Kun muutin kotoa pois eksäni kanssa yhteen, oli uuteen kotiin matkaa 273 km tai jotain sinne päin. Se tiesi mennessä reilut kolme tuntia bussissa istumista, kun olin alle 18vee, ajokortiton ja yksinäni ensimmäisen viikon. Bussi pysähtyi vain kerran matkan aikana hetkeksi Lahdessa, enkä uskaltanut lähteä etsimään vieraasta paikasta vessaa vaikka olikin rakkotuntemusta; etten vain jäisi matkasta kesken…! Loppumatka tuntuikin ikuisuudelta pissahädän kasvaessa hetki hetkeltä. Kipitin nopeasti pysäkiltä kerrostalollemme vain huomatakseni, että olin jättänyt avaimeni sinne 273 kilometrin päähän vanhempieni luo. Talon ala-aulassa onneksi oli huoltoyhtiön yhteystiedot ja kolikkopuhelin. Odottelin puolisen tuntia tulisilla hiilillä huoltomiehen saapumista. Kun tyyppi viimein avasi oven, hihkaisin ”kiitos paljon!” vedin oven kiinni yllättyneen näköisen miehen edestä ja rakko särkien äkkiä vessaan. Siinä istuessani helpotuspissalla oivalsin, että avaamisesta olisi pitänyt pulittaa 80 markkaa. Kurkistin sitten parin minuutin kuluttua nolostuneena ovesta, mutta mies oli häipynyt.
Nuorempana varsinkaan en pissiskellyt vieraissa paikoissa jos sen vain saatoin välttää. Sinä syksynä yhtenä iltapäivänä menin puolijuoksua kotiin, jälleen rakko täynnä. Olin juuri päässyt pöntölle istumaan, kun ovikello soi. ”Siis mitä, onko se nyt unohtanut avaimensa”, ajattelin (nykyinen eksä siis oli niillä hetkillä tulossa opinahjostaan). Syöksyin avaamaan ovea housut polvissa ja rääkäisin: ”miksulleiooavainta?” Ja kas, oven takana seisoi täysin tuntematon tyyppi. Kiireesti vetäisin oven kiinni kiljahtaen. Housut ylös, kolme sekuntia kuumeista aivotyötä ja muistin, että herran opiskelutoverin piti tulla hakemaan joku kirja. Työnsin nenän ovenraosta ja yhtä järkyttynyt nuori mies esitteli itsensä juuri täksi henkilöksi. Hyvää päivää vaan.
Tarjottimien kanssa häärääminen on vaikeaa. Vuosia sitten edellisessä työpaikassani lähdin poikkeuksellisesti työpaikkaruokalaamme, jossa ruokailevat henkilökunnan lisäksi palvelutalon asukkaat/asiakkaat. Kannoin tarjottimen salaattikärryn reunalle ja kurotin salaattini sekaan pähkinöitä kärryn päältä. Lyhyyteni takia jouduin varvistamaan. Pähkinät kurotettuani laskeuduin kantapäilleni ja samalla vedin työtakin helmalla koko tarjottimen päälleni. Lautanen ja lasi särkyivät helisten ja itse olin kuorrutettu kalakeitolla. ”Hei vaan kaikki ihmiset, minä täällä juu!” Ne kuuroimmatkin vanhukset kohottivat katseensa sopastaan.
Kävin kerran kahden työtoverini kanssa kahvilla. Vieressäni hääräsi mies lapsilleen ruoka-astioita useamman tarjottimen kanssa ja asetteli haarukoita ja veitsiä vierekkäin. Itse hilasin omaa tarjotintani eteenpäin hihnaa pitkin ja ihmettelin, kun mies yhtäkkiä seisoi vieressäni haarukka ojossa. ”Ei se ole minun haarukkani, en mä tarvi haarukkaa!” kiljaisin. No, aika äkkiä siinä selvisi, että minä olin sen verran ottanut kosketusta omalla tarjottimellani hänen omaansa, että hänen tarjottimeltaan oli haarukka tarttunut minun prikkani reunaan ja sitä haarukkaa sitten vetelin tarjottimeni mukana pitkin hihnaa. Häntä ei naurattanut. Minä ja työkaverit sen sijaan hirnuttiin hysteerisesti puolet tapaamisesta.
Oltiin pari vuotta sitten minä, mies ja molempien teinityttäret matkalla Pärnuun Tallinnan laivalla. Hirveä nälkä perjantaina töiden jälkeen ja syöksyttiin välittömästi pikaruokalaan, kun laiva irtaantui laiturista ja ravintolat avattiin. Ruuan kanssa otin tölkin lonkeroa ja mies yhden oluen. Vatsojen täytyttyä päätettiin vaihtaa paikkaa ja lähdin viemään jätteitä roskiin. Jalassani oli luonnollisestikin korkkarit, ihanat puukantaiset 10 cm korolla olevat lempparisandaalini.
Kaarsin roskiksille vauhdikkaasti samalla kun kokolattiamatto vaihtui parkettiin. Liukkaammalla lattialla korko luisti ja tein kauniin ilmavoltin kyljelleni, tarjottimelta lensivät roskat ja kaksi tyhjää juomatölkkiä vierivät rämisten niin pitkälle kuin mahdollista. Sain katseita. Isoja katseita. Nousin ylös ja keräilin ympäriinsä lennelleet roinat niin arvokkaasti kuin mahdollista. Teki mieli huutaa, että ”ei, en ole kännissä!” Oma teinini mutisi: ”Sä oot niiiin nolo…!”
Myöhemmin samana kesänä vietiin molempien katraat Turkuun. Paikallisessa Raxissa on ruokatilat kahdessa kerroksessa ja alakerta väistämättä täynnä. Lähestyessäni pöytäämme kompastuin jalkoihini ja lautanen lensi ruokineen pitkin pöytää. Onneksi pöydän toisella puolella ei istunut ketään.
Korkkarikävelijänä suosittelisin, että kauppojen, kirjastojen ja terveysasemien ym. tilojen eteismatot saisivat mieluusti olla erittäin pienillä rei’illä varustettuja. Kolme kertaa olen kävellyt vauhdilla työpaikalta ulos, moikkannut reteästi vaksille ja astunut kengänkoron maton reikään. Se tunne, kun kenkä pysähtyy niille sijoilleen ja leidi jatkaa matkaa nenälleen…! Sitten takaisin takapuoli pystyssä kiskomaan kenkää irti. Nykyään sipsuttelen julkiset eteiset kuin idiootti varpaillani, joskus jopa matalat kengät jalassa jos en ajoissa tajua mitä olen jalkoihini sujauttanut.
Baltiassa miehen kanssa moottoripyörämatkalla pari kesää sitten yövyttiin Tallinnassa hotellissa. Aamulla joku kippasi murolautasensa pitkin lattioita ja särki sen. Olin erittäin tyytyväinen, että se en ollut minä ja mainitsinkin asiasta miehelle. Aamupalan syötyäni venyttelin taaksepäin onnellisena ja samalla työnsin sormeni takanani selin minuun istuneen rouvan permanenttiin. Se siitä julkisen häpeän välttämisestä. Rouva myös oli ilmeisen tyytyväinen elämäänsä, koskei suuttunut.
Töissäkään ei aina ole helppoa. Olin ensimmäistä kertaa avustamassa ligeerauksessa, toimenpiteessä, jossa suoleen ammutaan imulaitteen avulla kumilenkkejä ja saadaan pukamavaivaa helpotettua. Olin saanut opastuksen edeltävästi, mutta pienenpienen kumilenksun pujottaminen imuletkun 10-kertaa lenkkiä halkaisijaltaan suuremman muoviputken ympärille ei ollut ihan yksinkertaista. Työnsin hampaat irvessä lenksua venyttäjän avulla putkeen, mutta se lipsahti käsistäni. Ammuin sitten kumilenkillä lääkäriä naamaan. Onneksi kyseessä oli se ensimmäinen kumilenksu, joten ei sentään lennellyt suolijätöksiä tohtorin poskille.
Kun kaikki lapset olivat vielä alaikäisiä, sunnuntaisena kesäpäivänä kävimme uimarannalla. Keskiviikkona töistä lähtiessäni tajusin, että autoni antennissa roikkui silloisen 12veen uimahousut. Olin ajellut tyynesti kolme päivää uikkarit viuhuen ympäri kyliä.
Lapsistani neiti 17vee on pelannut futista vuosikausia. Olin lupautunut syysiltana hakemaan tytön ja kaverinsa kentältä. Ilta oli jo pimeä. Tytär istahti viereeni ja takaovikin pamahti kiinni. Lähdin ajamaan. Noin kilometrin kuluttua tyttö kysäisi kaveriltaan jotain ja kun vastausta ei kuulunut, katsahti takapenkille, jossa oli vain kassi. ”Mihin sä Meten jätit!!!!” tyttö kiljui. Ei muuta kuin auto ympäri ja siellä kentän laidalla pilkkopimeässä kaveri seisoi hämmentyneenä. Oli laittanut kassinsa -jossa oli myös kännykkä- toiselle istuimelle takapenkille ja aikonut kiertää toiselta puolelta sisälle, kun perävalot jo vilahtivat. Sen jälkeen tytär muistutti aina kavereitaan hyppäämään äkkiä kyytiin, ettei äiti ehdi kaasuttaa tiehensä.
Lasten roudaaminen isälleen on välillä aikamoinen operaatio vaikka lähellä toisiamme asutaankin. Vein teiniä vaatekuormansa kanssa farmarimallisella autollani toiseen osoitteeseensa ja lähdin ajamaan. Kohta alkoi kuulua huutoa ja vilkaisin taustapeiliin. Teini siellä juoksee, huutaa ja huiskuttaa. Vilkutin takaisin, kunnes kuulin, mitä neiti huusi. ”Äitiiiii…Sulje se takaluukku!!”
Miehelläni on uudehko auto. Olen kohtalaisen hyvä peruuttaja ja ajajakin. (uskokaa pois) Käytiin viemässä lapseni futiskentälle ja minä ajoin miehen autolla. Katson aina peruuttaessani peileistä ja ikkunoista, että peruutus sujuu. No, siinä autossa on kuulemma niin hyvä käyttää peruutuskameraa apuna, kun se näyttää vihreillä viivoilla turvallisen peruutusalueen. Selvä, minä kokeilen, päätin, kun aloin peruuttaa parkkikselta. Auton takana oli nainen seisomassa oman hieman pienemmän kärrynsä vieressä. Peruutin ja peruutin, kamera näytti vihreää. Sitten eteenpäin hetken ajettuani hoksasin: ”Kuuluiko sun mielestä joku kopsahdus?” Mies katsoo minua ja sanoo: ”Joo, etkö sä huomannut, että peruutit sitä toista autoa päin?Mä ajattelin, että ootpa sä kylmäverinen, kun se nainen meni tsekkaamaan autonsa etukulmaa ja sinä vaan ajat.” Säikähdin. ”Siis mitä, sähän sanoit, että se kamera näyttää kyllä mistä voi peruuttaa?” ”Joo joo, mutta ei se kaikkia kulmia tietenkään nää.” No ei tietenkään.