Olipa kerran pienehkö naisihminen. Sen verran heikko sormivoimiltaan aina ollut, että purkkien ja korkkien avaaminen oli usein hankalaa. Kerran noin 17 vuotta sitten ei nainen saanut limsapullon kierrekorkkia auki. Näppäränä ihmisenä keksi käyttää hampaitaan, joilla oli menestyksellä aiemminkin tämmöiset tilanteet selvittänyt. Asetti pullon poikittain poskihampaittensa väliin, käänsi, puraisi ja auts.
Jotain rasahti alaposkihampaassa. No mitäs siitä, ehjänä säilyi hammas kuitenkin. Ja pullo aukesi.
Jonkin ajan kuluttua syöminen sillä puolen suuta alkoi olla mahdotonta, koska hammasta vihlaisi heti, kun sillä puraisi ruokaa. Nainen kävi pariinkin otteeseen hammasröntgenissä, ei löydetty poikkeavaa. Mutta hammasta ei vain voinut käyttää.
Meni kymmenen vuotta. Nainen oli jo tottunut pureskelemaan ruokansa toispuoleisesti, muutenhan hampaasta ei harmia ollut. Sitten nainen osti Lontoosta toffeeta ja haukkasi vahingossa väärällä puolella suuta. Poskihampaasta irtosi kolmasosa.
Hammas paikattiin väliaikaisesti seuraavana päivänä. ”Oijoi, täällä on ollut mikrohalkeamaa, joka ei näkynyt röntgenissä!” ( no älä.. ) Pysyvä muovipaikka nakutettiin paikoilleen parin kuukauden kuluttua. ”Huh”, ajatteli nainen, ”vihdoin kunnossa.” Oli outoa tottua pureskelemaan jälleen kummallakin puolella purukalustoa.
Puolen vuoden päästä paikka irtosi. Laitettiin väliaikainen. Sitten muutaman kuukauden päästä pysyvä muovipaikka. ”Seuraavaksi on siirryttävä amalgaamipaikkaan jos tämä ei pysy”, uhkasi hammaslääkäri.
Vuoden päästä paikka irtosi. ”Ihan sama, laita amalgaamia, kunhan ei jatkuvaa paikkaamista!” tuskaili nainen. Sitten hammasta koristi hopeanvärinen paikka. ”Jos tämä ei pysy, niin seuraavana on keraaminen paikka, joka on kallis.” Jonkin aikaa meni, juuri sen verran, että salaisesti nainen huokaisi helpotuksesta. Aikamoinen määrä hammaslääkärireissuja oli tehtynä ja -laskuja maksettuna yhden pullonpuraisun vuoksi.
Onnellinen loppu? Kissan viikset. Paikka irtosi kuitenkin. Tietysti, miksei olisi irronnut?
Kaava oli tuttu. Laitettiin väliaikainen paikka, joka irtosi viikon päästä. Laitettiin väliaikainen paikka, joka irtosi kahden tunnin kuluttua, kun nainen kauhoi sosekeittoa lounaaksi. Seuraava irtosi autoa ajaessa ja hengittäessä. Plop, yhtäkkiä paikka vain putosi kielelle.
Pitkin hampain (hahaa, mitä ironiaa!) nainen suostui keraamiseen ”siihen vähän kalliimpaan, mutta pysyvään” paikkaan. Mittailtiin, arvioitiin värisävyä, rakennettiin pesää tulevalle paikalle ja luonnollisesti väännettiin muotit. Sitten se *muumimukin-palanen*, hieno keraaminen taidonnäyte esiteltiin kotelossaan laskun kanssa; puolikkaan pikkurillin kynnen kokoinen valkoinen palanen ja 230 euroa tuohon käteen, kiitos. Ynnä kolme käyntimaksua sekä ne kolme aiempaa päivystyskäyntiä päälle. (Puhumattakaan aiempien vuosien hammaslääkärikäynneistä, jotka lähes yksinomaan johtuivat tästä murheenkryynihampaasta joitakin tarkastuksia lukuunottamatta.) ”Mutta onpa tämä sitten pysyvä!” Ja kaunishan se oli paikallaan, kun posliininpalanen oli aseteltu ja hiottu. Melkein kummallakin oli silmänurkissa kosteutta, kun potilas ja hammaslääkäri hyvästelivät.
Kaksi kuukautta meni naisen totutellessa uuteen purukaluston osaan. ”Liikaa tavaraa poskihampaissa”, ajatteli. Mutta oli viimisen päälle hiottu hammaslääkärin mukaan, ei kannata enempää. Viimein siihen tottui. Nainen unohti hampaan, oli niin kätevä käytössä. Mitä nyt kerran hammas lähetti säväyksen pari kuukautta sitten. Ja toisen kerran toisen.
Perjantai on karkkipäivä. (ja jos hormonit saanoo, ei viikonpäivällä väliä) Menneenä perjantaina nainen puraisi väriturkkaria, suosikkiaan, ja hupsista. Suussa tuntui liian yhtäkkiä liian väljältä. Kiireesti nainen sylkäisi karkinpalaset suustaan ja mitäpä siinä kädellä vilkutteli. Ihan itseostettua kalliinpuoleista keramiikkaa…!
Tänään karkulainen istutettiin takaisin koloonsa. Eikä luvata pysymistä jatkossakaan, kun on kuulemma liian lujaa pureutuvat leuat naisella.
Kun ei mahdu ovista ilman, että olkapään täräyttää karmiin. Kun ei pysy pystyssä matalissa kengissä ilman, että nilkka nyrjähtää ja lyö sen vuoksi toisen jalan varpaan kynnykseen ja käden seinään. Kun ei saa pahvilaatikkoa mattoveitsellä auki ilman, että on vähällä viiltää ranteen auki. Kun ei saa meikkivoidetta peilikaapista ilman, että jokaikinen aamu jokin tavara putoaa lavuaariin. Niin onko se sitten niin ihmeellistä jos paikat sinkoilee suusta. Ei ole.
Valmistakaa helpommin avattavia pullonkorkkeja. Tai ehkä sinne suuhun ei tarvitse työntää ihan kaikkea. Ehkä joskus voisi pyytää apua jos ei voimat riitä. Tai ei yllä.
”Nääh”, nainen ajattelee. ”Itte hoidan asiat, vaikka sit hammasta purren.”