Oon silleen lievästi neuroottinen, että tykkään, kun mun tavarat ja asiat on aina samoissa paikoissa. Aamupalan on oltava samanlainen joka aamu. Olen käyttänyt samaa vartalovoidetta ehkä kymmenen vuotta. Suomesta mokomaa ei enää saa, joten siinä kun muut riemuiten kantoivat viime kesänä Virosta alkoholia halvalla, jollakin oli hellästi pakattuna laukkuun kolme suurta pullollista Garnierin 7in1 bodylotionia JA olin maksanut niistä kaksi kertaa enemmän kuin Suomessa. (Tietenkin toin myös pari laatikkoa lonkeroa, en mä sentään ihan pimeä ole!).
Ei siis ihme, että lompakossa laitan aina kortit ja lippulaput oikeille paikoilleen automaattisesti. Oon myös siinä mielessä kettumainen ihminen, että jos joku kyselee tavaroidensa perään, niin vastaan ”jos se on minun jäljilläni, niin se on siellä mihin se kuuluukin. Jos se ei ole siellä, niin katso peiliin.”(Juu, kyllä mua muutama ihminen rakastaa, ainakin osan aikaa.)
Noh. Muutama viikko taaksepäin kävin kirjastossa mieheni kanssa. Hänen autollaan. Seuraavalla kerralla pyrkiessäni lukemista hakemaan järkyttyneenä totesin, että kirjastokorttini oli hävinnyt! Apua!! Kaivoin lompakon läpi monta kertaa, vaikka aina laitan sen tiettyyn lokeroon. AINA. Noup, ei löydy. Mies tsekkasi autonsa. MINÄ tsekkasin hänen autonsa.(ei sillä, etten olis luottanut, mutta jospa sittenkin näkisin tarkemmin…) Ei. Ei vaan löydy.
No, eihän se ole kuin kirjastokortti. Maksaa ehkä vitosen uusi. Mutta kun se vaan niin mieltä kaihersi, että oli kadonnut, etten heti juossut uutta hankkimaan. Sen sijaan mies kiltisti lainasi korttiansa ja säännöllisesti kaivelin lompakkoani toiveikkaasti.
Tulipa päivä, jolloin maksoin laskua tililtäni ja tarvitsin pankkitunnuksia.Otin tunnuskortin lompakosta ja samalla esiin nousikin viattomasti kirjastokortti juuri oikeasta lokerostaan…!!Että mitähän …ttua…? Oli jotenkin liimautunut kiinni tunnuslukukorttiin. Mutta löytyi!
Olin ja olen kyllä tosi onnellinen. Ja miks? Säästin viis euroa?
No sen takia, että osaan nykyisen kortin 14-numeroisen asiakasnumeron ulkoa ja voin tuosta vain asioida helmet-sivustoilla. Mutta mikä tärkeintä, koska kun aikanaan korttiin sai eka kertaa valita pin-koodin (jonka hankin 9.1.98, kun kävin opiskelijakaverin kanssa Helsingin yliopiston kirjastossa etsimässä matskua lopputyöhön), niin silloin valitsemani koodin kaikki neljä numeroa sattumalta toistuvat kivassa järjestyksessä symmetrisesti tuossa v.2013 naimisiimenon jälkeen hankkimani kortin neljässätoista numerossa.
Kun ei sitä tiedä millainen numerosekamelska tulisi jos kortin joutuis hankkimaan uusiksi. Sekaisin ihminen menisi. Koska saattaa olla ihan pikkiriikkisen neuroottinen. Tai jotain.
Lauantaina mies toi kaupasta tuttua pyykinpesunestettä Omo Sensitiveä. Viereen ilmaantui pullo Erisania.
Minä:” Ootko sä ajatellut vaihtaa pesuainetta vai miks toi Erisan-pullo on tossa?”
Mies:”Joo, toi on kotimaista niin ajattelin jos se olis hyvä merkki.”
Minä:”Ei ole, ei vaihdeta!”
Mies:”No ethän sä voi tietää ennenku kokeilet.”
Minä:”Tiedän, oon kokeillut; ei ole hyvä! En kestä muitten pesuaineitten hajua!” (en itse asiassa muista oonko kokeillut tätä ikinä, mutta ei sen väliä, kun ei ole Omoa.)
Mies:”Eihän se edes haise, kato, hajusteeton lukee tässä.”
Minä:”Ei. Vaihdeta. Merkkiä. Mä kaadan ton viemäriin, jos se tulee lähellekään mun pesukonetta! Mulle on ahdistavaa
jo se, että sä ostat vääränkokoisen pullon Omoa aina!”
Mies nauraa:”Mutta sehän on halvempi niin, kun ostaa ison pullon ja siinä on kätevä kahva.”
Minä:” Se ei kuitenkaan näytä samalta kuin se pullo minkä minä ostan!!”
Ääneni kohoaa.
Mies vetää syliin:” Shhh, rakas, ei ole hätää. Mä voin antaa sen Erisanin jollekin. Ei vaihdeta.”
Mä niin ymmärrän Hercule Poirotia.