Mitään en oo luvannut vuoden vaihtuessa. Ei kannata. Edellisen vuoden lupaukseni oli mieheni toiveesta, että rakastaisin mua enemmän. Kun kuulemma tykkään itsestäni liian vähän enkä arvosta. No sen verta kuitenkin, että pääsääntöisesti pidän elämisestäni. Joinakin pimeinä hetkinä, kun happi ei oikein kulje, on livahtanut ajatus, että jos vain lakkais hengittämästä. No, ne hetket on harvassa ja tosiasiassa toivon tietty pysyväni täällä mahdollisimman pitkään.
Joo, viime vuosi rakasta itseäsi- teemalla meni miten meni. Hyvästä alusta tipahdin alkusyksystä johonkin kurimukseen, josta pikkuhiljaa taas ylöspäin. Lopputuloksena vähemmän itseinhoa, joskaan en toistaiseksi(kaan) hali itseäni aamuisin sydän pakahtuen onnesta, mutta onneksi voin rutistella miestäni ja olla kiitollinen, että toinen meistä tykkää minusta aivan kympillä.
Mutta. Tässä eräänä tämänvuotisena päivänä lähdettiin ostoksille kahden. Kauppakeskuksessa iski hirmuinen nälkä. ”Mihinkäs mennään?” Mies tiedusteli. ”Eli jaksatko odottaa vai pitääkö saada nytjustheti- ruokaa?” Minä: ”Taatusti sitä jälkimmäistä. Mihin sä sit haluut mennä?” Mies heitti pienellä virneellä: ”Burger Kingiin!” Voi ei. Mä en pidä hampurilaispaikoista. Hese menee hätätilassa, kun siellä kanatortilla on sentään syötävää. (Kunhan jättää juuston pois, tietenkin.)
Emmin sitten. ”No onko siellä mitään, mitä mä voin syödä? Kun haluisin kuitenkin jotain suht terveellistä.” Miehen vuoro empiä: ”No en tiedä. Mutta onhan täällä kiinalainen ravintola!!” (Juu en ole ikinä suostunut kiinalaiseen syömään ja siitä on tullut jonkinlainen vitsi. ) Yllätin sitten meidät molemmat suostumalla sinne. Okei, en missään nimessä ottanut sushia ja lihat olivat mun suuhun liian pureskeltavia, joten jäivät lautaselle. Mutta muuten melkein aika ookoo. Mä oon niin maailman joustavin ihminen!
Viime sunnuntaina päätin sulattaa pakastimen. Mies siinä päätti ruveta auttamaan. Minä asettelin pari pyyhettä alahyllyille ylhäältä tippuilevia jääpaloja jarruttamaan ja yläkaapin hyllyille kiehuvaa vettä sisältäviä astioita sulatusta jouduttamaan. Pakastimen edessä oli astia kourusta valuvaa vettä varten.
Tehtiin hommaa yhdessä. Kunnes kävin välillä muualla ja sillä välin mies oli poistanut pyyhkeet alahyllyiltä tiskialtaan reunalle. Harmistuin: ”Miks sä oot ottanu nää pois, ne pitää laittaa takas kun on puristanu kuivaksi?” Mies: ”No emmä tajua miksi sä laitat ne edes tuonne kun siinä on astia alla!?” Minä:”No siksi! Ehkä sun kannattaa sit itte vaan tehdä tää yksinäs loppuun!” Siinä vaiheessa mies marssi olohuoneeseen (siihen tuoliinsa) lukemaan lehteä. Puhisin hetken ja menin perässä. Kiipesin syliin hajareisin istumaan. ”Anteeksi. Mä en ole tottunut, että joku auttaa mua tossa, kun mä oon aina sulattanut pakastimen yksin. Tehdäänkö yhdessä?” Mies leppyi. Taivutin selän ja kävin roikkumaan pää alaspäin jalat tuolin selkänojan takana. (Kyllä, olen mä aikuinen…) Mies säikähti ja nosti jaloilla mua ylös: ”Älä, sultahan katkee selkäranka kohta! Sähän oot ihan kuin neiti 8vee!” (hänen nuorimmmaisensa) ”No eikä katkee, ajattele miten notkee mä kohta oon! Voin sitte näyttää sulle kaikkia akrobaattisia asentoja.” Mies ei innostunut. ”Tarkoitat kai, että sitten sä jäisit jumiin johonkin kummalliseen asentoon ja mä joutuisin irrottelemaan sua.” Ei minkäänlaista luottamusta. Pöh. Minä väitin vastaan: ”Eikä, kun tänä vuonna mä oon joka tavalla joustava! Mä olen jopa ajatellut hankkia uuden lompakon, joka on erilainen kuin mun entinen. Mä kerran jo katselin kaupassa toisenlaista vaikken ostanut.” Mies: ”Oho! Nyt menee elämä hurjaksi!” (mainittakoon, että olen 20 vuotta tai pidempäänkin käyttänyt samanmallista lompakkoa. Kun edellinen alkaa hajota, ostan samanlaisen uuden. Koska olen jollain lailla välillä -ehkä- hiukan kykenemätön muutokseen. )
Loput sulatuksesta hoidettiin taas yhdessä. Ja pistin pyyhkeen takaisin. Koska se toimii. Enkä koska näin olen aina tehnyt.
Tänä vuonna elän siis villisti. Joustavasti! Uudet asiat, tervetuloa! Ja jos pelataan korttia, aion jättää muiden levittämän pakan suoristamatta. Ainakin kerran. Jes! Olen myös kerran tänä vuonna jo raa’asti ottanut saapikkaat kotona jalasta ja jättänyt niiden sisälle varret suorina pitävät putkilot laittamatta. (pahoittelin niille huolettomuuttani jälkeenpäin kyllä) Ajatelkaas sitä, mulla nimittäin on töissäkin pukukaapissa sellaiset putkilot pitkävartisia saappaitani varten ja laitan ne aina jos menen töihin saapikkaat jalassa.
Mutta pankki päätti lähettää uuden Visan tuosta noin vaan kyselemättä minun mielipidettäni. Ja eilen tuli uusi pin-koodi. Siinä ei ole minkäänlaista symmetriaa!! Neljä täysin merkityksetöntä numeroa peräkkäin. Ilman ideaa. Eikä!! EIKÄ!! En hyväksy sellaista numeroa! Pakko myöntää, että saatoin hieman pillastua asiasta. Saatoin kiukutella miehelle siitä. Ja pomolle. Sekä muutamalle työkaverille.
Mutta mä toivun vielä.
Koska oon flexible. Koko vuoden. Vaikken lupaakaan mitään.