…mä oon ollut enkeli ja mä oon ollut noita 🎶

Yhteiseloa miehen kanssa on nyt takana reilut 4,5 vuotta. Pääsääntöisesti elellään vielä ihanassa harmoniassa, nirvanassa, onnenhuumassa ja kaikessa sellaisessa rakkaudentäyteisessä imelyydessä. Mutta riidellä osataan myös. Yllätys.

Jossain erään riidan keskellä kuului se lause: ”Kyllä huomaa, että sulla on tulossa kuukautiset, kun aina sä haet silloin riitaa.” WHAT!?! ”Siis ne ei liity  -ei sitten mitenkään- tähän asiaan!” Ei todellakaan. Olin silloin täysin tyrmistynyt moisesta väitteestä.

Olohuonettamme on sisustettu ennen kaikkea hitaasti. Nyt se alkaa olla aika täydellinen. On vitriinit kohdillaan, seinät maalattu. Tummanruskea kookas kulmasohva ja sen vastapainoksi siro nojatuoli puisilla käsinojilla. Vain taulu on hakusessa. Ah!

Ja silti viime aikoina mies on alkanut huokailla: ”Olispa hyvä nojatuoli, jossa vois lukea.” Huonekalukaupoissa muusta syystä käydessä mies on löytynyt jos jonkinlaisessa nahka-mekanismi-löhötuolissa tunnelmoimassa. Eihän meille sovi…! Joten asian olen kuitannut hymähtelyllä, vähän on jossain vaiheessa kinattukin. Kun sen tuolin voisi kuulemma laittaa nykyisen viereen. Nou! Huoneen fiilis on nyt juuri oikeanlainen eikä muutokselle ole rouvan päässä sijaa saati tarvetta.

Yhtenä torstaina käydään IKEAssa. Minä hakemassa 13veelle uutta patjaa, mies 7veellensä kokopitkää peittoa. Käsi kädessä noustaan raput yläkertaan. Vastassa on huonesommitelma.

Mies: ”Voi että, kun olis mukava nojatuoli!” Tällä kertaa niskakarvat nousevat välittömästi. Melkein poljen jalkaa. ”Aina sä valitat siitä tuolista!” Mies: ”No olishan se kiva, kun olis hyvä tuoli missä lukea.” Minä: ”Meillä on kaunis nojatuoli!” Mies: ”No mutta siinä ei ole hyvä istua.” Minä: ”Onhan! Siihen huoneeseen ei voi ostaa mitään hirveetä mustaa nahkahökötystä!” Mies: ”Kuka on sanonu, että sen pitäis olla musta?” Minä: ”Sä vaan jankutat, kun tiedät jyrääväsi mut! Et sä edellisessä elämässäskään saanu tunkee mitään jättituolia olohuoneeseen! Siellä oli täsmälleen samanmalliset tuolit kuin meillä nyt!” Mies: ”No mitä sä luulet, että miksi mä halusin pois siitä elämästä!”

Käännyn. (Olisipa hienoa omistaa pitkä tukka, jonka olis voinu heilauttaa mielenosoituksellisesti kaaressa, mutta onhan mulla sentään aina korkkarit jalassa) Korot äänekkäästi kopisten jätän miehen jälkeeni. Kiitäessäni vauhdikkaasti läpi osastojen käväisee mielessä, etten katsonut mistä hyllypaikasta patjan voi noutaa. Ja takaisinhan en mene…! Löytyyhän se silti lopulta, kun muistan mistä edellisen patjan hain. Painelen parkkikselle kiukkua puhkuen hankala patjapaketti kainalossa. Jonkin aikaa siellä seisoskeltuani viluisena (olis joo paljon helpompi tuittuilla kesäkeleillä), mies soittaa: ”Missä sä olet?” Vastaan kopeasti: ”Odotan autolla.” Mies katkaisee puhelun, marssii hetken kuluttua autolle ja lähdetään ajamaan.

Minä: ”Tajuutko sä, että mä en haluu mitään rumaa nojatuolia meille, kun meillä on sinne olohuoneeseen sopiva hyvä tuoli.” Mies: ”No miksetsä istu siinä ikinä?” Minä: ”Koska jos mä istun siihen ni sä heti sanot, että mikset sä tuu sohvalle mun viereen!” Mies: ”Jaaha, vai niin, no onpa sun elämäs kamalaa!” Minä: ”No eikä ole! Mä heitän sitte sen tuolin pihalle! En mäkään saa päättää mitä elektroniikkaa meidän olohuoneeseen tulee. Mitä jos mä haluisin sinne pienet vaaleenpunaiset kaiuttimet sen jätti-ison tilalle??” Mies: ”Sä et heitä sitä tuolia mihinkään. Mä muutan mun autotalliin!”(Se sijaitsee noin 3km päässä) Minä: ”Mikset sä voi lukee sängyssä niinku aina ennenkin?” Mies: ”Koska mun selkä ei kestä sitä.” Minä: ”Ai niin, kun sun huono vaimo on ostanu ihan liian pehmeen ja ..skan sängyn!” Mies: ”Eikä kun mä olen vanha niin mun selkä ei enää kestä! Kyllä sä olet ärsyttävä!” Minä: ”No onneksi sä et ole!” (Noin kolmen sekunnin ajan melkein naurattaa) Mies: ”Toivotko sä, että mä menisin takaisin mun entiseen elämään !?” Minä: ”No en tietenkään!!”

Päätän olla hiljaa ainakin viikon. En tiedä mitä mies aikoo, mutta vaietaan kumpikin loppumetrit. Kurkkua kuristaa.

Kotona mies menee laittamaan uutta peittoa paikoilleen. Minä paistan täytettyjä ohukaisia varten lettuja ja jauhelihaa. Alkaa pikkuhiljaa harmittaa oma käytös. Kun on se mies niin rakas. Ja riidoissa ollessa vatsaa vääntää eikä olla lähekkäin. Yleensä ohimennen aina jompikumpi hipaisee toista, silittää tai hymyilee. ”Kiitos, kun olet mun kanssa” tai ”olet rakas”. Halataan paljon ja nyhjätään lähekkäin. Jäätävä hiljaisuus ja kiistelyn jatkaminen ei innosta. Alan yllätyksekseni ajatella, että ehkä, ehkä sittenkin sen tuolin voisi vaihtaa. Menishän toi entinen vaikka teinin huoneen nurkkaan…?

Kun mies tulee laittamaan roskia keittiöön, menen ottamaan kaulasta kiinni. ”Anteeksi, että kiukustuin.” Suukotellaan. Mies lähtee toiseen huoneeseen, palaa kohta takaisin ja halaa tiukasti: ”Ei riidellä. Rakastan sua.” Minä: ”Ei riidellä, mä rakastan sua. Sä saat sen tuolin.” Mies aloittaa: ” Ei..” Nostan käden:” Ei ku kuuntele. Sä saat sen tuolin, mutta mun pitää hyväksyä se. Se ei saa olla musta. Se ei saa olla nahkaa, plyyshiä eikä siinä saa olla mekanismia.” Mies nyökkää. ”Okei.” Ollaan onnellisia taas.

Seuraavana päivänä alkavat menkat. Minullako PMS? Buahhahhaa.

Ps. Kuvassa uusi tuoli. Mun elämä ei hajonnut vaikka se vaihdettiin. Kykenen muutokseen, jihuu!


 

 

 

Eläminen tuo kipua

Tämän artikkelin tarkoituksena ei ole retostella kipeällä asialla. Itselleni helpointa on vain saada asiat sanoiksi.

Se ei tapahtunut meille. Ollaan hengissä. Lapset ovat hengissä. Eräs perhe sen sijaan meni rikki. Yksi siinä perheessä päätti, ettei jaksa elää. Teki jotain peruuttamatonta itselleen yhdessä silmänräpäyksessä.

Menetti oman huomisensa, särki perheensä nykyhetken ja jätti heidän tulevaisuuteensa suuren särön. Piirsi veitsenterävät naarmut tiettyyn päivämäärään niin, että se heijastuu kalenterista kaikkien päivien keskeltä surua tihkuen. Ja tietty kellonaika jokaisessa päivässä kertoo, että siitä hetkestä on kulunut yksi kaksikymmentäneljätuntinen eteenpäin ilman yhtä nuorta elämää.

Järkytys ja epäusko teosta meillä muillakin, joiden perheitä viesti sivuaa. Ahdistus oman lapsen kohdatessa menetyksen porukassa, joka on ollut täynnä naurua, tsemppiä ja yrittämistä. Oivallus elämän hauraudesta ja tutun ihmisen lopullisesta lähdöstä tuntuu tässä hetkessä kaikista näistä nuorista musertavalta.

Lohduttamisen tarve. Tule lähelle. Pidän ja puristan lujaa, lapseni.

Raastaa sielua ajatella äidin ja isän, suvun tuskaa. En tiedä millään sen kivun voimaa. En tiedä miten toipuvat. Pystyvätkö. Mitä me muut voisimme tajuta sellaisesta; me joiden rakkaat ovat saavutettavissa? Emmekä edes halua ikinä sitä tietää omalla kohdallamme. Kunpa ei heidänkään tarvitsisi.

Pelko iskee myös kaikkien omieni puolesta. Luvatkaa! Puhutaan, autetaan, rakastetaan! Lupaavat. Sittenkin voin vain toivoa, etteivät he säry niin, että muuhun ratkaisuun eivät uskoisi. Saakaa siivet ja tavoittakaa elämän ainutlaatuisuus. Älkää ikinä jättäkö. Älkää. Uskokaa rakkaat vahvuuteenne. Unelmoikaa! Suojaan niin kauan kuin kykenen ja rakastan vielä senkin jälkeen loppuun saakka.

Toivon lohtua, läheisyyttä, voimia ja armollisuutta siihen kotiin, jossa itketään ja kaivataan muita enemmän ja pidempään. Toivon muistoa rakkaudesta.

Kirjoitin alla olevan runon eräälle ihmiselle vuosia sitten. Hän kertoi sen tuoneen joka lukemisella uutta ajateltavaa ja lohdutusta. Toivottavasti.

Koska tuntuu, ettei sanoja vain ole tänään tarpeeksi. Koska kaikkea ei voi korjata.

Keinu, keinu,
huojumatta.
Taivu, taivu,
katkeamatta.
Sukella kohti suurta myrskyä.

Ota voimasi
kalliosta,
ime lämpösi
auringosta.
Anna raivosi pisaroiksi jäähtyä.

Laula laineelle
lempeälle,
rauhoitu hämärään,
elämälle.
Muistaen rakasta sydäntä.

Siirtymätilanteissa on vaikeutta

Kuuden lapsen kanssa sitä on ehtinyt istua jos jonkinlaisessa päiväkoti/koulukeskustelussa vuosien varrella. Neljä poikaa ja kaksi tyttöä ovat saaneet kukin omanlaistaan palautetta. Jokaisen kohdalla on joka tapauksessa vähintään kerran kuultu lause ”mutta siirtymätilanteet ovat hieman vaikeita.” Ahaa…! Ryiskelen siinä yleensä hetken ja mutisen jotain isän puolen geeneistä. Läpi on menny tähän asti.

Vietimme kahden joulua Miamissa. Takaisin tullessa mies iloitsi, kun saatiin suora lento. Mua hirvitti jo etukäteen.

Hyvällä tuurilla viereinen paikkani oli tyhjä, vaikka 156 sentin pituudella mahtuu muutenkin istumaan ilman sen suurempaa järjestelyä. Ekat 1,5 h kuluivat toimintaleffan parissa. Sen jälkeen alkoi piina. Jalkoja nyki. Asento oli huono miten päin tahansa. Nostin koivet tyhjälle istuimelle. Laskin alas. Nojasin mieheen. Kävin vessassa, jonka jälkeen istuin rauhassa melkein kymmenen minuuttia. Sitten taas muurahaiskomppania juoksi mielikuvituksessa ympäri kroppaa. Jalkapohjat kuumotti, suuta kuivasi. Sääret kramppasi. Nousin istumaan kuin kirkossa. Lysähdin takaisin. Aaaaargh!

Yhdeksän hiton tuntia kiemursin ja kihisin. Mitä teki mies? Istui tyynesti vieressä. Lueskeli, nukkui välillä. Tarjosi kainaloa, tyynyään ja huopaansa. Silitti ja suukotteli, ”voi sua rakas”. (Mikä sitä vaivaa? Minä olisin läpsäissyt itseäni. Lujaa.)

Oltiin perjantaina oopperassa katsomassa Figaron häät. Odotin näytöstä monta kuukautta innoissani. Hiukan silti alkoi mietityttää, kun tajusin esityksen kestävän 3h20min.

Hyvinhän se meni. Aluksi häiritsi, kun tenori lauloi 8 minuuttia yhteen putkeen ja suomennoksessa näytöllä luki ”olen kreivi.” ( tai jotain vastaavaa.) KAMOON!! Takuulla moiseen luritukseen mahtui muitakin sanoja??

Väliajan jälkeen jalkoihin iski kramppeja ja pistelyä, ahteri puutui. Vaihdoin jalkaa toisen päälle joka minuutin välein. Viimeiset hoilaukset tuntuivat kestävän ikuisuuden. Lopulta aplodeerausta 30 kertaa ja äkkiä takamus ylös penkistä. Helpotus!

Meiltä on kauppakeskus Jumboon lyhimmillään kymmenen minuutin matka.  Viime viikolla kehä3:lla oli ruuhkaa. Kiersin pikkuteitä ja matkaan meni puoli tuntia. Ihan sama, eipä tarvinnut seistä autojonossa…

Lukiossa saksan kokeen jälkeen sai aina lähteä heti sen tehtyään, vaikka olisi ollut kaksoistunti. Kävelin vaikka -20 asteen pakkasessa 5 kilometrin matkan, ettei tarvinnut istua ja odottaa seuraavaa bussia melkein tuntia. Kotiin ehdin samaan aikaan, kun bussia odottaneet.

Joten ei ole mulle siirtymätilanteet vaikeita. Niiden odottaminen on.

 

 

Ainakaan et tarvi permanenttia

”Onks toi sun tukka luonnonkihara? Voi ihanaa, mä aina ihailen kiharia hiuksia, kun ne on niin huolettomia.”

On se joo ihan luomu. Ja ei, se ei ole huoleton. Ei, en voi aamulla vain sipaista harjalla ja lähteä liikenteeseen. Aamulla herätessä tukka on pystyssä suoraan ylös, sivulle tai mihin tahansa ilmansuuntaan. Ainut apu on työntää kuontalo vesihanan alle.

Mistä näitä geenejä tulee? Äidilläni piikkisuora tukka, isällä laineileva. Siskolla kevyesti kihartuva ja laineileva. Mulla melkein afro. Omista lapsistani 17vee suoristaa hysteerisesti vähintään kerran päivässä aavistuksen lainehtivia latvojaan ja polkee jalkaa jos ulkona sataa, koska sitten on peli menetetty.

Tokaluokalla koulussa ollessani ihailimme siskon kanssa tv-sarja pikku Heidistä tutun Claran korkkiruuvikiharoita. Koulukuvaa varten äiti laittoi meille tytöille edellisenä iltana papiljotit kosteisiin hiuksiin yöksi. Isosiskolla kuvassaan on suloiset pitkät punaruskeat korkkiruuvit. Minulla molemmin puolin päätä tiukat tukkarullat, ihan kuin niiden sisällä olisi vielä paplarit. Järkyttynyt äiti yritti aamulla korjata tilannetta kastelemalla tukkaa, ei mitään apua. Joten näytin Star Warsin prinsessa Leian huonolta kopiolta. Sen aikaiseen tyyliin suurimman kokoiset koulukuvat laitettiin olohuoneen seinälle kehyksiin ja siinä me siskokset vierekkäin kampauksissamme oltiin kaikkien nähtävillä seuraavan vuoden kuviin asti.

Se hyvä puoli rautalankatukasta on ollut, että tarvittaessa äiti letitti minulle Peppi Pitkätossun sivuletit ilman apuvälineitä. Tarpeeksi tiukkaan vain, niin kyllä pysyi.

”Ootko koskaan matkustellessa ajatellu, että salakuljettaisit jotain tukassasi?”

Ihan oikeasti hei. En ole.

Matkoilla kuljetan omia shampoita ja hoitoaineita mukana; niitä, joissa luvataan erityiskosteutusta ja kimmoisia kiharoita. Ihan sama. Lämpimissä ja kosteissa maissa tukka menee tiukkaan säkkärään ja nousee otsalta, hiostaa niskassa, joten turha kuvitella pitävänsä kiharapalloa auki jos lämpötila nousee yli +25 asteen. Ja huolimatta kosteuttavista tukkahoitotuotteistani matkan jälkeen päässäni asuu karhea risukasa.

Tiedätte varmaan elokuvissa kohtauksen, jossa nainen päästää ylhäällä kiinni olevan tukkansa auki ja hiukset valahtavat viekoittelevasti alas? Ei tapahdu meillä. Irrotan kumilenksun tukasta ja ravistan, mitään ei tapahdu. Tukka on edelleen *ponnarilla*. Kymmenen minuutin kuluttua kuljen yhä poninhännässä, jos en ole käynyt väkisin harjaamassa kekoa alas.

Vuosikausia kuljin kampaajalta toiselle. Oma moka tietty oli se, että useimmiten pyyhälsin paikalle tukka ponnarilla ja melko likaisena sekä otsis suoristettuna, jolloin karvakasa oli lähes suoran oloinen. Varoittelin kyllä etukäteen: ”Tää sitte kihartuu aika paljon, joten älä leikkaa otsalta ihan hirveesti, eikä kannata föönata.” Kampaaja hymyili säälivästi. ”Vähän kannattaa föönaa kuitenkin, niin saadaan nätimpi.” Kahden piinallisen tunnin tukkatyön jäljiltä poistui alistunut asiakas, jolle oli föönattu julmettu korkeuksiin kohoava, kevyesti kävellessä hetkuva kohokas ja rahojaan jäi kassaan lyömään kampaaja, joka puolustautui ”Olis ollut hyvä kertoa, että se on NOIN kihara!” ÄLÄ?

Löysin hyvän kampaajan lopulta. Ainut vika oli, että en kestänyt kyseisen ihmisen taivastelua lapsilukumäärästäni jokaikisen hiussession ajan, joten 10 vuoden asiakkuuden jälkeen olin väsyneempi kampaajan kiekumiseen jaksamisestani kuin ikinä lapsiini. Nykyisin värjään ja leikkaan itse tukkani, ei kukaan kuitenkaan huomaa eroa käkkäröiden seasta. Eikä tarvi tapella föönaamisesta.

Oon kasvattanut hiuksia pitkiksi vuodesta 2011. Silloin ne ulottuivat hieman olkapäitteni yläpuolelle. 5 vuoden ahkeran kasvatuksen jälkeen pisimmät latvat ulottuvat tänä päivänä hieman olkapäitteni yläpuolelle. Ehkä ratkaisevat sentit ilmaantuvat seuraavan viiden vuoden aikana…?

Eilen valittelin vaihteeksi miehelle tukkani kiharuutta. Mies totesi lohduttavasti: ”No ainakaan sä et tarvi permanenttia.”

Seuraavassa elämässä haluan geometrisesti leikatun suoran kleopatra-tukan. Okei?

 

Uuteen ei vaihdeta

img_20161012_192520
Oon silleen lievästi neuroottinen, että tykkään, kun mun tavarat ja asiat on aina samoissa paikoissa. Aamupalan on oltava samanlainen joka aamu. Olen käyttänyt samaa vartalovoidetta ehkä kymmenen vuotta. Suomesta mokomaa ei enää saa, joten siinä kun muut riemuiten kantoivat viime kesänä Virosta alkoholia halvalla, jollakin oli hellästi pakattuna laukkuun kolme suurta pullollista Garnierin 7in1 bodylotionia JA olin maksanut niistä kaksi kertaa enemmän kuin Suomessa. (Tietenkin toin myös pari laatikkoa lonkeroa, en mä sentään ihan pimeä ole!).

Ei siis ihme, että lompakossa laitan aina kortit ja lippulaput oikeille paikoilleen automaattisesti. Oon myös siinä mielessä kettumainen ihminen, että jos joku kyselee tavaroidensa perään, niin vastaan ”jos se on minun jäljilläni, niin se on siellä mihin se kuuluukin. Jos se ei ole siellä, niin katso peiliin.”(Juu, kyllä mua muutama ihminen rakastaa, ainakin osan aikaa.)

Noh. Muutama viikko taaksepäin kävin kirjastossa mieheni kanssa. Hänen autollaan. Seuraavalla kerralla pyrkiessäni lukemista hakemaan järkyttyneenä totesin, että kirjastokorttini oli hävinnyt! Apua!! Kaivoin lompakon läpi monta kertaa, vaikka aina laitan sen tiettyyn lokeroon. AINA. Noup, ei löydy. Mies tsekkasi autonsa. MINÄ tsekkasin hänen autonsa.(ei sillä, etten olis luottanut, mutta jospa sittenkin näkisin tarkemmin…) Ei. Ei vaan löydy.
No, eihän se ole kuin kirjastokortti. Maksaa ehkä vitosen uusi. Mutta kun se vaan niin mieltä kaihersi, että oli kadonnut, etten heti juossut uutta hankkimaan. Sen sijaan mies kiltisti lainasi korttiansa ja säännöllisesti kaivelin lompakkoani toiveikkaasti.

Tulipa päivä, jolloin maksoin laskua tililtäni ja tarvitsin pankkitunnuksia.Otin tunnuskortin lompakosta ja samalla esiin nousikin viattomasti kirjastokortti juuri oikeasta lokerostaan…!!Että mitähän …ttua…? Oli jotenkin liimautunut kiinni tunnuslukukorttiin. Mutta löytyi!

Olin ja olen kyllä tosi onnellinen. Ja miks? Säästin viis euroa?

No sen takia, että osaan nykyisen kortin 14-numeroisen asiakasnumeron ulkoa ja voin tuosta vain asioida helmet-sivustoilla. Mutta mikä tärkeintä, koska kun aikanaan korttiin sai eka kertaa valita pin-koodin (jonka hankin 9.1.98, kun kävin opiskelijakaverin kanssa Helsingin yliopiston kirjastossa etsimässä matskua lopputyöhön), niin silloin valitsemani koodin kaikki neljä numeroa sattumalta toistuvat kivassa järjestyksessä symmetrisesti tuossa v.2013 naimisiimenon jälkeen hankkimani kortin neljässätoista numerossa.

Kun ei sitä tiedä millainen numerosekamelska tulisi jos kortin joutuis hankkimaan uusiksi. Sekaisin ihminen menisi. Koska saattaa olla ihan pikkiriikkisen neuroottinen. Tai jotain.

Lauantaina mies toi kaupasta tuttua pyykinpesunestettä Omo Sensitiveä. Viereen ilmaantui pullo Erisania.
Minä:” Ootko sä ajatellut vaihtaa pesuainetta vai miks toi Erisan-pullo on tossa?”
Mies:”Joo, toi on kotimaista niin ajattelin jos se olis hyvä merkki.”
Minä:”Ei ole, ei vaihdeta!”
Mies:”No ethän sä voi tietää ennenku kokeilet.”
Minä:”Tiedän, oon kokeillut; ei ole hyvä! En kestä muitten pesuaineitten hajua!” (en itse asiassa muista oonko kokeillut tätä ikinä, mutta ei sen väliä, kun ei ole Omoa.)
Mies:”Eihän se edes haise, kato, hajusteeton lukee tässä.”
Minä:”Ei. Vaihdeta. Merkkiä. Mä kaadan ton viemäriin, jos se tulee lähellekään mun pesukonetta! Mulle on ahdistavaa
jo se, että sä ostat vääränkokoisen pullon Omoa aina!”
Mies nauraa:”Mutta sehän on halvempi niin, kun ostaa ison pullon ja siinä on kätevä kahva.”
Minä:” Se ei kuitenkaan näytä samalta kuin se pullo minkä minä ostan!!”
Ääneni kohoaa.
Mies vetää syliin:” Shhh, rakas, ei ole hätää. Mä voin antaa sen Erisanin jollekin. Ei vaihdeta.”

Mä niin ymmärrän Hercule Poirotia.