Mulla on ikää 46vee. Plakkarissa jo 4 lääketieteellistä diagnoosia, tai jopa 5 jos yksi löytynyt nivelrikko lasketaan. Hys siellä, yksikään ei ole korvien välin ongelmista, joskin se nyt saattaa johtua siitä yksinkertaisesta syystä, ettei kukaan ole älynnyt sitä puolta tutkiskella. Oltuani parisen viikkoa nykyisessä työpaikassani, eräänä päivänä kollega yllätti mut taittelemasta taukohuoneen laatikkoon sullottuja muovikasseja siisteiksi kolmioiksi. Katsoi hetken ja kysyi: ”Onks sulla joku psyykkinen sairaus?”
Yksi perustaudeistani on kilpirauhasen vajaatoiminta, aikamme trendisairaus. En kyllä tuntenut itseäni kovinkaan trendikkääksi, kun viimeksi vuosi sitten tauti yltyi. Oltiin jouluna tosiaan Miamin 28 asteen lämmössä ja aina, kun aurinko meni pilveen, rouva veti neuletakkia niskaan ja vinkui kylmyydestä. Matkoilla on yleensä aina kiva iltaisin maleksia joutilaana jossain terassikaduilla, katsella paikallista menoa ja syödä pitkään ja hartaasti. No siinä reissussa vajaa kilppari vei nukkumaan klo 20 illalla. Mies katteli teeveen antia ja minä vetelin kellon ympäri unta nuppiin. Kotona lapset marisivat ”aina sua väsyttää!” Noh, eihän siinä menny kuin maaliskuulle, kun pysyin vihdoin hereillä työpäivän jälkeen iltaan asti lääkkeiden säädön jälkeen.
No noista muista ei juuri tarvi puhuakaan, kun ovat hyvässä hoidossa lääkkeillä nykyään. Mutta astma. Ei se sentään ole syöpä tai insuliinihoitoinen diabetes. Mutta mulla on veemäinen astma. Riehaantuu nykyään tasaisin väliajoin, tein mitä tahansa. Kun on siitepölyä. Kun on eläinpölyä. Kun on pakkasta. Kun on kosteeta, niin on ulkohometta. Ja perhana varsinkin jos on sisähometta tai muuta kosteusvauriota. Kun on flunssa. Kun on ilotulitus. Kun on nuotio. Aina on hyvä syy keuhkoille tiltata.
Se menee niin, että paranen. Sitten urheilusta tykkäävänä aloitan pikkuhiljaa kävelylenkit, vauhtia lisäilen voinnin parantuessa. Kohta voi jo vähän nostella kahvakuulaa, kunnes pääsee kunnolla tekemään maastavetoja ja kyykkäyksiä painoilla. Samalla alkaa lenkki kulkea, sinne sekaan voi jo ottaa kevyitä pyrähdyksiä juoksuaskelin. Jess, elämä hymyilee ja kroppa kiittää säännöllisestä liikunnasta.
Ja sitten tulee vastaanotolle joku, jolla on kotona 17 kissaa. (sinänsä mua ei haittaa, että jollain on eläimiä, oli niitä 1 tai 50) Istuessaan heilauttaa harteiltaan fleecetakistaan huoneilmaan kaikkien mirriensä vuoden aikana tiputtamat hilseet; ja olipa vielä kotoa lähtiessään paijannut sylissä sitä hellyydenkipeintä. Ai jumankekka, että vihaan fleecetakkeja. Miksi eläinihmisillä ylipäänsä pitää olla fleeceä? Mulla on aikanaan ollut sekä koira että kissa ja pidin tarkasti huolen, ettei sitä vaatteistani arvannut.
Tai jokin muu edellä mainituista syistä tapahtuu. Joka tapauksessa muutamassa tunnissa saattaa se ihana ja tervehenkinen urheilijaelämä laskea alamäkeen. Se ottaa muuten otsalohkoon ja rankasti. Sitä on ihminen sen verran typerä, että jokaisen paranemisen myötä kuvittelee, jotta tästä se ilo irtoaa lopuksi ikää eikä ikinä enää sairastuta. Paitsi sitten seuraavalla kerralla.
Oon sanonut, että jos haluat tutustua astmaatikon elämään, niin paina kasvot tiiviisti patjaa vasten. Hengitä sisään ja ulos 30 kertaa. Tai sitten vedä henkeä ja pidätä 30 sekuntia, vedä uudestaan henkeä vain sisälle päin ja pidätä 30 sekuntia. Tätä kun muutaman kerran toistelee, niin jonkinlaista kuvaa saa hengenahdistuksesta. Siihen tietenkin pitää lisätä kipu ja se, että ei jaksaisi puhua, syödä, kävellä tai olla hereillä. Mutta nukkumaan ei pysty.
(Sitten niille, jotka epäilee mun lääkkeenottotekniikkaa tai muuta itseni hoitamiskykyä, niin älkää. Mä olen muistatteko se pikkuisen neuroottinen pilkunviilaaja.) Ynnä, että keuhkoriekaleitani vartioi erikoissairaanhoito useampaan kertaan vuodessa. Ynnä oma ammattini.
No mutta siihen kaikkein parhaaseen lääkkeeseen maan päällä, kortisoniin. Tässä oon nyt kolme päivää ollut flunssaisena kotona ja nyt alkaa henki mennä tiukille. Sentään kolme päivää, yleensä se on yksi aivastus ja game over.
Luultavasti huomenna saan aloitella tämän valloittavan namikuurin. Kuulen, että mies jo huutaa tämän luettuaan epätoivoisesti NOOOOOOUUUU…kohta se akka hyppii seinille taas !! (en ole oikeasti ikinä kuullut, että akaksi nimittelisi, mutta tässä on hyvät edellytykset, nimittäin kortisoni+PMS = noita on saapunut taloon)
Joillekin kuulemma voi tulla sivuvaikutuksia kortisonista. Ja joillekin voi tulla ne kaikki, sanon minä. Ensin en nuku, koska henkeä ahdistaa. Sitten en nuku kortisonin takia. Yritän pysyä paikoillani, että tervehtyisin. Hah! Saatan laittaa itselleni leffan pyörimään ja jossain vaiheessa tajuan lopputekstien menevän ja minä oon koko elokuvan ajan hinkannut voiveitsellä lattialistojen alta likaa. Siellä on likaa. Tai purkanut meillä ne aina taitellut muovipussit, taitellut ne uudelleen täsmällisesti sekä asetellut mieluiten värien mukaisesti paikoilleen. Tai lankannut kaikki siihen soveliaat kenkäni. Joita on aika paljon.
(Nyt ei kannata kuvitella, että meillä olisi paikat tiptop. Eivät ole. Tai no silloin likimain, kun olen aivan yksin monta päivää. Täällä asuu liian monta alaikäistä sotkuista ihmistä, jotta se olisi mahdollista.)
Viikko kortisonikuuria ja eteen avautuu aivan uudenlainen nainen. Kaikki asiat ottaa päähän. Siis aivan kaikki. Enkä epäröi tuoda sitä ilmi! ”Kuka ei ole laittanut astioitaan tiskikoneeseen…!Onko pakko aina valuttaa nää sohvatyynyt…! SIIVOTKAA JÄLKENNE…!!! Pahimmillaan miehen kanssa ollaan ilmiriidoissa ja mies luultavasti silloin miettii, että mistähän kiven alta tuo torakka on ryöminyt ja sen kanssa pitäis vielä elääkin muutama vuosi.
Duracell-efektin ja paholaisnaisen lisäksi esille putkahtaa vatsa. ISO vatsa. Turpoan siis kuin pesusieni. Viikon kortisonikuurin jälkeen saa poistella nesteitä 3 viikkoa kropasta. Ja lähinäkö hämärtyy. Eli täällä vaeltaa hengenahdistuksen vuoksi huohottava, puolisokea joka paikkaan ehtivä raivohullu turvonnut rouva.
Yksi lääkäri sanoi, että kortisonin tuomaan hyvänolon tunteeseen voi jäädä koukkuun. Kiss my ass!
Latasin juuri puhelimeeni in case of emergency -appsin, joka lävähtää näytölle vaikka luuri olisi lukittuna. Siinä yhdessä kohdassa kysyttiin luovutanko elimiä. No näkö on pilalla sekä lähi- että kaukoversiona, keuhkot, kilpirauhanen ja munuaiset ei kunnolla toimi, nikamat ja nivelet on sekundaa, kolesterolit äidinperintönä koholla (sydäntauti, tervetuloa), maksa taitaa huutaa armoa lääkkeitten vuoksi (ja eläkkeellä varmaan alkoholisoidun kuitenkin, isänperintönä)ja toisesta korvasta tärykalvo on useiden tulehdusten takia hiukan huono.
Luovutan siis oikean tärykalvon ja viehättävän luonteeni. Ja jos joku välttämättä haluaa kuivan, kiharan peruukin, niin siitä vaan. Viekää pois.