En odota, että mua lahjotaan työssäni potilaiden taholta. Kaikkein mukavinta heiltä on saada sanallista kiitosta ja arvostusta omasta ammattitaidosta. Sitä, että ihminen ilahtuu ovesta astuessaan, että hei kiva kun sinä olet vastaanottamassa. Oikeasti. Yllättävän paljon meille kyllä tuodaan kiitoksia, pääsääntöisesti jonkinlaista pullaa, suklaata ja muuta herkkua. Tarkoituksella juuri minulle tuodut antimet toki ilahduttavat, mutta myös nolostuttavat jollain lailla.
Hellyttävin lahja oli vanhemman rouvan neulomat ihanat valkoiset villasukat. Mien neulo nimittäin. Koska yläasteen tekstiilityössä bestiksen kanssa käytettiin neulomistunnit kielellä kolmiapilan tekemisen opetteluun. (hallitsen sen edelleen. Jihuu, mikä hyödyllinen taito) Ja koska 16-vuotiaana elämäni ensimmäisen tupakkalakon aikana neuloin itselleni kuviollisen -oujee, kyllä- neulepaidan. (Huom. Olen lopettanut tupakoimisen 22v sitten viisastuttuani) Hieno paita, joskin ensimmäisessä pesussa hihoista tuli noin neljämetriset. No, joka tapauksessa osaan vaalia ja iloita saamistani sukista, vaikka en niitä kovin usein käytäkään.
Muutamia vuosia takaperin eräs varsin kookas hankalasta ihottumasta kärsinyt potilas halusi olla ystävällinen ja kysäisi, että minkäs kokoista kaliiberia se hoitajan aviomies onkaan. ”Kun ostin itselleni pitkät alushousut talveksi, mutta ovat liian pientä kokoa, xxl:t. Voisin ne lahjoittaa sinun miehellesi jos vaan passaavat, kerran vain olen niitä kokeilumielessä jalassa pitänyt.” Aviomies ei saanut kalsareita.
Yhden potilaan kanssa pitkään väittelin siitä, kannattaako mulle tuoda suklaata tahi muutakaan makeaa töihin, ”kun kyllä minun pitää jollakin tavalla vain sinua muistaa!” Intin vastaan monen käynnin ajan, että ei tarvitse tuoda mitään enkä syö mitään makeaa. (No syönhän, mutta vain niitä tiettyjä tarkkaan harkittuja ja ITSE valittuja tai tehtyjä herkkuja, kuten salmiakkijäätelöä väriturkkarimurskalla ja sipseillä) Eräällä kerralla mulle sitten kiikutettiin kaksi appelsiinia. ”Kun se on niin jääräpäinen, eikä edes leivosta huoli…!”
Yksi haastavammanpuoleinen henkilö kävi säännöllisesti hoitajakäynnillä. Tapaaminen hermostutti aina jo etukäteen ja varsinkin jälkeenpäin. Siinä kun kärsivällisesti koetti selittää asioita, vastaus oli: ”Sinä olet kyllä nätti tyttö, mutta et sinä mistään mitään ymmärrä!” Hämmästyinkin sitten suuresti, kun eräänä keväänä potilas marssi ovesta sisään, iski muovikassissa olevan ruukkunarsissin pöydälle ja sanoi: ”Se on sinulle.” Kiittelin yllättyneenä (ja ahdistuneena, koska jos en saa hoidollani kasveja nopeasti hengiltä, ne hyppäävät itse tuonpuoleiseen, että pääsevät kynsistäni) Potilas katsoi minua pistävästi ja tokaisi: ”En minä sitä ole ostanut, kunhan toin sen tänne, kun olin myöhässä.” Jaha, hän siis oli saanut itse joltain kukan lahjaksi ja napannut sen mukaansa minulle hyvitykseksi.
Viimeisimpänä oli vanhempi lapsensa kanssa vastaanotolla. Kurkkasin kipeisiin korviin, totesin tulehduksen ja varasin lääkäriajan. Lähtiessään vanhempi kaivoi taskustaan pöydälle paperipäällysteisen kurkkukaramellin. ”Sinulle, kun olet niin hyvä hoitaja.” Mitä siinä voi muuta sanoa, kuin kiitos.
Sitten vakavampaan aiheeseen. Ollaan lähdössä reissuun miehen kanssa lähipäivinä. Ulkomaille asti ja moneksi päiväksi; oijoi, lomalle! Siellä ei ole kuuma, mutta huomattavasti lämpöisempää kuin Suomessa tällä hetkellä. No missäpä ei olisi. Yleensä en pakkaamista stressaa, koska jotenkin vain päässäni tapahtuu automaattisesti tietynlainen lajittelu ja sitten vain ladon oikean määrän (liikaa) yhteensopivia yhdistelmiä pakaasiin.
Nyt sen sijaan ahdistaa. ”Ei mulla ole mitään päällepantavaa sinne!” huudahdin tänään. ”Aaargh, minkä takin mä sinne voin ottaaaaa!” Mies: ”Mikäs ongelma toi muka on, onhan sulla takkeja.” Minä: ”Joo, joo, mutta kun mä laitan tietty matkalle sen mun nahkatakin, ni minkä muun mä otan??” Mies kärsivällisesti: ”Etkös sä just tilannu sen mustan farkkurotsin, otat sen.” Revin melkein tukkaa päästäni: ”Nii-i, mutta entä jos mä haluisinki laittaa sinisen farkkutakin? Tai sen valkoisen? Tai sen kaksivärisen sinisen?” Mies: ”No on sulla ongelmat.” Minä: ”Niin onkii, enkä mä uskalla kokeilla mun kesävaatteita jos mä en mahdukaan niihin, kun mä oon elefantti!” Silmien pyörittelyä vieressä. Tai ei oikein näkyvää, mutta selvästi sellaista henkistä laatua silmien pyörittelyä. Mä tiedän sen.
Ja joo, en ole elefantin kokoinen, mutta musta tuntuu siltä etten tällä hetkellä sovi mihinkään. Toissaperjantaina menin töissäkin päin karmeja, kun en mahtunut ovista.
Siirsin nyt pakkaamisahdistuksen huomiselle. Jolloin kuskailen illalla 22-vuotiaani ensin isältään omaan kämppäänsä parinkymmenen km päähän ja taas takaisin isälleen. Että ehkä en ehdi pakata huomennakaan? Ja voin taas tuskastua ihanasti uudelleen seuraavana päivänä. Takkiongelman jälkeen nimittäin seuraa mekko-ongelma ja mikä pahinta, kenkäprobleema. Sillä kenkiä mulla riittää ja jos lähdetään siitä, että mieluusti mukaan lenkkarit, matalat, korkeat, sandaalit, tennarit…..uh. No okei, jätetään ne matalat pois.
Sanoin, ettei mulla ole mitään päällepantavaa. Oikeasti mulla on liikaa ja se tässä ongelman tekee. Se ja isohko matkalaukku, johon mahtuu. (Moottoripyöräreissuilla pakkaan about 35×60 cm kokoiseen kassiin kaiken, joten silloin ei voi ottaa mukaan enempää kuin 5 mekkoa, 3 shortsit ja pari hametta ynnä kahdet bikinit)
Uhkasin jo kerran lähteä ilman rihmankiertämää tähän reissuun, mutta ehkä se on liian julmaa kanssamatkustajille.
Ja tässä vaiheessa note to self: Ota nyt hemmetissä se Leatherman pois olkalaukustas ennen kuin olet pulassa sen kanssa turvatarkastuksessa. Koska niin tulee muutoin käymään. Vääjäämättä.