Ikinä, ikinä en kuvitellut olevani kuuden lapsen äiti. Teininä tiesin varmasti, että kaksi lasta ja ranskanopen ammatti. Siinä mulle tarpeeksi elämänsuunnitelmaa, jos joku omakseen huolii. Ei mennyt sitten täysin suunnitellusti tämä.
Siskon ja serkun kanssa päätettiin antaa niille tuleville lapsille oikein huvittavat nimet. Läpällä, olis sanottu, jos sitä sanaa olisi kasikytluvulla käytetty. Minun lapsistani olisi tullut Siankärsämö ja Hevonhierakka. Onneksi hiukan kasvoin minäkin henkisesti ennen esikoisen syntymää, joten ihan perusturvallisen nimen sai.
Enkä ole uskonnollinen. Kirkosta eronnut, aikuisena tosin. Lähinnä haluaisin uskoa elämän kiertokulkuun ja olen monesti ilmoittanut seuraavassa elämässäni olevani hemaiseva ruskeapeppuinen muurahainen. Tosin mies ei sitten kuulemma suostu mun kanssa seurustelemaan jos muurahaiseksi rupeen. Rajoittunutta tuollainen.
Kuudessa lapsessa on se huono puoli, että aina joku on pahalla tuulella. Ja se tarttuu. Mikä ihme siinä on, että jos yksi laulelee ja hymyilee kaikille, niin ei ala muut iloita ollenkaan. Mutta annas olla, joku vetää kierroksia ja ilkeilee yhdelle, jolloin tämä saa äkkiä taustajoukkoja taakseen. Kohta menee koko poppoo tukkanuottasilla. Sinne sitten joutuu väliin puuttumaan ja pahimmoillaan karjumalla suosiota osoittamaan herrasväen sisarusrakkaudelle. Vaikka ei yhtään -ei sitten yhtään- huvittaisi! Näitä asioita olisi kannattanut tarkkaan miettiä ennen jälkikasvun alulle pistämistä. (Semmoisen varoituksen vois kirjata e-pilleri- ja kondomilaatikoihin.)
Rasittavinta ei ollut pikkulapsiaika, vaikka kolme nuorinta ovatkin alle 4,5 vuoden sisällä syntyneet ”hupuluputupu-tiimi”, jotka saattoivat keskellä kesää kiertää 15 kierrosta vihreää lahjanarua talon ympärille. Jotka harrastivat pieninä vessojen lukkojen kääntönuppien kähveltämistä. Kerran, kun molemmista vessoista oli nupit kadoksissa, puolen tunnin tiukan kuulustelun jälkeen heikoin murtui paineessa ja yksi nuppi löytyi kääntämällä äidin crosstrainer ympäri laitteen sarven sisältä. Toisen löytymiseksi olisi vissiin pitänyt kiduttaa mokomia pirulaisia.
Vaikka yksi näistä nuorimmista on keskosena syntynyt ja vaikeaa astmaa sairastava. Vaikka toiseksi nuorin oli allerginen melkein kaikelle vuosia ja kokkasin hänelle kaikki ruoat erikseen. Jos yöunet näiden kahden osalta jäivätkin niukiksi, kuopus sitten huiteli täydet yöunet syntymästään alkaen ja oppi pissatuksella tekemään tarpeensa 5-kuisesta lähtien pönttöön. Kulutti sitten yhden vaipan vuorokaudessa. Säästeliäs typykkä!
Raskasta on koulu. Läksyt. Wilma. Vihaan Wilmaa siinä missä aiemmin reissuvihkoa. Ihan sama onko se kommentti positiivinen vai ei, jo sivustolle kirjautuessa alkaa harmittaa. Mitä nyt taas…! Ai jaha. Esim. 17vee sai yläasteella tällaisen: ”Söi purukumia koulun käytävällä. Suosittelen kasvatuskeskustelua kotona.” Keskusteltiin. Minä: ”Söit sitten purkkaa koulussa.” Tytär: ”Joo, unohdin ottaa sen pois ku menin kouluun sisälle.” Done.
Minulla siis on nyt ja on ollut aiemmin erityisluokalla oleva lapsikin, josta tulee aiheellista kommenttia ja viestiä, palaveria ja opetussuunnitelman tekemistä, joten anteeksi, mutta ihan kaikesta ei vaan jaksa. Kun niihin oikeisiin säätöihin on pakko puuttua kotona.
Eräs huomautus kuului näin: ”Poistui kesken tunnin vessaan. Hätätilanteessa opettajan on tiedettävä, missä oppilas on.” Moitin toki jälkeläistäni vaikkakin sanavalinta riemastutti näin kierohuumorista ihmistä.
Nyt neljä lasta on eri kouluissa ja Wilma-viestiä pukkaa! Puoleenpäivään mennessä jos ei ole arkena tullut yhtään Wilma-viestiä, niin on kaupungin sivut tai sähköposti nurin. Nyt on pakko sanoa, että ei ne kaikki sentään ole huomautuksia, vaan tulee tolkuton määrä infoa rehtorilta, opettajilta, terveydenhoitajilta jne. Kaksi koululaistani käy samaa koulua, joskin fyysisesti eri kouluissa, joten heidän kohdallaan kaikki tiedoteviestit tulevat tuplana.
Läksyt ovat sujuneet vaihtelevasti. Nykyinen 22vee yritti luistaa läksyistään milloin mitenkin. Kahdeksanvuotiaana kerran vetosi nälkäänsä, millään ei voi tehdä läksyjä, kun nälkään kuolee juuri nyt ellei saa iltapalaa ensin. Annoin 20 minuuttia aikaa. Palatessani nuori mies jauhoi läksymonistettaan pieninä palasina suussaan. ”Kun täällä tapetaan nälkää,ään!” Siinä vanhempi äityi saarnaamaan huonosta tulevaisuudesta. Kun jää läksyt, jää koulut eikä ihminen hanki rahaa mistään.
Kyseinen nuorimies osoitti sitten aloitteellisuutta rahan tienaamisessa muutaman viikon kuluttua. Esikoinen soitti läheisestä kauppakeskuksesta raivoissaan:” Arvaa mitä J tekee kaverinsa kanssa? Se soittaa nokkahuilua ja kaveri pan-huilua ja niillä on hattu maassa rahaa varten.” (mainittakoon tässä, että kyseinen poika ei osaa todellakaan soittaa.) Minä: ”Mene äkkii sanomaan sille, että lopettaa!” Esikoinen: ”No enkä mee, koska sit kaikki tietää, että se on mun veli!!” Lopulta kotiin palasi itseensä hyvin tyytyväinen herra, joka oli saanut yleisöltä kolikoita, karkkipussin ja pullonkorkin.
17veen ala-asteaika oli läksyjen suhteen painajaista. Tyttö käyttäytyi kauniisti, teki työnsä koulussa, mutta kotona ei läksyjä tahtonut saada millään tekemään. Kirjaimellisesti näin EI ole koskaan käynyt, mutta ajatellessani sitä aikaa, tuntuu, että takkutukkainen neitokainen piti raahata jaloista kirjojensa ääreen joka päivä.
Kaikkea muuta sen sijaan tämä tytär kehitti suurella innolla. Kerran lenkkeillessäni silmiin osui valotolppiin kiinnitettyjä ilmoituksia *Leirikesästä*. Kotona avasin läppärini ja sama ilmoitus lävähti nenäni eteen. Tytär ystävänsä kanssa oli suunnitellut meillä pidettävän viikon leirin, jossa yövyttäisi teltassa ja ruokittaisi halukkaat ilmoittautuneet 5 euron hinnalla. Allergiat ja kaikki semmoiset sai ilmoittaa ja ne otettaisi huomioon. Isä lähti aika vipinällä riipimään ilmoituksia irti, joskin niitä oli myös lähialueiden postilaatikoihin pudotettu kiitettävästi.
Kuopus 10vee on yleisesti ottaen ollut helppo myös kouluasioissa. Tähän asti. Itsenäisyyspäivänä kävin neljän nuorimmaiseni kanssa leffassa. Jo aamupäivällä kyselin onko läksyjä. ”Joo, mutta se on niin lälly, kun pitää vaan keksiä joku ei oikea -henkilö ja tehdä siitä mind map. Ni mä kerkiin sen leffan jälkeenki.” Elokuvasta palattuamme huomautin, että ”nyt ne läksyt.” Tyttö: ”Eiiikä, ku *Emmi* on oottanu mua jo monta tuntii, pliis mä teen sen sitten ku tuun! Se on oikeesti tosi nopee!” Hellyin.
Illemmalla oli aika kaivaa se maailman helpoin tehtävä esille. Neiti alkoi huutaa: ”Eiku sun on autettava mua, emmä keksi mitään!” Minä: ”Sähän sanoit, että se on helppo. Ota joku Paavo Pesusieni tai Peppi Pitkätossu.” Tyttö: ”Äää, en mä voi tietää minkälainen luonne sillä on! Enkä mä voi ottaa mitään Paavo Pesusientä, ku tästä joutuu tekemään myöhemmin esitelmän ja luuletsä, että mä voin koko ajan sanoo Paavo Pesusieni sitä, Paavo Pesusieni tätä, kun sillä on niin pitkä nimi eikä sitä voi sanoo vaan Paavoksi!”
Kärsivällisyys alkoi olla koetuksella. ”No ota sit vaikka se Peppi Pitkätossu. Sen voi todellakin lyhentää Pepiksi. Nyt. Ala. Tehdä. Sitä. Läksyä! Sä olet nyt vitkuttanut koko päivän sillä varjolla, että se on parin minuutin juttu.” Tyttö: ”No mutku en mä tiedä mikä on esim. jonku Muumipeikon luonne! Mistä mä voin sen tietää!!” Minä: ”Ota sitten joku muu, vaikka se Peppi, kyllä sä siitä tiedät onko se vaikka kiltti!”
Istuin hetken sohvalla. Lähtiessäni katsomaan neidin touhua huomasin tämän makaavan eteisen lattialla ja potkiskelevan reppuaan. Marssitin tytön keittiön pöydän ääreen. ”Nyt sulla on 10 minuuttia aikaa tehdä se läksy ja sitte nukkumaan.”” Kun sä et auuuutaaa!” Minä: ”En mä voi sulle valmiita vastauksia antaa, otat sellaisen tyypin, minkä luonteesta tiiät.” Kohta neito vei kirjat reppuun ja tömisteli yläkertaan.
Jonkin ajan päästä menin peittoihinsa kääriytynyttä mököttäjää silittelemään. ”Hyvää yötä pupujussi; saitko sä sen tehtävän valmiiksi?” Peiton alta pilkisti kaksi tummanruskeaa silmää ja rypyssä olevat kulmakarvat: ”En mä tehny sitä, kun mua suututtaa. Mä teen sen bussissa.” Luovutin.
Ei seurannut Wilma-merkintää läksynunohduksesta, joten ilmeisesti tie teenviimetingassakaikkiasiat -opiskelusysteemiin on menestyksekkäästi avattu tämänkin lapsen kohdalla.
Joululomaa ja kesälomaa ei siis täällä odota vain lapsukaiset. Nytkin kokonaista pari viikkoa ilman herättämistä, läksyistä muistuttamista, Wilmaan varovasti kurkkaamista, minuutilleen ajoissa nukkumaan hoputtamista! Kasvatuskeskustelut käydään omien seinien sisällä ilman opettajan kommenttia. Koululoma on paras loma.
Mitä siihen elämänsuunnitelmaan tulee, niin vaikka ei kuusi ollutkaan suunnittelemani lapsiluku, niin yhtään noista en pois antaisi. Etenkään loma-aikoina.