Yhteiseloa miehen kanssa on nyt takana reilut 4,5 vuotta. Pääsääntöisesti elellään vielä ihanassa harmoniassa, nirvanassa, onnenhuumassa ja kaikessa sellaisessa rakkaudentäyteisessä imelyydessä. Mutta riidellä osataan myös. Yllätys.
Jossain erään riidan keskellä kuului se lause: ”Kyllä huomaa, että sulla on tulossa kuukautiset, kun aina sä haet silloin riitaa.” WHAT!?! ”Siis ne ei liity -ei sitten mitenkään- tähän asiaan!” Ei todellakaan. Olin silloin täysin tyrmistynyt moisesta väitteestä.
Olohuonettamme on sisustettu ennen kaikkea hitaasti. Nyt se alkaa olla aika täydellinen. On vitriinit kohdillaan, seinät maalattu. Tummanruskea kookas kulmasohva ja sen vastapainoksi siro nojatuoli puisilla käsinojilla. Vain taulu on hakusessa. Ah!
Ja silti viime aikoina mies on alkanut huokailla: ”Olispa hyvä nojatuoli, jossa vois lukea.” Huonekalukaupoissa muusta syystä käydessä mies on löytynyt jos jonkinlaisessa nahka-mekanismi-löhötuolissa tunnelmoimassa. Eihän meille sovi…! Joten asian olen kuitannut hymähtelyllä, vähän on jossain vaiheessa kinattukin. Kun sen tuolin voisi kuulemma laittaa nykyisen viereen. Nou! Huoneen fiilis on nyt juuri oikeanlainen eikä muutokselle ole rouvan päässä sijaa saati tarvetta.
Yhtenä torstaina käydään IKEAssa. Minä hakemassa 13veelle uutta patjaa, mies 7veellensä kokopitkää peittoa. Käsi kädessä noustaan raput yläkertaan. Vastassa on huonesommitelma.
Mies: ”Voi että, kun olis mukava nojatuoli!” Tällä kertaa niskakarvat nousevat välittömästi. Melkein poljen jalkaa. ”Aina sä valitat siitä tuolista!” Mies: ”No olishan se kiva, kun olis hyvä tuoli missä lukea.” Minä: ”Meillä on kaunis nojatuoli!” Mies: ”No mutta siinä ei ole hyvä istua.” Minä: ”Onhan! Siihen huoneeseen ei voi ostaa mitään hirveetä mustaa nahkahökötystä!” Mies: ”Kuka on sanonu, että sen pitäis olla musta?” Minä: ”Sä vaan jankutat, kun tiedät jyrääväsi mut! Et sä edellisessä elämässäskään saanu tunkee mitään jättituolia olohuoneeseen! Siellä oli täsmälleen samanmalliset tuolit kuin meillä nyt!” Mies: ”No mitä sä luulet, että miksi mä halusin pois siitä elämästä!”
Käännyn. (Olisipa hienoa omistaa pitkä tukka, jonka olis voinu heilauttaa mielenosoituksellisesti kaaressa, mutta onhan mulla sentään aina korkkarit jalassa) Korot äänekkäästi kopisten jätän miehen jälkeeni. Kiitäessäni vauhdikkaasti läpi osastojen käväisee mielessä, etten katsonut mistä hyllypaikasta patjan voi noutaa. Ja takaisinhan en mene…! Löytyyhän se silti lopulta, kun muistan mistä edellisen patjan hain. Painelen parkkikselle kiukkua puhkuen hankala patjapaketti kainalossa. Jonkin aikaa siellä seisoskeltuani viluisena (olis joo paljon helpompi tuittuilla kesäkeleillä), mies soittaa: ”Missä sä olet?” Vastaan kopeasti: ”Odotan autolla.” Mies katkaisee puhelun, marssii hetken kuluttua autolle ja lähdetään ajamaan.
Minä: ”Tajuutko sä, että mä en haluu mitään rumaa nojatuolia meille, kun meillä on sinne olohuoneeseen sopiva hyvä tuoli.” Mies: ”No miksetsä istu siinä ikinä?” Minä: ”Koska jos mä istun siihen ni sä heti sanot, että mikset sä tuu sohvalle mun viereen!” Mies: ”Jaaha, vai niin, no onpa sun elämäs kamalaa!” Minä: ”No eikä ole! Mä heitän sitte sen tuolin pihalle! En mäkään saa päättää mitä elektroniikkaa meidän olohuoneeseen tulee. Mitä jos mä haluisin sinne pienet vaaleenpunaiset kaiuttimet sen jätti-ison tilalle??” Mies: ”Sä et heitä sitä tuolia mihinkään. Mä muutan mun autotalliin!”(Se sijaitsee noin 3km päässä) Minä: ”Mikset sä voi lukee sängyssä niinku aina ennenkin?” Mies: ”Koska mun selkä ei kestä sitä.” Minä: ”Ai niin, kun sun huono vaimo on ostanu ihan liian pehmeen ja ..skan sängyn!” Mies: ”Eikä kun mä olen vanha niin mun selkä ei enää kestä! Kyllä sä olet ärsyttävä!” Minä: ”No onneksi sä et ole!” (Noin kolmen sekunnin ajan melkein naurattaa) Mies: ”Toivotko sä, että mä menisin takaisin mun entiseen elämään !?” Minä: ”No en tietenkään!!”
Päätän olla hiljaa ainakin viikon. En tiedä mitä mies aikoo, mutta vaietaan kumpikin loppumetrit. Kurkkua kuristaa.
Kotona mies menee laittamaan uutta peittoa paikoilleen. Minä paistan täytettyjä ohukaisia varten lettuja ja jauhelihaa. Alkaa pikkuhiljaa harmittaa oma käytös. Kun on se mies niin rakas. Ja riidoissa ollessa vatsaa vääntää eikä olla lähekkäin. Yleensä ohimennen aina jompikumpi hipaisee toista, silittää tai hymyilee. ”Kiitos, kun olet mun kanssa” tai ”olet rakas”. Halataan paljon ja nyhjätään lähekkäin. Jäätävä hiljaisuus ja kiistelyn jatkaminen ei innosta. Alan yllätyksekseni ajatella, että ehkä, ehkä sittenkin sen tuolin voisi vaihtaa. Menishän toi entinen vaikka teinin huoneen nurkkaan…?
Kun mies tulee laittamaan roskia keittiöön, menen ottamaan kaulasta kiinni. ”Anteeksi, että kiukustuin.” Suukotellaan. Mies lähtee toiseen huoneeseen, palaa kohta takaisin ja halaa tiukasti: ”Ei riidellä. Rakastan sua.” Minä: ”Ei riidellä, mä rakastan sua. Sä saat sen tuolin.” Mies aloittaa: ” Ei..” Nostan käden:” Ei ku kuuntele. Sä saat sen tuolin, mutta mun pitää hyväksyä se. Se ei saa olla musta. Se ei saa olla nahkaa, plyyshiä eikä siinä saa olla mekanismia.” Mies nyökkää. ”Okei.” Ollaan onnellisia taas.
Seuraavana päivänä alkavat menkat. Minullako PMS? Buahhahhaa.
Ps. Kuvassa uusi tuoli. Mun elämä ei hajonnut vaikka se vaihdettiin. Kykenen muutokseen, jihuu!
