Aiemminkin oon tainnut mainita rakastavani nukkumista. Tosin en nuku tarpeeksi, kun en malta mennä ajoissa unille. Tai minun näkökulmastani herätys on liian aikaisin. Sinänsä aamuäreydellä ja heräämisajankohdalla ei ole mitään suoraa yhteyttä, koska joka tapauksessa eniten päähän ottaa kaikki ensimmäisten minuuttien ajan. Toteutuneista unitunneista sen sijaan riippuu kenkutuksen pituus. Hyvässä lykyssä vapaalla mies saa nauttia hyväntuulisesta vaimosta heti, kunhan vain herää hieman minua myöhemmin. Muuten murahtelen siis kulmat rypyssä huomenet ja haluun olla hiljaa kunnes jokapäiväinen aamupalani on syöty.
Mies matkustaa työnsä vuoksi jonkin verran. Viiden vuoden yhteisasumisen jälkeen oon jo aika lailla alistunut siihen, että puolen vuoden välein en nuku kunnolla viikkoon. Ja niiden puolivuosittaisten matkojen väleissä on yhden-kahden yön reissuja, joissa uni lähtee siipan matkassa maailmalle.
Paitsi viimeksi. Koska meillä on jo pari vuotta ainakin asunut anopin lahjoittama kookas peitto. Se on viettänyt aikansa alkuperäispakkauksessaan, koska on kahdelle tarkoitettu ja molemmat halutaan omat peitot. Vaikka nukkumaan ryömin saman peiton alle miehen kainaloon, jossain vaiheessa yötä pesiydymme omien peittojemme alle. No siis jossain kylmänä talvi-iltana muistin tuon tuliterän peiton ja raahasin sen vaatehuoneesta lämmittämään jalkojani ”vain teeveen katselun ajaksi.”
Oijoi, rakastuin palavasti siihen peittoon! (pitää muistaa kiittää anoppia) Se on pehmoinen ja suloisen lämmin, eikä yhtään painava! Ainut miinus on koko, koska en ole vielä löytänyt sopivaa pussilakanaa. Mutta peitto muutti minun puolelleni sänkyä pysyvästi, joskaan en ole kyennyt edellisestäkään luopumaan. Mulla on nyt siis kaksi peittoa, joista toisen työnnän illalla seinän viereen tiukasti ja sitten kietoudun hurmioituneena lahjapeittoon. Tietenkin sinne miehen kainaloon, kuten aina. (Vaikka oltaisiin riidoissa, kysyn – silloin hieman kopeasti- saanko tulla tuttuun unikainaloon ja mies vastaa hyytävästi, että ”senkus tulet.” Salaa kumpikin ollaan iloisia, että nukahdetaan siten. Monesti riitakin hupenee siihen toisen läheisyyteen.)
Joka tapauksessa viimeksi ryömin ihanan peittoni (juu, omin sen, mitä sitten?) alle ja uinuin tyytyväisenä vaikkei mies ollut vieressä. Nyt vähän jännittää, kun tuo huomenna lähtee yhden yön reissuun, että pysyykö peiton unitaika. Onneksi sitten nukun jälleen entistä makeammin, kun puolisko on taas vieressä, menee se poissaoloyö ketuiksi tai ei.
Oltiin juuri lomamatkalla viikon verran. Lähtöaamuna oli herätys ennen puoli viittä. Ei haittaa, onhan siinä lentokoneessa sitten aikaa ottaa päiväunet. Haha! Minähän en istuallani nuku. Sairaana semmoisessa puoli-istuvassa kippurassa asennossa menee tunti tai pari horteessa, mutta muuten ei. Sinnikkäästi aina yritän lennoilla puristaa silmät kiinni, mutta parhaimmillaan pääsen sellaiseen melkeinkohtasaatannukahtaa olotilaan, paitsi, että kun pää nytkähtää vähänkin, se nukahtaminen oli sit siinä.
Kerran sentään nukuin koneessa. Välilaskuja oli kaksi ja ensimmäisellä pysähdyspaikalla huitaisin kaksi lasillista valkkaria ruuan kanssa. Ja siinä hetkessä, kun kone nousi, rouva veteli hirsiä seuraavaan pysähdykseen asti. Jess! En tosin ole tehnyt samaa toiste. Onhan se niin paljon mukavampaa kiemurrella ja huokailla tuskastuneena kuin uinua nukkumatin mailla.
Tällä kyseisellä matkalla käytiin unille ajoissa joka ilta. Herättiin myös ihan hemmetin ajoissa. Huoneistohotellimme seinänaapurissa restauroitiin ulkoseinää tai mitä lie. Täytyy sanoa, että en olisi uskonut, että pääsiäispyhinä Etelä-Euroopassa alkaa aikaisin aamuisin kello viisi pora ja leka laulaa..! Voi kyllä, taisi olla tuplaliksa tiedossa, kun niin innolla työpporukka ilmaantui telineitä paukuttamaan aamuhämärissä. Sinniteltiin pari tuntia aina puoliunessa silti.
Yhtenä iltana huoneemme oli tosi lämmin. Vaikka yöt olivat viileitä, sattuneesta syystä vähäinenkin ulkoa kuuluvien äänten eliminointi oli tarpeen, eikä ikkunoita viitsinyt pitää auki. Pistin siis ilmalämpöpumpun hurisemaan kunnolla ja lämpöä pienemmäksi. Yöllä olikin ihanan viileää. Siellä meillä oli sängyssä yhteisenä ohut peite ja sen alla lakana. Nyiskelin peittoa pitkin yötä siihen kietoutuneen miehen ympäriltä, mutta huonolla menestyksellä. Jossain vaiheessa huomasin miehen nousevan sammuttamaan viilennyksen. Huusin mielessäni ”eiiii, näpit irti siitä pumpusta”, mutten jaksanut riistää itseäni puoliunesta niin hereille, että olisin kyennyt muodostamaan lauseita.
Aamulla mies valitteli, että ”olipa kylmä täällä yöllä, sammutin ton puhaltinen kun ei peitto riittänyt.” Minä: ”No niin, mikset ottanu tuolta hyllyltä lisäpeittoa?” Mies: ”Ainiin, en mä siinä unenpöpperössä tajunnut muuta kuin sammuttaa viilennyksen.” Minä: ”Huomasin kyllä ja toivoin, että oisit kompastunu ennenku ehdit sammuttamaan sen.” Mies: ”Kauheeta, toivoitko sä, että sun rakas miehesi olisi kompastunut ja halkaissut kallonsa??” Minä: ”En tietenkään toivo, oisit vaan sen verran lyönyt päätäs, että ois taju mennyt niin et olis päässy tuulettimelle asti.”
Kotiin palattuamme vedin ensimmäisenä aamuna sikosia pitkääään. Ja tassuttelin tukka sojottaen sen sataan suuntan äreänä keittiöön. ”No heräsihän se mun kulta”, mies hymyili ja tuli halaamaan. ”Mikset sä herättäny mua?” Minä narisin. Mies rutisti tiukasti: ”Enhän mä raaskinu, kun kerrankin sait nukuttua.” ”Äää, mut kello on kakstoista! Mun piti mennä aamulenkille! Nyt mä en millään kerkee ku ollaan lähdössä lasten kanssa sinne leffaan viideksi!” (Ei, te, jotka heti epäilette, en polkenut jalkaa. Muistaakseni.) ”No mutta eiks ollu hyvä, kun sait nukuttua?” ”Joo, oli tietysti. Mut mulle tulee kauhee kiire.” Mies: ”Kiire? Onhan sulla yli neljä tuntia aikaa!”
Ikinä ei oo siis hyvä, nukun tai en.
Ja jos kiinnostaa, niin ehdin oikein hyvin lenkkeillä hetikohta herättyäni siinä yhden maissa. Ihmeellistä, ettei sinne lenkkipolulle tarvitsekaan rynnistää kello kahdeksalta…!