Olen ulospäin aika tavallinen ja normaali, ainakin useimmiten. Tai oletan niin. Ja olenkin. Varmaan suurin osa minut tuntevista pitää minua puheliaana ja sosiaalisena. Joo kyllä, mutta se on aikaan ja tilanteeseen sidoksissa.
Pystyn aamulla keskustelemaan heti, kun olen syönyt aamupalan. Kunhan ei naureta ja ollaan aika vähällä valaistuksella. Eikä musiikkia. Mitään musiikkia.
”Sä oot aamulla aina niin rage. Tai et sä oo rage, mutta kyllä sä näytät ihan noidalta ennenku oot saanu kahvia.” 13veen näkemys. Kiitos.
Töissä kokoonnutaan aina vartiksi ennen potilastyön alkamista. Ei sovi murahtaa jotain, vaan pitää ääneen tervehtiä ettei tule kellekään paha mieli. Vaksi sanoo aina moi. (Miksi? Ei aamulla sanota moi vaan huomenta!) Aamupirteät ihmiset aloittavat heti kailottamaan jostain sähköposteista, toimintamalleista ja koulutuspalautteista. Vannon, että en kuule kuin surinaa! Kun eräät haluaisivat istua vaiti jurottamassa Facebookin parissa mieluummin ja valmistautumassa ovien ja puhelimen kautta tulevaan potilastulvaan. Ehdotan seuraavassa kehityskeskustelussa, että kaikenlainen innostunut puheensorina jätetään iltapäivän tunteihin.
Kyllä se kone käynnistyy siinä kasilta. Kohta kykenen jo heittämään kollegoille läppää ja näyttämään ihmiseltä. Työpäivän aikana voi hyvinkin olla yli 40 potilaskontaktia, joten äänessä ollaan tuntitolkulla.
Kotona haluan sitten taas olla hetken suu kiinni. Siinä mielessä huono yhtälö, että just sillä hetkellä lapsilla on eniten asiaa. ”Sä oot niiiin outo, puhu mun kaa!” 17vee narisee. Joo puhun, kun ootat puoli tuntia, kiitos. Tai hei, viestitellään, se on hiljaista puuhaa ja sitten voin näppäillä vaikka muutaman hymiönkin sekaan. Joka toinen viikko ollaan miehen kanssa liki kaksistaan ja ehdin saada hermoleponi ennen hänen töistä kotiutumistaan. Melkein aina miestä sitten vastaanottaakin jo kommunikoimaan kykenevä vaimo.
Viime viikolla yhtenä päivänä oli työpäivä lyhyempi kuin tavallisesti. Mies oli ollut kotona koko päivän. 17vee oli tullut käymään ja odotti välittömästi kyytiä isälleen. Minulla oli tulintöistäolkaahiljaatailentääirtopäitä- fiilis ja julmettu pissahätä. Kaulahuivi jäi takin vetskarin väliin. Nyin sitä pari kertaa hillitysti, sitten hypin tasajalkaa kiukusta ja kiskoin vuoroon takkia ja huivia. Tiskipöydällä oli muutama astia ja vetoketjua repien kysäisin ”miksette oo laittanu astioitanne koneeseen?” Mies erehtyi sanomaan, että oli juuri ajatellut laittaa ne, mutta ”kun sä tulit liian aikaisin töistä.” Aaargh, ei töistä voi päästä liian aikaisin!!! ”Voinhan mä sitten lähtee takas sinne töihin jos oon liian aikaisin kotona eikä takki lähe päältä!” tuiskahdin. (No en mennyt sentään.) Kumma juttu, että huivi irtosi ihan nätisti, kun hengittelin hetken ja rauhallisesti vedin sen pois.
Seuraava ahdistuksen paikka on kauppa ennen pyhiä. Eilen oli aivan pakko mennä kauppaan, koska 17veen asioita oli järkättävä huomenna alkavan Espanjan reissun takia. En ymmärrä, että miksi, oi miksi siellä pitää olla samalla hetkellä koko Etelä-Suomen populaatio samassa kauppakeskuksessa ja etenkin Cittarissa? Eikö ihmiset tajua, että mä ahdistun ja hyperventiloin, kun 15 tyyppiä työntää pers pitkällä kärryjään sikinsokin keskellä käytävää? Huomennakin on kaupat auki, haloo!!! Ruokakaupassa kuuluu kulkea ripeästi. Jos haluaa maleksia, niin sitä varten on huonekalukaupat (huom. ei koske Ikeaa, siellä ei lorvita) ja rantabulevardit. Tervemenoa sinne chillaamaan.
Oli pakko kirkua hiukan teinin kanssa ja melkein purra rattia autossa. Hirveä stressi…! Kotona otin salmaria shotin ja menin makaamaan miehen viereen. Sain silittelyä kunnes helpotti.
En myöskään halua, että myyjät puhuvat turhia esim. vaatekaupassa. Joihinkin kauppoihin otan miehen ihmiskilveksi mukaan, niin että ottakoon hän vastaan ylimääräiset ”heiiii, voinko auttaa, etsitkö jotain tiettyä” – kysymykset. Mulle ei puhuta. Osaan kysyä jos on tarvetta.
Tässä on muuten viime aikoina tullut oltua vissiin liiankin mukautuvainen uudistuksille. Uusi tuoli ja kaikkee. Tänään mies kysyi oonko huomannut, että hän laittoi jo ensi vuodenkin kalenterin pakastimen oveen kiinni. Ja niin todella. Siinäpä roikkuukin tämänvuotisen kalenterin alta toinen niin, että on kiinni yläreunastaan ja kalenteriosa vilkkuu nykyisen kuva pois edestä- taitetun alta. Minä:” Mistä sä ton sait?” Mies:” Se tuli Suomen sotilas- lehden välissä.” Minä:” Meinasitko pitää sen auki tossa roikkumassa?” Mies:” Joo, siinä on hienoja kuvia, jotka kertoo Suomen sodista.” Minä:” Ei se voi olla noin, emmä haluu kattoo yhdestäkään kalenterista niitä kuvia, eikä se voi olla tossa noin isona, kun se heiluu ja näyttää rumalta!” (taulut on kuvien katselemista varten, sanon minä) Mies:” No niin, mä arvasin.” Huokaa. ”Päädynkö mä nyt taas sinne sun blogiin?” Jepjep, rakas. Päädyt.