melkeinpä vastasi hymyyn, mutta sitten hoksasi ja osoitti pöydälle toista ruisleipääni:” Tota ei hyväksytä, koska sä oot jo noussu ylös ja sitä paitsi melkein syöny! Dopingin käyttö ei oo sallittua!” Äh.

Oltiin viikonloppuna kahdestaan moottoripyörällä mökkireissulla itäisemmässä Suomessa. Kalastusta varten vuokrattiin soutuvene. ”Otatteko pelastusliivit?” Mökkikylän jannu kyseli. ”No ihan varmasti otetaan, mien ala noin kylmässä vedessä uimaan ja miestä pelastamaan,” tokaisin. Mies viritteli pelastusliiviä päälleen ja ihmetteli mitä naruja vielä jäi roikkumaan. Kiusoittelin miestä: ”Ne naruhihnat on haaroihin tarkotettu, ekana pujotat ne ja sitte vasta liivin. Kyllä huomaa kuka on kotoisin kaupungista!” Mies irvisteli: ”Tosi hauskaa.”

Veneestä oli tappi irti ja mies ojensi sen mulle, kun sovittiin, että rouva soutaa. Junttasin tapin paikoilleen, mutta en saanut sitä kovin syvälle tungettua. Mies tönäisi veneen veteen ja soudin sitten noukkimaan hänet laiturin päästä kyytiin. Siinä vaiheessa, kun 90 kiloa miestä istahti takatuhdolle -suoraan sanottuna täysin paskasti laitettu- veneen tappi pompahti kolostaan ja veneeseen alkoi tulvia reiästä vauhdilla vettä. Tuli hieman kiire soutaa rantaan!! NO HUPSISTA. ”Kuka se täällä on kaupunkilainen, kun ei osaa veneeseen tappia kiinnittää?” tuli välitön vahingoniloinen kuittaus. En viitsinyt kertoa, että minä osaan kiinnittää vain puutappeja, enkä siksi ollut tajunnut kiertää tapissa ollutta metallirengasta. (Vaikka saattoihan sen ehkä arvata tuollakin tavalla?)

Kalaa ei saatu, mutta pysyttiin pinnalla. Rva sai 1,5 tunnin soututreenin upeassa kelissä. Hiukan taisteltiin siitä, että onko järkevää uistella selällä vaiko rannemmassa ja koska minä olen vakaasti sitä mieltä, että rannempana se kala olis napannut, niin en ihmettele, ettei mitään saatu. (Kun soudettiin siellä keskellä erään toisen tahdosta.) Siitä huolimatta viikonloppu oli silkkaa rentoilua ja söpöstelyä ja kaikkea semmoista rakkausimelyyttä, vaikkei istuttukaan laiturilla ihailemassa auringonlaskua toisiimme nojaillen. Sen sijaan taivallettiin vesitihkussa talvitakki päällä (no okei, vain mulla) ex tempore paikalliseen karaokepubiin ja laulettiin yleisö pyörryksiin. Ihan totta.

En tiedä, onko mies tajunnutkaan, mutta hymyilin sille lauantaina heti aamusta. Hymyilin sunnuntaina. Hymyilin maanantaina. (Tosin ensin taisin kellon soidessa parkaista: ”eiiiiii, en jaksa nousta!!”) 

Aamuhymyilin tänäänkin, joskin se vaati jo hienoista pinnistelyä, tiistaissa kuitenkin jo mennään. Huomisaamun herätys sitten onkin niin aikainen, että en lupaa mitään. Luultavasti tekee mieli vain repiä kaikilta lähelläolijoilta pää irti. Mutta olihan noissakin aamuissa jo yritystä???

 

Olipa kerran pienehkö naisihminen. Sen verran heikko sormivoimiltaan aina ollut, että purkkien ja korkkien avaaminen oli usein hankalaa. Kerran noin 17 vuotta sitten ei nainen saanut limsapullon kierrekorkkia auki. Näppäränä ihmisenä keksi käyttää hampaitaan, joilla oli menestyksellä aiemminkin tämmöiset tilanteet selvittänyt. Asetti pullon poikittain poskihampaittensa väliin, käänsi, puraisi ja auts.

Jotain rasahti alaposkihampaassa. No mitäs siitä, ehjänä säilyi hammas kuitenkin. Ja pullo aukesi.

Jonkin ajan kuluttua syöminen sillä puolen suuta alkoi olla mahdotonta, koska hammasta vihlaisi heti, kun sillä puraisi ruokaa. Nainen kävi pariinkin otteeseen hammasröntgenissä, ei löydetty poikkeavaa. Mutta hammasta ei vain voinut käyttää.

Meni kymmenen vuotta. Nainen oli jo tottunut pureskelemaan ruokansa toispuoleisesti, muutenhan hampaasta ei harmia ollut. Sitten nainen osti Lontoosta toffeeta ja haukkasi vahingossa väärällä puolella suuta. Poskihampaasta irtosi kolmasosa.

Hammas paikattiin väliaikaisesti seuraavana päivänä. ”Oijoi, täällä on ollut mikrohalkeamaa, joka ei näkynyt röntgenissä!” ( no älä.. ) Pysyvä muovipaikka nakutettiin paikoilleen parin kuukauden kuluttua. ”Huh”, ajatteli nainen, ”vihdoin kunnossa.” Oli outoa tottua pureskelemaan jälleen kummallakin puolella purukalustoa.

Puolen vuoden päästä paikka irtosi. Laitettiin väliaikainen. Sitten muutaman kuukauden päästä pysyvä muovipaikka. ”Seuraavaksi on siirryttävä amalgaamipaikkaan jos tämä ei pysy”, uhkasi hammaslääkäri.

Vuoden päästä paikka irtosi. ”Ihan sama, laita amalgaamia, kunhan ei jatkuvaa paikkaamista!” tuskaili nainen. Sitten hammasta koristi hopeanvärinen paikka. ”Jos tämä ei pysy, niin seuraavana on keraaminen paikka, joka on kallis.” Jonkin aikaa meni, juuri sen verran, että salaisesti nainen huokaisi helpotuksesta. Aikamoinen määrä hammaslääkärireissuja oli tehtynä ja -laskuja maksettuna yhden pullonpuraisun vuoksi.

Onnellinen loppu? Kissan viikset. Paikka irtosi kuitenkin. Tietysti, miksei olisi irronnut?

Kaava oli tuttu. Laitettiin väliaikainen paikka, joka irtosi viikon päästä. Laitettiin väliaikainen paikka, joka irtosi kahden tunnin kuluttua, kun nainen kauhoi sosekeittoa lounaaksi. Seuraava irtosi autoa ajaessa ja hengittäessä. Plop, yhtäkkiä paikka vain putosi kielelle.

Pitkin hampain (hahaa, mitä ironiaa!) nainen suostui keraamiseen ”siihen vähän kalliimpaan, mutta pysyvään” paikkaan. Mittailtiin, arvioitiin värisävyä, rakennettiin pesää tulevalle paikalle ja luonnollisesti väännettiin muotit. Sitten se *muumimukin-palanen*, hieno keraaminen taidonnäyte esiteltiin kotelossaan laskun kanssa; puolikkaan pikkurillin kynnen kokoinen valkoinen palanen ja 230 euroa tuohon käteen, kiitos. Ynnä kolme käyntimaksua sekä ne kolme aiempaa päivystyskäyntiä päälle. (Puhumattakaan aiempien vuosien hammaslääkärikäynneistä, jotka lähes yksinomaan johtuivat tästä murheenkryynihampaasta joitakin tarkastuksia lukuunottamatta.) ”Mutta onpa tämä sitten pysyvä!” Ja kaunishan se oli paikallaan, kun posliininpalanen oli aseteltu ja hiottu. Melkein kummallakin oli silmänurkissa kosteutta, kun potilas ja hammaslääkäri hyvästelivät.

Kaksi kuukautta meni naisen totutellessa uuteen purukaluston osaan. ”Liikaa tavaraa poskihampaissa”, ajatteli. Mutta oli viimisen päälle hiottu hammaslääkärin mukaan, ei kannata enempää. Viimein siihen tottui. Nainen unohti hampaan, oli niin kätevä käytössä. Mitä nyt kerran hammas lähetti säväyksen pari kuukautta sitten. Ja toisen kerran toisen.

Perjantai on karkkipäivä. (ja jos hormonit saanoo, ei viikonpäivällä väliä) Menneenä perjantaina nainen puraisi väriturkkaria, suosikkiaan, ja hupsista. Suussa tuntui liian yhtäkkiä liian väljältä. Kiireesti nainen sylkäisi karkinpalaset suustaan ja mitäpä siinä kädellä vilkutteli. Ihan itseostettua kalliinpuoleista keramiikkaa…!

Tänään karkulainen istutettiin takaisin koloonsa. Eikä luvata pysymistä jatkossakaan, kun on kuulemma liian lujaa pureutuvat leuat naisella.

Kun ei mahdu ovista ilman, että olkapään täräyttää karmiin. Kun ei pysy pystyssä matalissa kengissä ilman, että nilkka nyrjähtää ja lyö sen vuoksi toisen jalan varpaan kynnykseen ja käden seinään. Kun ei saa pahvilaatikkoa mattoveitsellä auki ilman, että on vähällä viiltää ranteen auki. Kun ei saa meikkivoidetta peilikaapista ilman, että jokaikinen aamu jokin tavara putoaa lavuaariin. Niin onko se sitten niin ihmeellistä jos paikat sinkoilee suusta. Ei ole.

Valmistakaa helpommin avattavia pullonkorkkeja. Tai ehkä sinne suuhun ei tarvitse työntää ihan kaikkea. Ehkä joskus voisi pyytää apua jos ei voimat riitä. Tai ei yllä.

”Nääh”, nainen ajattelee. ”Itte hoidan asiat, vaikka sit hammasta purren.”

 

 

Aiemminkin oon tainnut mainita rakastavani nukkumista. Tosin en nuku tarpeeksi, kun en malta mennä ajoissa unille. Tai minun näkökulmastani herätys on liian aikaisin. Sinänsä aamuäreydellä ja heräämisajankohdalla ei ole mitään suoraa yhteyttä, koska joka tapauksessa eniten päähän ottaa kaikki ensimmäisten minuuttien ajan. Toteutuneista unitunneista sen sijaan riippuu kenkutuksen pituus. Hyvässä lykyssä vapaalla mies saa nauttia hyväntuulisesta vaimosta heti, kunhan vain herää hieman minua myöhemmin. Muuten murahtelen siis kulmat rypyssä huomenet ja haluun olla hiljaa kunnes jokapäiväinen aamupalani on syöty.

Mies matkustaa työnsä vuoksi jonkin verran. Viiden vuoden yhteisasumisen jälkeen oon jo aika lailla alistunut siihen, että puolen vuoden välein en nuku kunnolla viikkoon. Ja niiden puolivuosittaisten matkojen väleissä on yhden-kahden yön reissuja, joissa uni lähtee siipan matkassa maailmalle.

Paitsi viimeksi. Koska meillä on jo pari vuotta ainakin asunut anopin lahjoittama kookas peitto. Se on viettänyt aikansa alkuperäispakkauksessaan, koska on kahdelle tarkoitettu ja molemmat halutaan omat peitot. Vaikka nukkumaan ryömin saman peiton alle miehen kainaloon, jossain vaiheessa yötä pesiydymme omien peittojemme alle. No siis jossain kylmänä talvi-iltana muistin tuon tuliterän peiton ja raahasin sen vaatehuoneesta lämmittämään jalkojani ”vain teeveen katselun ajaksi.”

Oijoi, rakastuin palavasti siihen peittoon! (pitää muistaa kiittää anoppia) Se on pehmoinen ja suloisen lämmin, eikä yhtään painava! Ainut miinus on koko, koska en ole vielä löytänyt sopivaa pussilakanaa. Mutta peitto muutti minun puolelleni sänkyä pysyvästi, joskaan en ole kyennyt edellisestäkään luopumaan. Mulla on nyt siis kaksi peittoa, joista toisen työnnän illalla seinän viereen tiukasti ja sitten kietoudun hurmioituneena lahjapeittoon. Tietenkin sinne miehen kainaloon, kuten aina. (Vaikka oltaisiin riidoissa, kysyn – silloin hieman kopeasti- saanko tulla tuttuun unikainaloon ja mies vastaa hyytävästi, että ”senkus tulet.” Salaa kumpikin ollaan iloisia, että nukahdetaan siten. Monesti riitakin hupenee siihen toisen läheisyyteen.)

Joka tapauksessa viimeksi ryömin ihanan peittoni (juu, omin sen, mitä sitten?) alle ja uinuin tyytyväisenä vaikkei mies ollut vieressä. Nyt vähän jännittää, kun tuo huomenna lähtee yhden yön reissuun, että pysyykö peiton unitaika. Onneksi sitten nukun jälleen entistä makeammin, kun puolisko on taas vieressä, menee se poissaoloyö ketuiksi tai ei.

Oltiin juuri lomamatkalla viikon verran. Lähtöaamuna oli herätys ennen puoli viittä. Ei haittaa, onhan siinä lentokoneessa sitten aikaa ottaa päiväunet. Haha! Minähän en istuallani nuku. Sairaana semmoisessa puoli-istuvassa kippurassa asennossa menee tunti tai pari horteessa, mutta muuten ei. Sinnikkäästi aina yritän lennoilla puristaa silmät kiinni, mutta parhaimmillaan pääsen sellaiseen melkeinkohtasaatannukahtaa olotilaan, paitsi, että kun pää nytkähtää vähänkin, se nukahtaminen oli sit siinä.

Kerran sentään nukuin koneessa. Välilaskuja oli kaksi ja ensimmäisellä pysähdyspaikalla huitaisin kaksi lasillista valkkaria ruuan kanssa. Ja siinä hetkessä, kun kone nousi, rouva veteli hirsiä seuraavaan pysähdykseen asti. Jess! En tosin ole tehnyt samaa toiste. Onhan se niin paljon mukavampaa kiemurrella ja huokailla tuskastuneena kuin uinua nukkumatin mailla.

Tällä kyseisellä matkalla käytiin unille ajoissa joka ilta. Herättiin myös ihan hemmetin ajoissa. Huoneistohotellimme seinänaapurissa restauroitiin ulkoseinää tai mitä lie. Täytyy sanoa, että en olisi uskonut, että pääsiäispyhinä Etelä-Euroopassa alkaa aikaisin aamuisin kello viisi pora ja leka laulaa..! Voi kyllä, taisi olla tuplaliksa tiedossa, kun niin innolla työpporukka ilmaantui telineitä paukuttamaan aamuhämärissä. Sinniteltiin pari tuntia aina puoliunessa silti.

Yhtenä iltana huoneemme oli tosi lämmin. Vaikka yöt olivat viileitä, sattuneesta syystä vähäinenkin ulkoa kuuluvien äänten eliminointi oli tarpeen, eikä ikkunoita viitsinyt pitää auki. Pistin siis ilmalämpöpumpun hurisemaan kunnolla ja lämpöä pienemmäksi. Yöllä olikin ihanan viileää. Siellä meillä oli sängyssä yhteisenä ohut peite ja sen alla lakana. Nyiskelin peittoa pitkin yötä siihen kietoutuneen miehen ympäriltä, mutta huonolla menestyksellä. Jossain vaiheessa huomasin miehen nousevan sammuttamaan viilennyksen. Huusin mielessäni ”eiiii, näpit irti siitä pumpusta”, mutten jaksanut riistää itseäni puoliunesta niin hereille, että olisin kyennyt muodostamaan lauseita.

Aamulla mies valitteli, että ”olipa kylmä täällä yöllä, sammutin ton puhaltinen kun ei peitto riittänyt.” Minä: ”No niin, mikset ottanu tuolta hyllyltä lisäpeittoa?” Mies: ”Ainiin, en mä siinä unenpöpperössä tajunnut muuta kuin sammuttaa viilennyksen.” Minä: ”Huomasin kyllä ja toivoin, että oisit kompastunu ennenku ehdit sammuttamaan sen.” Mies: ”Kauheeta, toivoitko sä, että sun rakas miehesi olisi kompastunut ja halkaissut kallonsa??” Minä: ”En tietenkään toivo, oisit vaan sen verran lyönyt päätäs, että ois taju mennyt niin et olis päässy tuulettimelle asti.”

Kotiin palattuamme vedin ensimmäisenä aamuna sikosia pitkääään. Ja tassuttelin tukka sojottaen sen sataan suuntan äreänä keittiöön. ”No heräsihän se mun kulta”, mies hymyili ja tuli halaamaan. ”Mikset sä herättäny mua?” Minä narisin. Mies rutisti tiukasti: ”Enhän mä raaskinu, kun kerrankin sait nukuttua.” ”Äää, mut kello on kakstoista! Mun piti mennä aamulenkille! Nyt mä en millään kerkee ku ollaan lähdössä lasten kanssa sinne leffaan viideksi!” (Ei, te, jotka heti epäilette, en polkenut jalkaa. Muistaakseni.) ”No mutta eiks ollu hyvä, kun sait nukuttua?” ”Joo, oli tietysti. Mut mulle tulee kauhee kiire.” Mies: ”Kiire? Onhan sulla yli neljä tuntia aikaa!”

Ikinä ei oo siis hyvä, nukun tai en.

Ja jos kiinnostaa, niin ehdin oikein hyvin lenkkeillä hetikohta herättyäni siinä yhden maissa. Ihmeellistä, ettei sinne lenkkipolulle tarvitsekaan rynnistää kello kahdeksalta…!

En odota, että mua lahjotaan työssäni potilaiden taholta. Kaikkein mukavinta heiltä on saada sanallista kiitosta ja arvostusta omasta ammattitaidosta. Sitä, että ihminen ilahtuu ovesta astuessaan, että hei kiva kun sinä olet vastaanottamassa. Oikeasti. Yllättävän paljon meille kyllä tuodaan kiitoksia, pääsääntöisesti jonkinlaista pullaa, suklaata ja muuta herkkua. Tarkoituksella juuri minulle tuodut antimet toki ilahduttavat, mutta myös nolostuttavat jollain lailla.

Hellyttävin lahja oli vanhemman rouvan neulomat ihanat valkoiset villasukat. Mien neulo nimittäin. Koska yläasteen tekstiilityössä bestiksen kanssa käytettiin neulomistunnit kielellä kolmiapilan tekemisen opetteluun. (hallitsen sen edelleen. Jihuu, mikä hyödyllinen taito) Ja koska 16-vuotiaana elämäni ensimmäisen tupakkalakon aikana neuloin itselleni kuviollisen -oujee, kyllä- neulepaidan. (Huom. Olen lopettanut tupakoimisen 22v sitten viisastuttuani) Hieno paita, joskin ensimmäisessä pesussa hihoista tuli noin neljämetriset. No, joka tapauksessa osaan vaalia ja iloita saamistani sukista, vaikka en niitä kovin usein käytäkään.

Muutamia vuosia takaperin eräs varsin kookas hankalasta ihottumasta kärsinyt potilas halusi olla ystävällinen ja kysäisi, että minkäs kokoista kaliiberia se hoitajan aviomies onkaan. ”Kun ostin itselleni pitkät alushousut talveksi, mutta ovat liian pientä kokoa, xxl:t. Voisin ne lahjoittaa sinun miehellesi jos vaan passaavat, kerran vain olen niitä kokeilumielessä jalassa pitänyt.” Aviomies ei saanut kalsareita.

Yhden potilaan kanssa pitkään väittelin siitä, kannattaako mulle tuoda suklaata tahi muutakaan makeaa töihin, ”kun kyllä minun pitää jollakin tavalla vain sinua muistaa!” Intin vastaan monen käynnin ajan, että ei tarvitse tuoda mitään enkä syö mitään makeaa. (No syönhän, mutta vain niitä tiettyjä tarkkaan harkittuja ja ITSE valittuja tai tehtyjä herkkuja, kuten salmiakkijäätelöä väriturkkarimurskalla ja sipseillä) Eräällä kerralla mulle sitten kiikutettiin kaksi appelsiinia. ”Kun se on niin jääräpäinen, eikä edes leivosta huoli…!”

Yksi haastavammanpuoleinen henkilö kävi säännöllisesti hoitajakäynnillä. Tapaaminen hermostutti aina jo etukäteen ja varsinkin jälkeenpäin. Siinä kun kärsivällisesti koetti selittää asioita, vastaus oli: ”Sinä olet kyllä nätti tyttö, mutta et sinä mistään mitään ymmärrä!” Hämmästyinkin sitten suuresti, kun eräänä keväänä potilas marssi ovesta sisään, iski muovikassissa olevan ruukkunarsissin pöydälle ja sanoi: ”Se on sinulle.” Kiittelin yllättyneenä (ja ahdistuneena, koska jos en saa hoidollani kasveja nopeasti hengiltä, ne hyppäävät itse tuonpuoleiseen, että pääsevät kynsistäni) Potilas katsoi minua pistävästi ja tokaisi: ”En minä sitä ole ostanut, kunhan toin sen tänne, kun olin myöhässä.” Jaha, hän siis oli saanut itse joltain kukan lahjaksi ja napannut sen mukaansa minulle hyvitykseksi.

Viimeisimpänä oli vanhempi lapsensa kanssa vastaanotolla. Kurkkasin kipeisiin korviin, totesin tulehduksen ja varasin lääkäriajan. Lähtiessään vanhempi kaivoi taskustaan pöydälle paperipäällysteisen kurkkukaramellin. ”Sinulle, kun olet niin hyvä hoitaja.” Mitä siinä voi muuta sanoa, kuin kiitos.

Sitten vakavampaan aiheeseen. Ollaan lähdössä reissuun miehen kanssa lähipäivinä. Ulkomaille asti ja moneksi päiväksi; oijoi, lomalle! Siellä ei ole kuuma, mutta huomattavasti lämpöisempää kuin Suomessa tällä hetkellä. No missäpä ei olisi. Yleensä en pakkaamista stressaa, koska jotenkin vain päässäni tapahtuu automaattisesti tietynlainen lajittelu ja sitten vain ladon oikean määrän (liikaa) yhteensopivia yhdistelmiä pakaasiin.

Nyt sen sijaan ahdistaa. ”Ei mulla ole mitään päällepantavaa sinne!” huudahdin tänään. ”Aaargh, minkä takin mä sinne voin ottaaaaa!” Mies: ”Mikäs ongelma toi muka on, onhan sulla takkeja.” Minä: ”Joo, joo, mutta kun mä laitan tietty matkalle sen mun nahkatakin, ni minkä muun mä otan??” Mies kärsivällisesti: ”Etkös sä just tilannu sen mustan farkkurotsin, otat sen.” Revin melkein tukkaa päästäni: ”Nii-i, mutta entä jos mä haluisinki laittaa sinisen farkkutakin? Tai sen valkoisen? Tai sen kaksivärisen sinisen?” Mies: ”No on sulla ongelmat.” Minä: ”Niin onkii, enkä mä uskalla kokeilla mun kesävaatteita jos mä en mahdukaan niihin, kun mä oon elefantti!” Silmien pyörittelyä vieressä. Tai ei oikein näkyvää, mutta selvästi sellaista henkistä laatua silmien pyörittelyä. Mä tiedän sen.

Ja joo, en ole elefantin kokoinen, mutta musta tuntuu siltä etten tällä hetkellä sovi mihinkään. Toissaperjantaina menin töissäkin päin karmeja, kun en mahtunut ovista.

Siirsin nyt pakkaamisahdistuksen huomiselle. Jolloin kuskailen illalla 22-vuotiaani ensin isältään omaan kämppäänsä parinkymmenen km päähän ja taas takaisin isälleen. Että ehkä en ehdi pakata huomennakaan? Ja voin taas tuskastua ihanasti uudelleen seuraavana päivänä. Takkiongelman jälkeen nimittäin seuraa mekko-ongelma ja mikä pahinta, kenkäprobleema. Sillä kenkiä mulla riittää ja jos lähdetään siitä, että mieluusti mukaan lenkkarit, matalat, korkeat, sandaalit, tennarit…..uh. No okei, jätetään ne matalat pois.

Sanoin, ettei mulla ole mitään päällepantavaa. Oikeasti mulla on liikaa ja se tässä ongelman tekee. Se ja isohko matkalaukku, johon mahtuu. (Moottoripyöräreissuilla pakkaan about 35×60 cm kokoiseen kassiin kaiken, joten silloin ei voi ottaa mukaan enempää kuin 5 mekkoa, 3 shortsit ja pari hametta ynnä kahdet bikinit)

Uhkasin jo kerran lähteä ilman rihmankiertämää tähän reissuun, mutta ehkä se on liian julmaa kanssamatkustajille.

Ja tässä vaiheessa note to self: Ota nyt hemmetissä se Leatherman pois olkalaukustas ennen kuin olet pulassa sen kanssa turvatarkastuksessa. Koska niin tulee muutoin käymään. Vääjäämättä.

 

Kuten suurimmalla osalla lukijoistani on tiedossa, minulla on kuusi omaa lasta edellisestä sekä bonuslapsia nykyisestä liitosta. Rippikoulun, konfirmaation ja itse rippijuhlien iloja on saanut seurata ja järkätä jokusenkin kerran. Itse en kuulu kirkkoon enkä ole millään muotoa uskonnollinen. Jos johonkin pitää uskoa, niin sitten ennemmin karmaan ja keijukaisiin. Karmaan, koska vähäisetkin virheliikkeet tuntuvat kostautuvan jollain säälimättömällä tapahtumalla ja keijuihin, koska ne nyt vaan on niin nättejä ja siroja.

Vuorossa nyt rippikoulutiellä mun neloslapsi. Sitä kiukun määrää, minkä rippikouluillat ovat aiheuttaneet tällä kertaa, on vaikea selittää.

”Se riparitapaaminen on tänään sitten puoli kuudelta.”

”Täh, tänään, eikä! Mä halusin syödä rauhassa, nyt tulee hirvee kiire!! Mikset voinu ilmoittaa ajoissa!”

”No kyllähän mä sanoin jo viikonloppuna, että se on tänään.”

”En kai mä sitä enää muistanut, olisit sanonu aamulla! Selvä, mä voin viedä sut sinne, mutta tuut sitten itse bussilla pois, koska mä haluan ehtiä lenkille vielä tänä iltana.”

”Okei, äiti, mutta voitko kertoo monelta se bussi lähtee siitä kirkon vierestä.”

Olen siis kelvoton kiukuttelija- äiti. Kerroin lisäksi ainakin kolmesti, että aikanaan itse kävin kaupunkiriparin keskellä talvea, kuljin aamuseiskalta bussilla ja värjöttelin -25 asteen pakkasessa odottamassa tunnin ajan, että kirkon ovet aukaistaan. (no en kertonut sitä, että oikeasti yhden kahvilan ovet avattiin jo 7.30 ja siellä sitten istuin tupakoimassa kunnes kirkkoon pääsi sisälle. Hups.)

Lapsi sai kyllä riparinsa leireineen ja kaikkine pakollisine tapaamisineen suoritettua. Puolustuksekseni mainitsen, että kerran olin yksin iltasella matkalla autolla kotiin ja melkein jo kotona perillä, kun jälkikasvu soitti bussipysäkiltä, että palelee. Käännyin ympäri ja kävin noukkimassa pojan, vaikka oli isän viikko (eli homma olisi peruissiaatteessa kuulunut hänelle) ja olin juuri melkein samasta suunnasta ajellut kotiin. Hurraa meidän lasten uhrautuvainen mutsi!

Eilen sitten oli konfirmaatio. Lapsista kaksi, pojat 22vee ja 12vee, tulivat meidän viereemme seuraamaan kirkkomenoja, kaksi tytärtäni 17vee ja 10vee olivat isänsä luona toisella puolella kirkkoa ja esikoinen oli jäänyt autoon istumaan. (hyvä idea poikaseni!)

Jumalanpalvelus on varmasti miellyttävä kokemus niille, jotka uskovat Jumalaan ja jaksavat keskittyä istumaan paikoillaan parisen tuntia. Mä en siis ikävä kyllä kuulu kumpaankaan ryhmään. Lapsista sen verran, että olen ylpeä pojistani. Tosin 22vee pelasi jotain ja 12vee seurasi vierestä, mutta kiemurtelematta ja valittamatta kumpainenkin.

Minä, konfirmoitavan 14veen kummitäti (aivan paras tyyppi ja hyvä kummivalinta, mainittakoon näin sivuhuomautuksena. Minä olen meistä se huono kummi hänen pojalleen) ja minun mieheni istuttiin vierekkäin. Huono yhdistelmä, koska kukaan meistä ei ole harras millään lailla. JA oli huhtikuun ensimmäinen päivä, jolloin minussa asuva piru pääsee estelemättä valloilleen…! Aloitin jo edellisenä yönä päivän vaihduttua kirjoittamalla kummitädin facebook- seinälle seuraavasti: ”En kehtaa enää laittaa watsapissa viestiä, mutta se kirkko alkaaki ysiltä. Sori.” Sen verran unenpöpperössä kummitus aamulla oli, ettei kerrankin tajunnut, että hullu aprillaaja se siellä vauhdissa on. Läpi meni! (tunnustin kyllä heti ensimmäisen argh, nyt tuli kiire -vastauksen jälkeen ja väsäsin marsipaaniruusun anteeksipyynnöksi.)

Ensimmäisenä pappi ilmoitti, että rauhan ylläpitämiseksi kirkossa olisi hyvä ottaa kuvat omalla paikallaan istuen. Oujee. Minä 156 cm ja edessä pitkiä ihmisiä sekä julmetun leveä tiilinen pylväs. Se siitä hillitystä istumisesta, hihittely alkoi saman tien. Tein sitten vielä faceen aprillipäivityksen siitä, että muka oltiin väärässä kirkossa ja saatiin sakot, kun kaahattiin oikeaan paikkaan. Oi, iso kiitos niille, jotka menivät vipuun! Mies ei vaan oikein kestänyt painetta vaan kehotti jo (liian) pian tunnustamaan valheen. Minä olisin odotellut vielä pitkään. Kyllä.

Edessä olevalla penkillä istui mies pienen pojan kanssa. Poika nousi jossain vaiheessa seisomaan ja kurkotteli käsinojan yli sekä aina ohimennen liivillään huitaisi kummitädin konfirmaatiokirjaa. Harmi, kun tämä nappasi kirjasesta aina kiinni ettei se päässyt lipsahtamaan lattialle. Olisi ollut niin hauska kiljaista sille isälle, kun poika olisi pukannut kirjan kaiteelta: ”Hei kamoon, vahtisit nyt vähän sitä poikaa! Tarviiko tänne raahata lapsia jos ei osaa pitää huolta niistä!!”

Häpeäkseni on kerrottava, että pidettiin siinä kolmestaan myös Voice of kirkko. Pappi puhui pitkään ja hartaasti. Liian pitkään ja hartaasti. Varmaan kaksikymmentä minuuttia tai jotain yhteen putkeen. YKSIN! Väitän, että on oltava jonkinasteista vuoropuhelua tai sitten sen monologin vetäjän on oltava hyvä stand up- koomikko, että sitä jaksaisi kuunnella kauemmin kuin kymmenisen minuuttia.

Minä, kuiskien tietysti:” Joo näytät kyllä kivalta, mutta toi sun asu on vähän vanhahtava. Ei jatkoon.”

Kummitäti kuiskasi takaisin: ”Huomaatko, yksikään tuoli ei kääntynyt?”

Mies: ”Ja täällä vain ääni ratkaisee.”

Hervotonta hihitystä. Kummitäti jännitti tajuaako mennä oikeaan aikaan konfirmoitavaa siunaamaan. No menihän se ja minä nousin seisomaan penkkirivimme väliin ja napsaisin äkkiä kameralla kuvaa. Lopputuloksena oli sumean epäselvä otos kummitädin takaraivosta; poika rajautui pois jonnekin sinne alttarikaaren alle. (vai mikä se nyt onkaan) Lopulta ehtoollisvaiheessa liityimme jonoon ja poitsun kohdalla nappasimme reteästi muksusta pari fotoa ja peruutimme ilman viinejä ja leipiä omille paikoillemme innoissamme hyvistä kuvista. Harmi kyllä poika irvistelee jokaisessa.

Vajaan kahden tunnin päästä pappi veisasi loppuvirren. Ikävä voice-raati, edelleen kuiskaten, hihitti: ”Lauloit kyllä puhtaasti ja vireessä, mutta toi ei kuitenkaan tainnut olla se sulle sopivin biisi. Ens kerralla kokeile jotain menevämpää.”

Että en minä osaa olla kirkossakaan. Onneksi ei osannut pari muutakaan…! Meillä on edessä tälle vuodelle vielä yksi konfirmaatiosessio, kun miehen poika kesällä pääsee ripiltä. Kummipoikani, myös samaa vuosikertaa, sentään oli sen verran viisas, että jätti koko riemun käymättä. That´s my man!!

Kahden vuoden kuluttua on mulla seuraava vuorossa. Siihen ehkä jo olen kasvanut aikuiseksi, tai vaihtoehtoisesti istun autossa.

Mutta pojastani olen ylpeä, hienosti meni niin leiri, tapaamiset kuin itse konfirmaatiotilaisuuskin. Onnea 14veelleni <3, ensi viikonloppuna juhlitaan äidin luona!

PS. Pahoittelisin niille, jotka istuivat edessä ja takana, mutta edessämme oli aikamoinen äksöni koko ajan ja takana katseltiin jotain leffaa tms. kännykältä. Ja me oltiin kyllä ihan hiljaisia.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Mitään en oo luvannut vuoden vaihtuessa. Ei kannata. Edellisen vuoden lupaukseni oli mieheni toiveesta, että rakastaisin mua enemmän. Kun kuulemma tykkään itsestäni liian vähän enkä arvosta. No sen verta kuitenkin, että pääsääntöisesti pidän elämisestäni. Joinakin pimeinä hetkinä, kun happi ei oikein kulje, on livahtanut ajatus, että jos vain lakkais hengittämästä. No, ne hetket on harvassa ja tosiasiassa toivon tietty pysyväni täällä mahdollisimman pitkään.

Joo, viime vuosi rakasta itseäsi- teemalla meni miten meni. Hyvästä alusta tipahdin alkusyksystä johonkin kurimukseen, josta pikkuhiljaa taas ylöspäin. Lopputuloksena vähemmän itseinhoa, joskaan en toistaiseksi(kaan) hali itseäni aamuisin sydän pakahtuen onnesta, mutta onneksi voin rutistella miestäni ja olla kiitollinen, että toinen meistä tykkää minusta aivan kympillä.

Mutta. Tässä eräänä tämänvuotisena päivänä lähdettiin ostoksille kahden. Kauppakeskuksessa iski hirmuinen nälkä. ”Mihinkäs mennään?” Mies tiedusteli. ”Eli jaksatko odottaa vai pitääkö saada nytjustheti- ruokaa?” Minä: ”Taatusti sitä jälkimmäistä. Mihin sä sit haluut mennä?” Mies heitti pienellä virneellä: ”Burger Kingiin!” Voi ei. Mä en pidä hampurilaispaikoista. Hese menee hätätilassa, kun siellä kanatortilla on sentään syötävää. (Kunhan jättää juuston pois, tietenkin.)

Emmin sitten. ”No onko siellä mitään, mitä mä voin syödä? Kun haluisin kuitenkin jotain suht terveellistä.” Miehen vuoro empiä: ”No en tiedä. Mutta onhan täällä kiinalainen ravintola!!” (Juu en ole ikinä suostunut kiinalaiseen syömään ja siitä on tullut jonkinlainen vitsi. ) Yllätin sitten meidät molemmat suostumalla sinne. Okei, en missään nimessä ottanut sushia ja lihat olivat mun suuhun liian pureskeltavia, joten jäivät lautaselle. Mutta muuten melkein aika ookoo. Mä oon niin maailman joustavin ihminen!

Viime sunnuntaina päätin sulattaa pakastimen. Mies siinä päätti ruveta auttamaan. Minä asettelin pari pyyhettä alahyllyille ylhäältä tippuilevia jääpaloja jarruttamaan ja yläkaapin hyllyille kiehuvaa vettä sisältäviä astioita sulatusta jouduttamaan. Pakastimen edessä oli astia kourusta valuvaa vettä varten.

Tehtiin hommaa yhdessä. Kunnes kävin välillä muualla ja sillä välin mies oli poistanut pyyhkeet alahyllyiltä tiskialtaan reunalle. Harmistuin: ”Miks sä oot ottanu nää pois, ne pitää laittaa takas kun on puristanu kuivaksi?” Mies: ”No emmä tajua miksi sä laitat ne edes tuonne kun siinä on astia alla!?” Minä:”No siksi! Ehkä sun kannattaa sit itte vaan tehdä tää yksinäs loppuun!” Siinä vaiheessa mies marssi olohuoneeseen (siihen tuoliinsa) lukemaan lehteä. Puhisin hetken ja menin perässä. Kiipesin syliin hajareisin istumaan. ”Anteeksi. Mä en ole tottunut, että joku auttaa mua tossa, kun mä oon aina sulattanut pakastimen yksin. Tehdäänkö yhdessä?” Mies leppyi. Taivutin selän ja kävin roikkumaan pää alaspäin jalat tuolin selkänojan takana. (Kyllä, olen mä aikuinen…) Mies säikähti ja nosti jaloilla mua ylös: ”Älä, sultahan katkee selkäranka kohta! Sähän oot ihan kuin neiti 8vee!” (hänen nuorimmmaisensa) ”No eikä katkee, ajattele miten notkee mä kohta oon! Voin sitte näyttää sulle kaikkia akrobaattisia asentoja.” Mies ei innostunut. ”Tarkoitat kai, että sitten sä jäisit jumiin johonkin kummalliseen asentoon ja mä joutuisin irrottelemaan sua.” Ei minkäänlaista luottamusta. Pöh. Minä väitin vastaan: ”Eikä, kun tänä vuonna mä oon joka tavalla joustava! Mä olen jopa ajatellut hankkia uuden lompakon, joka on erilainen kuin mun entinen. Mä kerran jo katselin kaupassa toisenlaista vaikken ostanut.” Mies: ”Oho! Nyt menee elämä hurjaksi!” (mainittakoon, että olen 20 vuotta tai pidempäänkin käyttänyt samanmallista lompakkoa. Kun edellinen alkaa hajota, ostan samanlaisen uuden. Koska olen jollain lailla välillä -ehkä- hiukan kykenemätön muutokseen. )

Loput sulatuksesta hoidettiin taas yhdessä. Ja pistin pyyhkeen takaisin. Koska se toimii. Enkä koska näin olen aina tehnyt.

Tänä vuonna elän siis villisti. Joustavasti! Uudet asiat, tervetuloa! Ja jos pelataan korttia, aion jättää  muiden levittämän pakan suoristamatta. Ainakin kerran. Jes! Olen myös kerran tänä vuonna jo raa’asti ottanut saapikkaat kotona jalasta ja jättänyt niiden sisälle varret suorina pitävät putkilot laittamatta. (pahoittelin niille huolettomuuttani jälkeenpäin kyllä) Ajatelkaas sitä, mulla nimittäin on töissäkin pukukaapissa sellaiset putkilot pitkävartisia saappaitani varten ja laitan ne aina jos menen töihin saapikkaat jalassa.

Mutta pankki päätti lähettää uuden Visan tuosta noin vaan kyselemättä minun mielipidettäni. Ja eilen tuli uusi pin-koodi. Siinä ei ole minkäänlaista symmetriaa!! Neljä täysin merkityksetöntä numeroa peräkkäin. Ilman ideaa. Eikä!! EIKÄ!! En hyväksy sellaista numeroa! Pakko myöntää, että saatoin hieman pillastua asiasta. Saatoin kiukutella miehelle siitä. Ja pomolle. Sekä muutamalle työkaverille.

Mutta mä toivun vielä.

Koska oon flexible. Koko vuoden. Vaikken lupaakaan mitään.