”Onks toi sun tukka luonnonkihara? Voi ihanaa, mä aina ihailen kiharia hiuksia, kun ne on niin huolettomia.”
On se joo ihan luomu. Ja ei, se ei ole huoleton. Ei, en voi aamulla vain sipaista harjalla ja lähteä liikenteeseen. Aamulla herätessä tukka on pystyssä suoraan ylös, sivulle tai mihin tahansa ilmansuuntaan. Ainut apu on työntää kuontalo vesihanan alle.
Mistä näitä geenejä tulee? Äidilläni piikkisuora tukka, isällä laineileva. Siskolla kevyesti kihartuva ja laineileva. Mulla melkein afro. Omista lapsistani 17vee suoristaa hysteerisesti vähintään kerran päivässä aavistuksen lainehtivia latvojaan ja polkee jalkaa jos ulkona sataa, koska sitten on peli menetetty.
Tokaluokalla koulussa ollessani ihailimme siskon kanssa tv-sarja pikku Heidistä tutun Claran korkkiruuvikiharoita. Koulukuvaa varten äiti laittoi meille tytöille edellisenä iltana papiljotit kosteisiin hiuksiin yöksi. Isosiskolla kuvassaan on suloiset pitkät punaruskeat korkkiruuvit. Minulla molemmin puolin päätä tiukat tukkarullat, ihan kuin niiden sisällä olisi vielä paplarit. Järkyttynyt äiti yritti aamulla korjata tilannetta kastelemalla tukkaa, ei mitään apua. Joten näytin Star Warsin prinsessa Leian huonolta kopiolta. Sen aikaiseen tyyliin suurimman kokoiset koulukuvat laitettiin olohuoneen seinälle kehyksiin ja siinä me siskokset vierekkäin kampauksissamme oltiin kaikkien nähtävillä seuraavan vuoden kuviin asti.
Se hyvä puoli rautalankatukasta on ollut, että tarvittaessa äiti letitti minulle Peppi Pitkätossun sivuletit ilman apuvälineitä. Tarpeeksi tiukkaan vain, niin kyllä pysyi.
”Ootko koskaan matkustellessa ajatellu, että salakuljettaisit jotain tukassasi?”
Ihan oikeasti hei. En ole.
Matkoilla kuljetan omia shampoita ja hoitoaineita mukana; niitä, joissa luvataan erityiskosteutusta ja kimmoisia kiharoita. Ihan sama. Lämpimissä ja kosteissa maissa tukka menee tiukkaan säkkärään ja nousee otsalta, hiostaa niskassa, joten turha kuvitella pitävänsä kiharapalloa auki jos lämpötila nousee yli +25 asteen. Ja huolimatta kosteuttavista tukkahoitotuotteistani matkan jälkeen päässäni asuu karhea risukasa.
Tiedätte varmaan elokuvissa kohtauksen, jossa nainen päästää ylhäällä kiinni olevan tukkansa auki ja hiukset valahtavat viekoittelevasti alas? Ei tapahdu meillä. Irrotan kumilenksun tukasta ja ravistan, mitään ei tapahdu. Tukka on edelleen *ponnarilla*. Kymmenen minuutin kuluttua kuljen yhä poninhännässä, jos en ole käynyt väkisin harjaamassa kekoa alas.
Vuosikausia kuljin kampaajalta toiselle. Oma moka tietty oli se, että useimmiten pyyhälsin paikalle tukka ponnarilla ja melko likaisena sekä otsis suoristettuna, jolloin karvakasa oli lähes suoran oloinen. Varoittelin kyllä etukäteen: ”Tää sitte kihartuu aika paljon, joten älä leikkaa otsalta ihan hirveesti, eikä kannata föönata.” Kampaaja hymyili säälivästi. ”Vähän kannattaa föönaa kuitenkin, niin saadaan nätimpi.” Kahden piinallisen tunnin tukkatyön jäljiltä poistui alistunut asiakas, jolle oli föönattu julmettu korkeuksiin kohoava, kevyesti kävellessä hetkuva kohokas ja rahojaan jäi kassaan lyömään kampaaja, joka puolustautui ”Olis ollut hyvä kertoa, että se on NOIN kihara!” ÄLÄ?
Löysin hyvän kampaajan lopulta. Ainut vika oli, että en kestänyt kyseisen ihmisen taivastelua lapsilukumäärästäni jokaikisen hiussession ajan, joten 10 vuoden asiakkuuden jälkeen olin väsyneempi kampaajan kiekumiseen jaksamisestani kuin ikinä lapsiini. Nykyisin värjään ja leikkaan itse tukkani, ei kukaan kuitenkaan huomaa eroa käkkäröiden seasta. Eikä tarvi tapella föönaamisesta.
Oon kasvattanut hiuksia pitkiksi vuodesta 2011. Silloin ne ulottuivat hieman olkapäitteni yläpuolelle. 5 vuoden ahkeran kasvatuksen jälkeen pisimmät latvat ulottuvat tänä päivänä hieman olkapäitteni yläpuolelle. Ehkä ratkaisevat sentit ilmaantuvat seuraavan viiden vuoden aikana…?
Eilen valittelin vaihteeksi miehelle tukkani kiharuutta. Mies totesi lohduttavasti: ”No ainakaan sä et tarvi permanenttia.”
Seuraavassa elämässä haluan geometrisesti leikatun suoran kleopatra-tukan. Okei?