Viime maanantaista en muista oikein mitään. Miksiköhän? Töissä? Öö, juu, olin. Kotona? Illan, aivan niin. Mutta mitä muka tein illalla? Ihan silkkaa surinaa…paitsi hei. Kuskasin 14veetä iltaduuniin, se kun tienaa rahaa peliohjaajana pikkufutaajille.
Tiistaina aamulla tein aamuhommani, eli pisut, pesut, meikit ja tukan taltutus (yritys). Virittelin tiskikoneen päälle, silitin paidan, keräsin evääni ja siinä välissä juoksin yläkerrassa kolme kertaa herättämässä 14veen, joka ähkäisi ja käänsi vain kylkeään siinä missä 11vee sentään kampesi itsensä ylös. Ensimmäinen oli perusherätys, toinen äkäisempi tönäisy ”ylös nyt” ja kolmas se tepsivin, eli klassinen uhkaus: ”Jos aiot jonkin fidget spinnerin saada niin paras alkaa tottelemaan ja YLÖS !!!” Tepsi.
Kasailin mukaan kauppareissua varten kassillisen pulloja ja aikamoinen ääni lähtee kuulkaa hiljaisessa talossa, kun kahdesti täräyttää tyhjän Cokispullon pitkin muovilattiaa. (sainpa miehenkin ylös sängyn lämmöstä, hahaa!)
Lähtiessäni pusuttelin miehen kanssa kuten joka arkiaamu. Mies silitti poskeani:”Voi sua.” ”Täh, miten niin voi mua?” ihmettelin. ”No, kun sulla on vauhti päällä jo aamusta.”
Autossa oli ollut ikkuna yön auki ja ovet myös. Ei onneksi ollut pesiytynyt elukoita tai ihmisiä sisään, mutta hieman epäluuloisesti välillä vilkuilin taustapeiliin. Ettei sieltä kukaan ainakaan huomaamatta tuijota murhanhimoisesti.
Töihin ehdittyäni 14vee soittaa: ”Mun bussikortti on sun autossa!” No niin tietysti. Äkkiä puhelua miehelle, joka ystävällisesti kustansikin ipanan koulumatkat.
17vee lähetti kohta kuvan kätensä aurinkoihottumasta: ”Mulla on varmaa ihosyöpä!” ”Juu just noin se aina iskee alle kakskymppisiin; hyvästi tyttäreni”, vastasi kyyninen äiti.
Seuraavana iltana mies kävi asioilla ja soitti kotiinpäin tullessaan autosta menevänsä kauppaan ja haluaisiko rakas vaimo, että hän tuo jotain karkkia. Sanoin etten halua, kun mun pitää ITTE saada valkata. Mutta ennen sitä edessäni oli projekti *löydä 14vee julmetun karvaisen kuontalon alta. * Parturoituani pojan (josta tuli varsin söötti) ja käytyäni jälkikasvun kanssa läpi draaman
1) ”ei tästä tukasta pitäny tällaista tulla” ja
2) ”miks 17vee meni lähettämään isälle viestin mun tukanleikkuusta, vaikkei sillä ole oikeutta tehdä niin”, sekä
3) ”anteeksi äiti, on tää ihan hieno” ja viimein sopu 17veen kanssa,
ynnä siivottuani seitsemän kilometrin verran irtotukkaa kylppärin lattialta, lysähdin puhkipoikki sohvalle narisemaan miehelle. ”Äää, mikset sä tuonu mulle mitään karkkii, ku mä en JAK-SA enää lähtee kauppaan…!” Mies vain hymähteli: ”No en mä tuonu, kun sä sanoit, että älä tuo.””Joo, mä tiedän…” Teki mieli silti polkea jalkaa. Edes vähän.
14vee kuunteli äitinsä kiukuttelua ja totesi: ”Sit kun mulla on vaimo, ni mä vaan tuon sille kaikkee vaikka se kieltäis. Ni sitten se ei voi valittaa.”
Poika, poika, miten harhaan menisi! Ihan kuin nainen olisi sitten tyytyväinen, ehei. Sehän pillastuisi, että ”mähän sanoin, että älä tuo mitään! Yritäksä tehdä musta lihavaa??”
Vähän sama juttu, kun vuosia sitten nykyinen 12vee oli 6-vuotias ja manaili tyhjentäessään tiskikonetta, kuinka julmasti lapsia kohdellaan, kun pakotetaan kotitöihin. Minä järkkymättömänä totesin: ”Hei, kyllä sä aikuisenakin joudut ne tiskit hoitamaan ja yksinäs vielä jos asut, niin ei sitä tuu kukaan muu hoitamaan sun puolesta.” 14vee oli silloin 8-vuotias ja innostuneesti ehdotti veljelleen: ”Ota hei vaimo! Mä ainakin otan isona vaimon ja sitte se tekee kaikki kotityöt ja mä vaan pelaan pleikkaa.” Buahhahhaa, poikaparkani, mikä kylmä suihku sinua odottaakaan tulevassa parisuhteessasi…!
Torstaina oltiin leffassa 17veen kanssa. ”Aina mun särkee päätä, mulla on ihan varmasti aivokasvain!” Neiti tuskaili. Huokaisin. ”No aivokasvain antais luultavasti muitakin oireita.” Tytär: ”Niinku mitä?” ”Esimerkiksi saattaisit oksennella aamulla. Tai sitten olis näköhäiriöitä.” ”Mulla ON ollu näköhäiriöitä!” Kiljaisi 17vee. ”Niinku milloin muka?””No sillon yks kerta meni peura tien yli ja kaikki vaan kiljui, että peura, peura ja mä en vaan nähny sitä. Paitsi sitten näin.” (Anna mun kaikki kestää.) Korostetun kärsivällisesti sanoin: ”Hahmottamisongelma on eri juttu. Jos nyt lähdetään niistä todennäköisimmistä vaihtoehdoista liikkeelle. Eli. Sä nukut liian vähän, juot vettä liian vähän, syöt monesti liian huonosti ja olet liikaa kännykällä.” 17vee:” No mut silti, mä haluun magneettikuvaan!” Huokaisin himppusen kiivaammin. ”Kuule nyt, heti kun sua sattuu johonkin, niin koko medisiininen koneisto pitäis laittaa käyntiin täydellä teholla! Sä. Et. Tarvi. Magneettikuvaa. Jos sulla on niskat jumissa, niin siinä ei magneetit auta.” Neiti kiljahtaa: ”Nii, mun pitää päästä hierojalle!” Argh. Hyödytön keskustelu.
Tuijotettiin illalla miehen kanssa leffaa (Allied), jossa mies katseli nukkuvaa vaimoaan. Vaimo havahtui täydellisesti laineilevassa tukassaan ja ensimmäiseksi hymyili. Mun mielestä epäaito tilanne ja kommentoinkin:”No ihan varmana oliski oikeesti hiukset tolleen ja hymyilis välittömästi vaikka toinen kyttää.” Mies totesi: ”Juu, ei tapahdu meillä tota hymyä.” (Jätti ystävällisesti mainitsematta yhden aamukauhistus-rotanpesätukan) ”Odotas vaan, huomenaamulla mä hymyilen sulle!” Toitotin.
Aamulla olin keittiössä aamupalalla, kun mies tassutteli paikalle, halasi ja toivotti huomenet. ”Huomenta. Katso!” Sanoin ja hymyilin leveästi. Mies ensin näytti yllättyneeltä, melkeinpä vastasi hymyyn, mutta sitten hoksasi ja osoitti pöydälle toista ruisleipääni:” Tota ei hyväksytä, koska sä oot jo noussu ylös ja sitä paitsi melkein syöny! Dopingin käyttö ei oo sallittua!” Äh.
Oltiin viikonloppuna kahdestaan moottoripyörällä mökkireissulla itäisemmässä Suomessa. Kalastusta varten vuokrattiin soutuvene. ”Otatteko pelastusliivit?” Mökkikylän jannu kyseli. ”No ihan varmasti otetaan, mien ala noin kylmässä vedessä uimaan ja miestä pelastamaan,” tokaisin. Mies viritteli pelastusliiviä päälleen ja ihmetteli mitä naruja vielä jäi roikkumaan. Kiusoittelin miestä: ”Ne naruhihnat on haaroihin tarkotettu, ekana pujotat ne ja sitte vasta liivin. Kyllä huomaa kuka on kotoisin kaupungista!” Mies irvisteli: ”Tosi hauskaa.”
Veneestä oli tappi irti ja mies ojensi sen mulle, kun sovittiin, että rouva soutaa. Junttasin tapin paikoilleen, mutta en saanut sitä kovin syvälle tungettua. Mies tönäisi veneen veteen ja soudin sitten noukkimaan hänet laiturin päästä kyytiin. Siinä vaiheessa, kun 90 kiloa miestä istahti takatuhdolle -suoraan sanottuna täysin paskasti laitettu- veneen tappi pompahti kolostaan ja veneeseen alkoi tulvia reiästä vauhdilla vettä. Tuli hieman kiire soutaa rantaan!! NO HUPSISTA. ”Kuka se täällä on kaupunkilainen, kun ei osaa veneeseen tappia kiinnittää?” tuli välitön vahingoniloinen kuittaus. En viitsinyt kertoa, että minä osaan kiinnittää vain puutappeja, enkä siksi ollut tajunnut kiertää tapissa ollutta metallirengasta. (Vaikka saattoihan sen ehkä arvata tuollakin tavalla?)
Kalaa ei saatu, mutta pysyttiin pinnalla. Rva sai 1,5 tunnin soututreenin upeassa kelissä. Hiukan taisteltiin siitä, että onko järkevää uistella selällä vaiko rannemmassa ja koska minä olen vakaasti sitä mieltä, että rannempana se kala olis napannut, niin en ihmettele, ettei mitään saatu. (Kun soudettiin siellä keskellä erään toisen tahdosta.) Siitä huolimatta viikonloppu oli silkkaa rentoilua ja söpöstelyä ja kaikkea semmoista rakkausimelyyttä, vaikkei istuttukaan laiturilla ihailemassa auringonlaskua toisiimme nojaillen. Sen sijaan taivallettiin vesitihkussa talvitakki päällä (no okei, vain mulla) ex tempore paikalliseen karaokepubiin ja laulettiin yleisö pyörryksiin. Ihan totta.
En tiedä, onko mies tajunnutkaan, mutta hymyilin sille lauantaina heti aamusta. Hymyilin sunnuntaina. Hymyilin maanantaina. (Tosin ensin taisin kellon soidessa parkaista: ”eiiiiii, en jaksa nousta!!”)
Aamuhymyilin tänäänkin, joskin se vaati jo hienoista pinnistelyä, tiistaissa kuitenkin jo mennään. Huomisaamun herätys sitten onkin niin aikainen, että en lupaa mitään. Luultavasti tekee mieli vain repiä kaikilta lähelläolijoilta pää irti. Mutta olihan noissakin aamuissa jo yritystä???