Oikeastaan rakastan puhelinta. Se on aina mukana. Sillä voi navigoida, tallentaa lenkkimatkat, kuunnella musaa, soittaa ja viestitellä. Katsoa Viaplayta ja Netflixiä, hoitaa pankkiasiat. Selata somea ja ottaa kuvia. Katsoa Googlesta just heti nyt kaikki tärkeät kysymykset, kuten minkähän ikäinen Matt Damon on. (Katson erittäin paljon asioita Googlesta, koska yksikään herännyt kysymys ei saa jäädä kaihertamaan. )
Etenkin uusin kännykkäni, lahja mieheltä -pus sinne vaan- on niiiin hyvä. Kaksoiskamera, jolla tarkkuus on mieletön lähikuvissakin. Voisi pehmentää, silottaa, kaventaa ja suurentaa omaakin lärviään, mutta koska suuri osa face-tuttavistani mua tapaa livenäkin, niin enpä viitsi. Yksi kysymys siinä herääkin jos selfietä ottaa: Miksi ihmeessä kamera tarjoaa suoraan kauneuskerroin 5:sta? Onko se perusoletus, että joka ihminen haluaa viitosen verran omakuvaansa blurrausta vai onko kamerallani oma äly; tuohon naamaan ei vähempi riitä? No, toistaiseksi olen siirtänyt kertoimet nollille. Katsotaan sitten uudelleen niitä pehmennyksiä, kun alkaa 50 vuotta koputtelemaan nurkilla.
Joka vuoden turhauttavin esine sen sijaan on lapsen kännykkä. Muiden lapsista en tiedä, mutta omieni kännykät kuumentavat tunteita. Kumma, miten tämä kapine voi aikuisella toimia molempiin suuntiin, mutta lapsen käsissä sillä pystyy pääsääntöisesti ainoastaan soittamaan tai viestittelemään lapselta aikuisen suuntaan ja senkin vain silloin, kun lapsella ei oikeastaan ole mitään asiaa tai tekee mieli kiukutella. Tai asia on äärettömän tärkeä, kuten ”Mä vihaan näit mun ripsii, voitko varaa huollon eiliselle!?!” (17veellä toisaalta ei iphone irtoa kädestä juuri ikinä, koska snapchattiin kuuluu laittaa kuva neljän sekunnin välein.)
Niillä voi soittaa pääsääntöisesti aikaisin aamulla silloin, kun lapsi on isällään ja äiti yrittää vetää aamu-unia pitkäksi; taikka virka-aikaan eli kesken työpäiväni ja päivistä mieluiten maanantaisin sekä perjantaisin, jolloin töissä vedetään tukka suorana (<- suorana, toiveajattelua!). Ja jos painan punaista, alkaa tulla viestiä toisen perään. Potilastyön keskellä huolestun, kun puhelin tärisee taskussa ja kun viimein ehdin kurkkaamaan onko joltain pää irti, viesteissä lukee:
” Saako ottaa keksiä?” ”???” ”Voitko vastaa?” ”huhuuuuuu!” ”Toi otti jo mäki haluun…!” ”Mun vuoro Ipadilla, toi on ollu jo koko päivän ja eilisen ja viime viikon!” Kerran silloisen ekaluokkalaisen tekstari ”Älä usko Lotaa kun tut” oli varsin ajatuksia herättävä.
Jos vanhempi, tässä tapauksessa allekirjoittanut, erehtyis näppäilemään jälkeläisensä numeron kutsuakseen lapsen kyliltä syömään/läksyjen ääreen/nukkumaan, niin kännykkään *ei juuri nyt saada yhteyttä*, se on äänettömällä lapsen repussa, unohtunut kaverin kotiin sisälle ”kun me vaan vähän aikaa oltiin siinä pihalla” tai mikä raivostuttavinta, alkaa kiekua viereisessä huoneessa. Luonnollisesti näissä tapauksissa myöskin kaverin kännykkä on juuri hukkunut järveen, hänen vanhempansa eivät vastaa outoihin numeroihin tai perhe elää ilman puhelimia.
En edes jaksa laskea miten monta kännykkää olen hankkinut. Satoja varmaan… Tai siltä ainakin tuntuu. Ensimmäinen kännykkä, jonka esikoinen sai vuonna -99, tippui laiturilta mereen 2 metrin syvyyteen. Pikainen sukellus, mutta hei hei kännykkä. Ei ollut kosteudenkestävä. Mies kyllä hommasi muutama vuosi sitten omalle pojalleen uuden hienouden, vedenkestävän puhelimen, jota tämä sitten testasi sitomalla sen jalkaansa ja videokuvaamalla, kun kahlasi matalassa joessa. Ei tiedetä kestikö känny veden, koska se putosi jalkasidoksesta ja katosi. Hei hei.
Yhdelle pojistani ostin jossain vaiheessa Nokian Asha 306:n. Hyvä puhelin. Unohdin tarkastaa pojan taskut eräänä viikonloppuna ennen pyykkäystä ja pesin puhelimen 60 asteen kirjopesussa sekä pyöritin kuivausrummussa. Toimi moitteettomasti, kunhan oli kasattu irronneet osat takaisin paikoilleen. Samainen puhelin katosi sitten parin viikon kuluttua tammikuussa. Poika väitti ”ihan varmasti jätin sen tohon olohuoneen lamppupöydälle.”
Huhtikuussa sain puhelun:” Huoltoyhtiöstä päivää, onkohan tällainen puhelin kadoksissa, löytyi taloyhtiön leikkipaikalta lumen alta osittain?” Se lamppupöydälle taatusti jätetty puhelin palasi kotiin lojuttuaan lumihangessa puoli talvea ja toimi silti. Oli hiukan näytössä pisaroita, muuten ei vikaa. Kun miehen kanssa sitä yritimme kuivailla, veli suutahti, kun hänellä olisi mielestään ollut juuri sillä seisomalla joku tärkeämpi asia kerrottavana. Oli sitten piilottanut luurin uuniin. Myöhemmin samana päivänä pistin uunin päälle 220 asteeseen paistaakseni pullaa. Yhtäkkiä uunista alkoi nousta tummanharmaa höyry ja hirveä katku. Avasin luukun, niin poks! Puhelin räjähti. Ei kestänyt mokoma. Hei hei.
Oltiin heinäkuussa seitsemän lapsen kanssa Pärnussa. Pokémonien metsästys oli juuri alkanut. 11vee kulki wifiä etsien ja puhelin oli kourassa joka askeleella. Viimeisenä päivänä vuokratalolle palattuamme, poika muisti jättäneensä kännykkänsä rannalle. Kiireellä etsimään, mutta se oli jo uimakopista saanut jalat allensa. Hei hei… Illalla 10vee alkoi etsiä omaansa, kun oli sen kuulemma miehelleni käteen lykännyt päivällä eikä sen koommin nähnyt. Ei löytynyt. Kotimatkalla laivassa muistui mieleen ”ainiin, mähän jätin äiti sen siellä yhdessä ravintolassa penkille kun lähdin ulos.” Hei hei ja syvä huokaus äidin lompakosta, jonka 17vee oli juuri shoppaillut tyhjäksi.
Ajattelin säästää ja hankkia käytetyt. 13veen iphonesta oli ollut jo kauan näyttö rikki ja hän sujuvasti soitteli muiden puhelimilla tärkeimmät tai laittoi messengerin kautta viestit. 11veelle Tori.fi-sivustolta löysin puolisen vuotta käytetyn hyväkuntoisen puhelimen. Maksoin kuluineen loistokaupasta 78 euroa ja luotettavan oloinen myyjä ei koskaan lähettänyt puhelinta. Hei hei raha. 10veelle sen sijaan löytyi edullinen käytetty luuri.
Noh, 13vee ja 11vee saivat sitten upouudet Honor 7:t elokuussa. Eksä osti toiselle ja minä toiselle. Tasan kahden viikon kuluttua 13vee pudotti omansa asfaltille suojakoteloineen – näyttö pirstaleina, koska se oli putoamishetkellä käännettynä auki. Hei hei.
11vee piti kiltisti suojakoteloa lokakuulle asti puhelimen päällä, kunnes leirikoulussa selfiesuunnistuksessa se oli tiellä. Leirikoulun jälkeen sanoin, että ”älä pidä puhelintas ilman koteloa, missä se on ?” ”Aa, joo se on meidän huoneessa.” Seuraavana aamuna hoputin: ”Laita ihmeessä se suoja päälle, tossa näytössä on jo pientä naarmua.””Joo joo, ihan kohta ku meen yläkertaan.”
Sitä seuraavana aamuna töihin tuli Whatsapp -viesti:” meni kännykkä rikki joku tönäs mua kun tulin bussista ja sit tän puhelimen näyttö meni.” Niinpä tietysti.
Lisäksi 10vee oli saanut tavoistaan poiketen kuukausi sitten infernaalisen raivarin isällään ja paiskannut oman puhelimensa seinään…! Kas, eipä näyttö kestänyt. Lopputulemana kaikilla kolmella on jälleen puhelimet säröillä, käyttökelpoisia sentään kahdella näistä. (nuorin saa uutta puhelinta odottaa pitkään ja hartaasti, koska tahallisella rikkomisella joutuu jonon hännille).
Jos seuraavat hankkisi jo ostovaiheessa lasit rikkonaisina? Miten helpolla mun vanhemmat pääsivätkään, kun ei ollut luurihuolia, vain rannekelloni jätätti tai pysähtyi kummasti aina, kun olisi ollut kotiintuloaika.
Ei sillä. Vaikka tarpeellisissa arkiasioissa ei puhelin sinne jälkikasvun suuntaan kovin hyvin toimikaan, on sentään yksi pelastus. Mulla ja lapsilla on yhteinen Whatsapp-ryhmä. Sen kautta saan suurimman osan lapsukaisistani, myös ne kotoa muuttaneet, kiinni lyhyellä varoitusajalla. Voidaan viestitellä tapaamisista, kertoa murheista tai lähetellä älyttömiä kuvia ja videoita. Ollaan se meidän oma pieni ”äiti ja kuusi lasta” -perhe kaikkien näiden yhteisten ja erillisten uusperhekuvioiden keskellä. Vaikka lasit säröillä, niin juttuja riittää.