Joku ehkä saattaa jo tietää, että aamupalani on joka päivä samanlainen. Jos siihen tulee muutos, se on pitkällisen ajatustyön tulos. Aamupalaan kuului aiemmin mukillinen kahvia ja kaksi paahdettua Ruispalaa, jotka täytyy jäähdyttää ensin niin, että leipä on kova ja rapea sekä kiitorata Beceliä. (mieheni määritelmä vähäiselle rasvamäärälle. Ja kyllä, uskallan vielä käyttää margariinia, tiedoksi teille fanaattiset voi -ihmiset!!) Jossain vaiheessa aloin uskoa, että proteiiniakin tulee aamupalassa olla ja pikkuhiljaa olen päätynyt seuraavaan:
- Muki kahvia.
- Kaksi kovaksi jäähdytettyä paahdettua Ruispalaa kiitoratoineen.
- Toiselle leivälle kaksi siivua Saarioisten Kultakinkkua ja toiselle kaksi saman valmistajan Kultakalkkunaa.
- Molemmille kaksi tomaattisiivua leikkeleiden päälle.
- Kinkkuleipä syödään ensin. Jos vahingossa haukkaan ekana kalkkunaleipää, vaihdan kinkkuun virheen huomatessani. (tiedän.)
- Lääkkeet
- Kehityskelpoisuuteni osoitukseksi maininta, että tänä kesänä olen viimeiseksi osaksi aamupalaa lisännyt 5 mantelia. Kuka voi väittää, että olisin kaavoihini kangistunut jäykkis?
Tää nyt itse asiassa oli vain alustus seuraavalle stoorille. Reissataan. Juu on tullut nähtyä monenlaisia aamupalatarjoiluja matkojen aikana. Alkuun stressasin hirveästi, koska harvassa paikassa on tarjolla ruisleipää edes Suomessa, paahtimesta puhumattakaan. Siinä missä mies tyytyväisenä lastasi munakokkelit ja pekonit syömisikseen, rouva nirsoili leipäkorien äärellä ja vihasi vaaleata ”pullaleipää”, jota söi sitten koska on vaan jotain syötävä. Jos majoitus on ollut paikassa, jossa ei ole aamiaista, mutta jääkaappi, niin tämä ihminen onnellisena on hankkinut omatoimiaamupalat paikallisesta kaupasta missä sitten ollaankaan oltu. Ja joskus on saattanut kulkea se oma leipäpussi mukana kotoa asti…
Mutta miekin kehityn. Nykyisin suvereenisti syön sitten jotain mitä on tarjolla. (ja mieheni mielipidettä tässä asiassa ei kuunnella….)
Oltiin Yyterissä, leirintäalueelta oli mökki varattuna. Mökeissä olisi ollut kyllä keittomahdollisuus, mutta ei moottoripyöräillen oikein viitsitty hankkia ruokatarvikkeita yhtä yötä varten, etenkään kun alueella oleva pikkuravintola tarjosi aamupalaa kohtuulliseen 9 euron hintaan per persoona. Kävelimme siis tyytyväisenä sinne. Paikan päällä oli jo melko lailla ihmisiä tarjottavien kimpussa ja henkilökuntaa yksi nuori tyttö, joka singahteli kassan sekä keittiön väliä.
”PUURO ON LOPUSSA!” huusi eräs rouva ja samaan hengenvetoon: ”OMENAT ON LOPUSSA JA MARGARIINI, KAIKKI ON LOPUSSA!!” Tyttö pyyhälsi paikalle. ”Juu, puuroa on tulossa lisää, mutta siinä valitettavasti kestää vähän aikaa nyt.” Nainen: ”Mutta kaikki muukin on lopussa!” Tyttö:” Niin, hetki, käyn hakemassa, täydennetään…” Ja syöksyi keittiöön, josta palasi syli täynnä hedelmiä. Ja syöksähti takaisin. Ja takaisin.
Kaikki oli lopussa. Paitsi, että pöydällä oli mysliä, muroja, näkkileipää, lämpimiä sämpylöitä, vaaleaa paahtoleipää ja niitä hedelmiä, varmaan muutakin, mutten muista. Kasailin omat evääni ja istuin paikoilleni. Toisella puolella kaksi vanhempaa rouvashenkilöä ja toisella puolella meitä hiukan nuorempi pariskunta.
Toinen rouvista kauhoi täydeltä lautaseltaan puuroa hyvällä vauhdilla, vieressä pino leipiä. Toinen maistoi omalta lautaseltaan huttua ja sanoi: ”Ai kaurapuuroa tänään!” ”No kaurapuuroa se oli eilenkin”, tuhahti toveri. ”Eikä ollut, eilen oli jotain viljaisampaa puuroa”, intti pöytäseura urhoollisesti. ”Ei, kyllä se oli kaurapuuroa, joka päivä täällä tarjotaan kaurapuuroa”, torppasi ensimmäinen. ”No minun eilinen puuroni oli kyllä jotain hiutaleisempaa puuroa, ei ollut tätä samaa,” yritti kumppani vielä jupista, mutta vaikeni, kun ystävä sanoi lopullisella äänensävyllä: ”Tässä paikassa on jokaikinen päivä pelkkää kaurapuuroa!”
Ärsytti. Aamuäreä ihminen nosti päätään. Olin silti hiljaa ja pureskelin erinomaista sämpylääni.
Ovesta saapui muutama vanhempi mies ja nainen, jonka mielestä kaikki maailman ruoka oli lopussa, viittoili heidät luokseen. ”Heei, tulkaa tänne istumaan, vaikka kaikki on kyllä loppu. Puuro, margariini, kaikki. Katsopa Heikki (vai mikälie) sinne puurokattilaan.” No Heikkipä nosti kiltisti kantta ja sanoi: ”No ei tämä aivan täpötäynnä ole, mutta puuroa täältä löytyy.” Nainen hämmästyi: ”Oh, niinkö! Mutta marga…” Herra Heikki tai joku nosti täyden rasvapurkin ilmaan. ”Näyttää olevan täysi rasia.” Rouva ruokaloppu luovutti ja hiljeni penkkiinsä. Jes!
Minä istuin ja toivoin, ettei tarvitsisi kuunnella ketään. Mitään. Mies selaili kännykkäänsä siihen uppoutuneena ja söi hiljaa, tottunut, ettei mulle kannata paljoa jutunjuurta aamusta heittää.
Toisen puolen pariskunnasta nainen heräsi eloon ja valitti miehelleen: ”Hillo oli lopussa ja lupasivat tuoda lisää, mutta se onkin ihan kokonaan loppu. Miten hillo voi loppua kokonaan?” Pariskunnan miehisempi versio mutisi jotain mitä en kuullut.
Avasin suuni ja sanoin omalle miehelleni melko kovalla äänellä: ”Tosi hyvä, kun täällä on tää aamupala, joka leirintäalueella KUN EI OLE. Ja tää sämpylä on tosi hyvää ja pehmeetä, ei ihan itsestäänselvyys.” Mies myönteli. Molemmin puolin meitä tuli hiljaista. Hetkeksi.
Viereisen pariskunnan ystävätär saapui pöydän viereen. ”Ai sulla on croissantti! Voi että, mä en saanu!” Toinen julisti ylpeänä: ”Kato mä opin jo eka kerrasta, että ensimmäisenä hyökkäsin hakee tän croissantin, vaikken mä välttämättä ees syö tätä. Mut ettei nää pääse taas loppumaan. Nyt ei kyllä oo hilloa, niin mä en syö tätä.” Nainen hypisteli croissantia. Ystävä myötätuntoisena: ”Ai eiks oo hilloa?” Nainen vieressäni jatkoi tuohtuneesti: ”Niin, mä en voi tajuta miten hillo voi loppua. Kun sehän säilytetään huoneenlämmössä…! Ei luulis loppuvan.” Ystävä huokaili: ”Joo siis mäkin voin tarvittaessa vaikka syödä maksalaatikkoa paketista suoraan, mutta pitäis täällä olla hilloa.” ”Niin ja kun se vielä on huoneenlämmössä, ni miten se voi muka loppua???”
Mä olen aina luullut, että jos avataan hillopurkki ja laitetaan ne hillot esille ja ehkä 10-30 ihmistä kauhoo sitä kuka minkäkin ruokansa päälle, niin se hillo loppuu. Koska se purkillinen on syöty pohjia myöten tyhjäksi. Vaikka sitä olisi alunperin viisi kiloa, niin kai se loppuu, jos kaikki syö siitä? Olen itte niin hölmö, että säilytän avatun hillopurkin viileäkaapissa, joten en tiedä lisääntyykö se hillo itsekseen huoneenlämmössä. (jos se ei kuulemma silloin voi loppua)
Koko matkan mökkiimme (ja ehkä vielä sen jälkeenkin) räyhäsin siitä, miten kiittämättömiä ihmiset ovat. Kyynärpäät ojossa lastataan lautaset täyteen äkkiä mulle mulle- tyyliin ja sitten jätetään syömättä. Leirintäalueen aamupalapöydästä ei saa hillo loppua. Hitto, olisivat tyytyväisiä kun saavat aamupalan valmiina! Leirintäalue. Ei. Ole. Viiden. Tähden. Hotelli.
Mies naureskeli: ”Kyllä mä huomasin, että joku sua kiehutti siellä aamiaisella.”
Viime viikonloppu vietettiin Savonlinnassa oopperajuhlien merkeissä. Joulukuussa varattiin jo liput ja majapaikat keskustassa olivat jo silloin vähissä ynnä sairaan kalliita. Mies löysi meille kesähotellin sopivan kävelymatkan päästä. Vietettiin kaupungissa koko viikonloppu, vaikka itse oopperanäytöksemme olikin lauantai-iltana.
Hotellimme oli siis oikeasti opiskelija-asuntoja sisältävä kerrostalo. Meidän asunnossamme oli kaksi erillistä lukittavaa huonetta, joiden välissä keittiö ja siinäkin molemmille puolille lukittava ovi. WC/suihkutila oli yhteinen ja sijaitsi yhteisessä eteiskäytävässä. Aamiaisen sai samaan hintaan viereisen hotellin ravintolasta. (Ja hyvä aamupala olikin! Hilloakin löytyi ämpärikaupalla -jos nyt joku ei olisi voinut ilman sitä elää- tosin tämä juttu ei koske hilloa, vaikka nyt kiinnitänkin hillomääriin huomiota joka paikassa)
Ensimmäinen ilta kesähotellissamme oli huoleton. Asunnon toisessa huoneessa oli jotkut ihmiset, muttemme nähneet heistä vilaustakaan kuin yhden eteisnaulassa roikkuvan takin verran ja aamulla olivat jo lähteneet.
Lauantaina oltiin syömässä miehen serkun luona. Palattuamme hotellille oopperaa varten valmistautumaan, toinen huone oli saanut uuden asukin. Eteisessä roikkui vaate jos toinenkin ja yhdet kengät niiden alla. Hetken kuluttua mies päätti mennä vessaan, mutta pyörsi alushoususillaan takaisin huoneeseen vetämään farkkuja jalkaansa, koska naapurihuoneen ovi olikin auki. Samantien ovelta kuului koputus.
Mies kurkkasi ovesta. Käytävässä seisoi noin 60-65-vuotias nainen. ”Sinäkö minun kanssani samassa asunnossa asut?” nainen kysyi. ”Me asumme”, mies korjasi ja minä työnsin pääni myös ovenrakoon. Nainen alkoi ryöpyttää: ”Minulle sanottiin, että minulla on oma huone! Minulle sanottiin, että, minä olen ryhmän kanssa ja minä, me vielä vaihdoimme! Tämä ei nyt OLLENKAAN mene niin kuin on luvattu!” ”No tämmöinen järjestely täällä kesähotellissa on”, mieheni totesi.
Nainen kiihdytti tahtia henkeä vedettyään: ”No eihän tämä nyt ole niin kuin minulle on luvattu, että joudun jakamaan huoneeni ventovieraiden kanssa!!””Sinullahan on oma huone. Tämä on meidän huoneemme”, sanoin. ”Minä en ole nyt ollenkaan tyytyväinen tähän asiantilaan!” Nainen paasasi. Miehen ilme kiristyi: ”No ei tämä meidän keksintö ole, mitä siinä meille valitat. Me pysytään tällä puolella ja sinä omallasi.””Mutta minun piti saada oma huone, mikä tämä tällainen järjestely on!” vielä jatkui. ”Tämä on kesähotelli. Nämä ovat opiskelija- asuntoja, jotka on hotellihuoneina nyt”, väänsin rautalangasta. ”Kyllä minä sen tiedän”, nainen parahti. (no mikä tässä on sitten ongelma…???)
Rouva kääntyi tuohtuneesti. ”Oh, minä korjaan sitten nämä vaatteet pois tästä tieltä eteisestä”, huudahti hän ja kasasi kamppeet mytyksi syliinsä lähtiessään raahaamaan niitä huoneeseensa. Minä: ”Ne voivat oikein hyvin olla siinä, ei me kosketa sinun tavaroihisi.” Kaakatus kuului rouvan mennessä: ”Ei, ei, kyllä minä vien…” Alkoi naurattaa. ”Mitenkäs se kylpyhuoneen tarve,” huudahdin perään. ”Kun tässä asunnossa on vain yksi peili vessassa ja mun pitäisi laittaa tukkani, niin onko sinulla milloin tarve päästä sinne?” Liki suljetun oven takaa kuului närkästyneesti: ”On minun kohta päästävä suihkuun, kun se ooppera…” ”Selvä”, huikkasin. ”Minä käyn nyt sitten nopeasti.” Ovi läjähti kiinni toiselle puolelle. Hihitin miehelle ja pyöritin sormea ohimollani. ”Ihan sekasin!” Siihen päädyttiin yhteisenä mielipiteenä.
Laittaessani kampaustani kuntoon, kylpyhuoneeseen kaikui naapurin valittava ääni, kun tämä puhui puhelimessa: ”Niin, niin, noh, kyllähän minä täällä pärjään, en minä sillä. Mutta oli tämä aika järkytys!” (itse olet järkytys) Ei ehkä pitäisi kertoa tätä, mutta kun poistuimme residenssistä oopperaan, näytimme molemmat sitä kyseenalaista sormea suljetulle naapurihuoneelle.
Sen vain sanon, että jonain päivänä lakkaan olemasta ihmisille kohtelias ja hiljaa kuunnellessani turhaa valitusta. Jonain aamuna. Jonain aamuna tulevaisuudessa hillonvinkujat saavat niin kuulla, mitä mieltä heistä olen. Koska jos elämän ehtona on, että saa aamupalalla hilloa, niin sitten on mentävä paikkaan, jossa sitä on ehtymättömänä luonnonvarana. TAI raahattava oma törppö mukanaan! Kyllä täällä eräät muutkin syövät vaaleaa leipää, vaikka haluaisivat ruisleipää. Eivätkä huuda siitä ympäri ravintoloita.
Ja jonain päivänä tuollainen rouva valivali saa sen keskisormen suoraan naamaansa vaikka hyperventiloisi sen jälkeen viikon. Nih.