Kuten suurimmalla osalla lukijoistani on tiedossa, minulla on kuusi omaa lasta edellisestä sekä bonuslapsia nykyisestä liitosta. Rippikoulun, konfirmaation ja itse rippijuhlien iloja on saanut seurata ja järkätä jokusenkin kerran. Itse en kuulu kirkkoon enkä ole millään muotoa uskonnollinen. Jos johonkin pitää uskoa, niin sitten ennemmin karmaan ja keijukaisiin. Karmaan, koska vähäisetkin virheliikkeet tuntuvat kostautuvan jollain säälimättömällä tapahtumalla ja keijuihin, koska ne nyt vaan on niin nättejä ja siroja.
Vuorossa nyt rippikoulutiellä mun neloslapsi. Sitä kiukun määrää, minkä rippikouluillat ovat aiheuttaneet tällä kertaa, on vaikea selittää.
”Se riparitapaaminen on tänään sitten puoli kuudelta.”
”Täh, tänään, eikä! Mä halusin syödä rauhassa, nyt tulee hirvee kiire!! Mikset voinu ilmoittaa ajoissa!”
”No kyllähän mä sanoin jo viikonloppuna, että se on tänään.”
”En kai mä sitä enää muistanut, olisit sanonu aamulla! Selvä, mä voin viedä sut sinne, mutta tuut sitten itse bussilla pois, koska mä haluan ehtiä lenkille vielä tänä iltana.”
”Okei, äiti, mutta voitko kertoo monelta se bussi lähtee siitä kirkon vierestä.”
Olen siis kelvoton kiukuttelija- äiti. Kerroin lisäksi ainakin kolmesti, että aikanaan itse kävin kaupunkiriparin keskellä talvea, kuljin aamuseiskalta bussilla ja värjöttelin -25 asteen pakkasessa odottamassa tunnin ajan, että kirkon ovet aukaistaan. (no en kertonut sitä, että oikeasti yhden kahvilan ovet avattiin jo 7.30 ja siellä sitten istuin tupakoimassa kunnes kirkkoon pääsi sisälle. Hups.)
Lapsi sai kyllä riparinsa leireineen ja kaikkine pakollisine tapaamisineen suoritettua. Puolustuksekseni mainitsen, että kerran olin yksin iltasella matkalla autolla kotiin ja melkein jo kotona perillä, kun jälkikasvu soitti bussipysäkiltä, että palelee. Käännyin ympäri ja kävin noukkimassa pojan, vaikka oli isän viikko (eli homma olisi peruissiaatteessa kuulunut hänelle) ja olin juuri melkein samasta suunnasta ajellut kotiin. Hurraa meidän lasten uhrautuvainen mutsi!
Eilen sitten oli konfirmaatio. Lapsista kaksi, pojat 22vee ja 12vee, tulivat meidän viereemme seuraamaan kirkkomenoja, kaksi tytärtäni 17vee ja 10vee olivat isänsä luona toisella puolella kirkkoa ja esikoinen oli jäänyt autoon istumaan. (hyvä idea poikaseni!)
Jumalanpalvelus on varmasti miellyttävä kokemus niille, jotka uskovat Jumalaan ja jaksavat keskittyä istumaan paikoillaan parisen tuntia. Mä en siis ikävä kyllä kuulu kumpaankaan ryhmään. Lapsista sen verran, että olen ylpeä pojistani. Tosin 22vee pelasi jotain ja 12vee seurasi vierestä, mutta kiemurtelematta ja valittamatta kumpainenkin.
Minä, konfirmoitavan 14veen kummitäti (aivan paras tyyppi ja hyvä kummivalinta, mainittakoon näin sivuhuomautuksena. Minä olen meistä se huono kummi hänen pojalleen) ja minun mieheni istuttiin vierekkäin. Huono yhdistelmä, koska kukaan meistä ei ole harras millään lailla. JA oli huhtikuun ensimmäinen päivä, jolloin minussa asuva piru pääsee estelemättä valloilleen…! Aloitin jo edellisenä yönä päivän vaihduttua kirjoittamalla kummitädin facebook- seinälle seuraavasti: ”En kehtaa enää laittaa watsapissa viestiä, mutta se kirkko alkaaki ysiltä. Sori.” Sen verran unenpöpperössä kummitus aamulla oli, ettei kerrankin tajunnut, että hullu aprillaaja se siellä vauhdissa on. Läpi meni! (tunnustin kyllä heti ensimmäisen argh, nyt tuli kiire -vastauksen jälkeen ja väsäsin marsipaaniruusun anteeksipyynnöksi.)
Ensimmäisenä pappi ilmoitti, että rauhan ylläpitämiseksi kirkossa olisi hyvä ottaa kuvat omalla paikallaan istuen. Oujee. Minä 156 cm ja edessä pitkiä ihmisiä sekä julmetun leveä tiilinen pylväs. Se siitä hillitystä istumisesta, hihittely alkoi saman tien. Tein sitten vielä faceen aprillipäivityksen siitä, että muka oltiin väärässä kirkossa ja saatiin sakot, kun kaahattiin oikeaan paikkaan. Oi, iso kiitos niille, jotka menivät vipuun! Mies ei vaan oikein kestänyt painetta vaan kehotti jo (liian) pian tunnustamaan valheen. Minä olisin odotellut vielä pitkään. Kyllä.
Edessä olevalla penkillä istui mies pienen pojan kanssa. Poika nousi jossain vaiheessa seisomaan ja kurkotteli käsinojan yli sekä aina ohimennen liivillään huitaisi kummitädin konfirmaatiokirjaa. Harmi, kun tämä nappasi kirjasesta aina kiinni ettei se päässyt lipsahtamaan lattialle. Olisi ollut niin hauska kiljaista sille isälle, kun poika olisi pukannut kirjan kaiteelta: ”Hei kamoon, vahtisit nyt vähän sitä poikaa! Tarviiko tänne raahata lapsia jos ei osaa pitää huolta niistä!!”
Häpeäkseni on kerrottava, että pidettiin siinä kolmestaan myös Voice of kirkko. Pappi puhui pitkään ja hartaasti. Liian pitkään ja hartaasti. Varmaan kaksikymmentä minuuttia tai jotain yhteen putkeen. YKSIN! Väitän, että on oltava jonkinasteista vuoropuhelua tai sitten sen monologin vetäjän on oltava hyvä stand up- koomikko, että sitä jaksaisi kuunnella kauemmin kuin kymmenisen minuuttia.
Minä, kuiskien tietysti:” Joo näytät kyllä kivalta, mutta toi sun asu on vähän vanhahtava. Ei jatkoon.”
Kummitäti kuiskasi takaisin: ”Huomaatko, yksikään tuoli ei kääntynyt?”
Mies: ”Ja täällä vain ääni ratkaisee.”
Hervotonta hihitystä. Kummitäti jännitti tajuaako mennä oikeaan aikaan konfirmoitavaa siunaamaan. No menihän se ja minä nousin seisomaan penkkirivimme väliin ja napsaisin äkkiä kameralla kuvaa. Lopputuloksena oli sumean epäselvä otos kummitädin takaraivosta; poika rajautui pois jonnekin sinne alttarikaaren alle. (vai mikä se nyt onkaan) Lopulta ehtoollisvaiheessa liityimme jonoon ja poitsun kohdalla nappasimme reteästi muksusta pari fotoa ja peruutimme ilman viinejä ja leipiä omille paikoillemme innoissamme hyvistä kuvista. Harmi kyllä poika irvistelee jokaisessa.
Vajaan kahden tunnin päästä pappi veisasi loppuvirren. Ikävä voice-raati, edelleen kuiskaten, hihitti: ”Lauloit kyllä puhtaasti ja vireessä, mutta toi ei kuitenkaan tainnut olla se sulle sopivin biisi. Ens kerralla kokeile jotain menevämpää.”
Että en minä osaa olla kirkossakaan. Onneksi ei osannut pari muutakaan…! Meillä on edessä tälle vuodelle vielä yksi konfirmaatiosessio, kun miehen poika kesällä pääsee ripiltä. Kummipoikani, myös samaa vuosikertaa, sentään oli sen verran viisas, että jätti koko riemun käymättä. That´s my man!!
Kahden vuoden kuluttua on mulla seuraava vuorossa. Siihen ehkä jo olen kasvanut aikuiseksi, tai vaihtoehtoisesti istun autossa.
Mutta pojastani olen ylpeä, hienosti meni niin leiri, tapaamiset kuin itse konfirmaatiotilaisuuskin. Onnea 14veelleni <3, ensi viikonloppuna juhlitaan äidin luona!
PS. Pahoittelisin niille, jotka istuivat edessä ja takana, mutta edessämme oli aikamoinen äksöni koko ajan ja takana katseltiin jotain leffaa tms. kännykältä. Ja me oltiin kyllä ihan hiljaisia.