Avainsana: autoilu

Tankki puolitäyteen eikä yhtään enempää

Kirjoitettu kirjoittaja &s

 

 

Olen maailman huonoin auton tankkaaja.

En sillä lailla huono ettenkö osaisi. Siinä ei ole ongelmaa. En halua tankata. Ikinä.

Ajan kunnes bensamittarin valo ja äänimerkki ilmoittelevat hienovaraisesti, että olisi aika tankata ja siitä vielä niin pitkälle kuin uskallan vitkuttaa pakollista. Fiksu ihminen ottaisi vinkistä vaarin ja kurvaisi siinä samassa uutta menovettä lisäämään ja matka jatkuisi iloisesti. Minä venkoilen.

Mullakin on sen verran uusi (melkein 11-vuotias) auto, että siinä hienosti tietokone koko ajan näyttää montako kilometriä saa ajella ennenkuin tankkauspiste kutsuu. Siinä vaiheessa, kun kilometrejä on satasen verran jäljellä, alan ahdistua. Koska kohta se piippaa! No yritän ajaa huolehtimatta, mutta katse hakeutuu vähän väliä infotauluun. 95 km, huh, ei hätää. 80 km:n kohdalla huolestun. Mitä nyt, onko vikaa, kun ei vielä piipitä? Entäs jos ajan pienemmällä vaihteella ja kaasuttelen vähän enemmän? No ei. Mikset piru piippaa jo, kun kerran aiot?? Vaikka sitten, kun se hälytysmerkki väistämättä jossain vaiheessa kuuluu, ähkäisen. ”Eikä, ei vieläää…!”

Koska huoltoasemat ovat kamalia. Tai kylmäasemiahan niistä suurin osa on. Niiden nimi on osuva, koska ikinä milloinkaan en ole tankannut autoani sellaisessa paikassa, jossa olisi lämmin. Ehei, ne hemmetin asemat rakennetaan aina paikkaan, jossa tuuli ujeltaa kaikkein voimakkaimmin, oli kesä tai talvi.

Niin minä siis palelen. Aina. Tai ainakin melkein aina. Töissä sisällä päälläni oli tälläkin viikolla pitkähihainen paita, jonka päällä ohut neuletakki. Jonka päällä työtakkini, jonka päällä vilutakki. Ja joka potilaalta sain silti pyytää anteeksi, kun iskin hyiset näppini kiinni. Että ei kiehdo ajatus seisoskella bensapistooli kourassa tärisemässä ulvovassa tuulessa ja sateessa (huoltoasemilla aina sataa) mitä, seitsemän minuuttia? Tai jopa enemmän JOS laitat piripintaan.

Aika monissa on myös suunnittelija ollut noin 2,5 -metrinen ihminen. Esimerkiksi Espoossa on yksi asema, jossa mun on pakko välillä tankata mikäli mielin päästä a) töihin b) vaihtoehtoisesti kotiin työntämättä Pösöäni perille, kun tankki huutaa tyhjyyttään. Aseman bensaletkustot ovat normikorkeudella, joten nou problem. Mutta maksupiste on sijoitettu korkean betonikorokkeen päälle, eikä ole se itsekään kovin matala. Niinpä tämmöinen hukkapätkä, vaikkakin kulkee korkkareissa lähes aina, joutuu niska kenossa varvistelemaan, että yltää näppäilemään tunnuslukunsa. Siinä jos joku roistomaisempi tyyppi seisoskelisi selän takana, niin eipä tarvitsisi miettiä saanko tuolta muorilta sen pin-koodin puristettua ulos jos kortin nappaan. Näps, näps, näps, näps, ole hyvä. (no onneksi siellä tilillä ei koskaan niin järjettömiä summia makoile, että siitä jollekin pidemmäksi ajaksi iloa riittäisi!)

Joten tankkaaminen ärsyttää. Siihen ensinnäkin kuluu liikaa aikaa ja minua palelee. Haluan suoriutua niin nopeasti kuin suinkin ja päästä äkkiä autoon sisälle sekä jatkamaan matkaa, viis siitä ettei mulla ehkä ole kiire mihinkään. Oon sitten ratkaissut asian niin, että ajan niin kauan kunnes on aivan viimeinen pakko mennä huoltikselle ja sitten tankkaan kolmellakympillä. No jos on vähän lämpöisempi hetki, jopa neljällä.

Mies ihmettelee: ”Miks sä tankkaat vaan puolilleen, jos kerran vihaat sitä? Eikö olis helpompaa laittaa tankki täyteen ja käydä harvemmin?” Minä pyörittelen silmiäni: ”No ei tietenkään. Mä en kestä seisoo siinä palelemassa ja ootella, että saan tankattua. Sitä paitsi ihan yhtä kauan mä kokonaisuudessaan melkein siinä palelen sen tankillisen takia, mutta tollee mä voin lämmitellä välillä.” Ei kuulemma mene jakeluun.

Ei se mitään, rakas.

Minua ilahduttaa, että kolmellakympillä ajaa 360 kilometriä ennen seuraavaa pakollista hytisemisärsytysvarvistamistäydennystä. Eli jotakuinkin kaksi viikkoa ennen seuraavaa tuskallista hetkeä!

Sitä paitsi kerran ylitin itseni edellisen autoni kanssa. Oli kovat pakkaset ja ajattelin olla kuten muutkin ihmiset ja älykkäästi laittaa laitoja myöten tankin täyteen, jottei ihan äkkiä tarvitsisi jäädyttää itseäni huoltoasemalla. Kurvasin jatkamaan matkaani töihin ja noin kilometrin päässä huoltiksesta auto pysähtyi. Noin vain. Kaksi päivää sitä elvytettiin ennenkuin julistettiin kuolleeksi. Siinä hetkessä hiukan otti otsaan huikentelevainen tankkaustyylini. Ei ollut sopiva saada makeaa mahan täydeltä Pösölle ainakaan, joskaan se ei ollut syynä suhteemme irtisanoutumiseen. Oletan.

No, myönnän viime kesänä Virossa sortuneeni halvemman bensan lumoihin. Pistin tankin täyteen, vaikka tärisin heinäkuun kylmyydessä jossain matkalla Tallinnasta Pärnuun. Ajoin hitto vieköön yli kolme viikkoa sillä tankillisella, vaikka tuli suhattua niin Virossa kuin Suomessakin lomalaisena pitkiä matkoja. Oli kivaa! En usko silti ihan äkkiä tekeväni samaa toiste.

Kun sillä kolmellakympilläkin pääsee jo kauas.

 

Ajokortti ja rekisteriote!

Kirjoitettu kirjoittaja &s

Oon ajanut autoa 12-vuotiaasta asti. Isäni opetti ja siihen aikaan aina hiljaisemmilla teillä pääsin rattiin. Lisänä sain tuntien luentoja akuista, männistä ja katalysaattoreista konepelti levällään olevan auton edessä. (hohhoijaa) Joten kun menin autokouluun 19-vuotiaana ja opettaja alkoi luetella polkimia, sanoin, että ”juu, josko vaan lähdettäis liikkeelle…?” Jo entisessä elämässä minä olin se, joka autot koeajoi ja päätti kaupat. Nykyisinkin haluun olla vaihtamassa renkaita (onnistuu myös itse) ja tarkastan auton nesteet, vaihdan lamput ja tietty pesen autoni. Minä itte!

En ole aina se hillityin kuljettaja. Nuorena tuli suollettua tekstiä antaumuksella ratin takana ja Helsingissä asuessa toitottelin torvea kiivaasti aina, jos jokin mätti liikenteessä. Ja mättihän se.

Heräsin kielenkäyttööni, kun ajoin huoltoasemalle, odotin edessä olevan auton lähtemistä ja takapenkiltä 2vee esikoinen kysäisi: ”Onko siellä äiti taas sellainen paskapää?” Joten nykyisin, vaikka esikoinen on jo 24 ja nuorinkin 10, karjun yleensä vain ”MENEEEEEE!”

Asiat, jotka ärsyttää liikenteessä, niitähän piisaa. Olen avautunut tästä joskus facebookissa, mutta kerään ne jutut vielä tänne.

Traktorit. Mitä ne tekee mun työmatkalla? Asun yhdessä Suomen suurimmista kaupungeista. Ei ole kaupunkilaista körötellä kolme kertaa viikossa traktorin perässä. Eikä ne voi kaikki aurata lunta, koska tietääkseni täällä on välillä kesäkin!

Jumittajat. Niillä on alla mahdollisimman pieni auto, mieluusti Nissan Micra. Sillä pääsee kiihdyttämään noin kolmeenkymppiin ja sitten alkaa huimata. Tai on vaarassa pudota tieltä. Jumittaja tuskin ajaa töihin, mutta varmuuden vuoksi on siellä aamuruuhkassa ettei ole yksinäinen olo. Risteykseen jumittaja jarruttaa, koska ikinä ei tiedä. Voihan sieltä joku ajaa kolmion takaa eteen. (Ja taatusti ajaakin, jos ymmärtää, että niin ehtii jumittajan edelle.) Jumittaja ei tajua, että liike-nne tarkoittaa, ettei nysvätä paikoillaan.

Pikkuautot yleensä. Mikään ei ole niin vaikea parkkeerata kuin pieni auto. Pikkuautoilija alkaa kihnuttaa autollaan edestakaisin ja viidennentoista jyystön jälkeen saa autonsa ajettua vinoon ruutuun, johon mahtuisi oikeastaan kaksi pikkuautoa vierekkäin, jos ne olisivat suorassa. Tai sitten ajaa jättimäisen parkkipaikan taaimmaiseen nurkkaan, koska siellä pystyy ajamaan auton ruudusta läpi vastapäiseen, ettei vaan joudu peruuttamaan.

Kaahaajat. Minä kaahaan joskus jollain pikkuteillä ja salaisesti iloitsen siitä. Tai no en niin salaisestikaan jos ajattelee, että nauraa rätkätän ääneen. Mutta ne, jotka aina kaahaa, ottavat sen päättyvän kaistan, että voivat kiilaten tunkea nokkansa kahta autoa edemmäs. Ne ei paljoa rampeilta tulevia väistele ja mökkimatkoilla ajavat peräsuoli pitkällään otsasuoni pullottaen, kun sitten on perillä kaksi sekuntia aiemmin. Ei tarvi kysellä pysähtyykö ne päästämään ihmisiä suojatielle. Ei pysähdy.

Vihdintie. Ei kai siitä tarvitse sen enempää jaaritella. Se, joka on joskus ajanut Vihdintietä, tietänee mitä tarkoitan. Vihdintiessä yhdistyy junnaaminen ja ruuhka vaikkei olisi ruuhkaa tahi junnaajia.

Hattupäiset kuskit. Ne pääsääntöisesti lukeutuu jumittajiin, mutta on niissä holtittomiakin. Holtiton ei tiedä itsekään mihin suuntaan ajaa. Holtittoman takana ajaa ihan mieluusti, koska ohittaminen voi olla vaarallista. Holtittoman ja jumittajan yhdistelmä on se, joka ajaa alle rajoitusten niin kauan, että alkaa ohituskaista. Siinä hetkessä sellaisen kuskin olemuksen valtaa ajohurmio ja vauhti kiihtyy samaan tahtiin ohittajan kanssa.

Ja vielä autorasismia. En tykkää Audeista, Bemareista, Hummereista, kuorma-autoista tai muistakaan lava-autoista, Fordeista, mistään pikkuautoista -paitsi jos on Ford Ka mihin on tehty leppäkerttumaalaus. En tosin halua ajaa sillä, mutta onhan se aika liikkis, eikö?

Noin yleisesti ottaen antakaa mun ajella ihan yksin ja pysykää pois edestä, niin asiat sujuu. Etenkään aamuäreän eteen ei kannata tulla hieromaan. Jostain syystä kun mies aamulla lähtiessäni suukottaa, hän usein sanoo: ”Hauskaa työpäivää rakas, äläkä provosoidu liikenteessä.” Vastaan: ” Minäkö? En koskaan!”

Ja viimeisenä; liikenneympyrään ajettaessa ei tarvitse näyttää vilkkua. Joten älkää.

PS. Anteeksi kaikki mun ystävät autosta riippumatta. Tietenkään en tarkoittanut ketään teistä. En tietenkään.

PPS. Otsikosta huolimatta en ole ikinä saanut ylinopeussakkoja.

 

Jotkut nyt vaan on sellaisia

Kirjoitettu kirjoittaja &s

Kun muutin kotoa pois eksäni kanssa yhteen, oli uuteen kotiin matkaa 273 km tai jotain sinne päin. Se tiesi mennessä reilut kolme tuntia bussissa istumista, kun olin alle 18vee, ajokortiton ja yksinäni ensimmäisen viikon. Bussi pysähtyi vain kerran matkan aikana hetkeksi Lahdessa, enkä uskaltanut lähteä etsimään vieraasta paikasta vessaa vaikka olikin rakkotuntemusta; etten vain jäisi matkasta kesken…! Loppumatka tuntuikin ikuisuudelta pissahädän kasvaessa hetki hetkeltä. Kipitin nopeasti pysäkiltä kerrostalollemme vain huomatakseni, että olin jättänyt avaimeni sinne 273 kilometrin päähän vanhempieni luo. Talon ala-aulassa onneksi oli huoltoyhtiön yhteystiedot ja kolikkopuhelin. Odottelin puolisen tuntia tulisilla hiilillä huoltomiehen saapumista. Kun tyyppi viimein avasi oven, hihkaisin ”kiitos paljon!” vedin oven kiinni yllättyneen näköisen miehen edestä ja rakko särkien äkkiä vessaan. Siinä istuessani helpotuspissalla oivalsin, että avaamisesta olisi pitänyt pulittaa 80 markkaa. Kurkistin sitten parin minuutin kuluttua nolostuneena ovesta, mutta mies oli häipynyt.

Nuorempana varsinkaan en pissiskellyt vieraissa paikoissa jos sen vain saatoin välttää. Sinä syksynä yhtenä iltapäivänä menin puolijuoksua kotiin, jälleen rakko täynnä. Olin juuri päässyt pöntölle istumaan, kun ovikello soi. ”Siis mitä, onko se nyt unohtanut avaimensa”, ajattelin (nykyinen eksä siis oli niillä hetkillä tulossa opinahjostaan). Syöksyin avaamaan ovea housut polvissa ja rääkäisin: ”miksulleiooavainta?” Ja kas, oven takana seisoi täysin tuntematon tyyppi. Kiireesti vetäisin oven kiinni kiljahtaen. Housut ylös, kolme sekuntia kuumeista aivotyötä ja muistin, että herran opiskelutoverin piti tulla hakemaan joku kirja. Työnsin nenän ovenraosta ja yhtä järkyttynyt nuori mies esitteli itsensä juuri täksi henkilöksi. Hyvää päivää vaan.

Tarjottimien kanssa häärääminen on vaikeaa. Vuosia sitten edellisessä työpaikassani lähdin poikkeuksellisesti työpaikkaruokalaamme, jossa ruokailevat henkilökunnan lisäksi palvelutalon asukkaat/asiakkaat. Kannoin tarjottimen salaattikärryn reunalle ja kurotin salaattini sekaan pähkinöitä kärryn päältä. Lyhyyteni takia jouduin varvistamaan. Pähkinät kurotettuani laskeuduin kantapäilleni ja samalla vedin työtakin helmalla koko tarjottimen päälleni. Lautanen ja lasi särkyivät helisten ja itse olin kuorrutettu kalakeitolla. ”Hei vaan kaikki ihmiset, minä täällä juu!” Ne kuuroimmatkin vanhukset kohottivat katseensa sopastaan.

Kävin kerran kahden työtoverini kanssa kahvilla. Vieressäni hääräsi mies lapsilleen ruoka-astioita useamman tarjottimen kanssa ja asetteli haarukoita ja veitsiä vierekkäin. Itse hilasin omaa tarjotintani eteenpäin hihnaa pitkin ja ihmettelin, kun mies yhtäkkiä seisoi vieressäni haarukka ojossa. ”Ei se ole minun haarukkani, en mä tarvi haarukkaa!” kiljaisin. No, aika äkkiä siinä selvisi, että minä olin sen verran ottanut kosketusta omalla tarjottimellani hänen omaansa, että hänen tarjottimeltaan oli haarukka tarttunut minun prikkani reunaan ja sitä haarukkaa sitten vetelin tarjottimeni mukana pitkin hihnaa. Häntä ei naurattanut. Minä ja työkaverit sen sijaan hirnuttiin hysteerisesti puolet tapaamisesta.

Oltiin pari vuotta sitten minä, mies ja molempien teinityttäret matkalla Pärnuun Tallinnan laivalla. Hirveä nälkä perjantaina töiden jälkeen ja syöksyttiin välittömästi pikaruokalaan, kun laiva irtaantui laiturista ja ravintolat avattiin. Ruuan kanssa otin tölkin lonkeroa ja mies yhden oluen. Vatsojen täytyttyä päätettiin vaihtaa paikkaa ja lähdin viemään jätteitä roskiin. Jalassani oli luonnollisestikin korkkarit, ihanat puukantaiset 10 cm korolla olevat lempparisandaalini.

Kaarsin roskiksille vauhdikkaasti samalla kun kokolattiamatto vaihtui parkettiin. Liukkaammalla lattialla korko luisti ja tein kauniin ilmavoltin kyljelleni, tarjottimelta lensivät roskat ja kaksi tyhjää juomatölkkiä vierivät rämisten niin pitkälle kuin mahdollista. Sain katseita. Isoja katseita. Nousin ylös ja keräilin ympäriinsä lennelleet roinat niin arvokkaasti kuin mahdollista. Teki mieli huutaa, että ”ei, en ole kännissä!” Oma teinini mutisi: ”Sä oot niiiin nolo…!”

Myöhemmin samana kesänä vietiin molempien katraat Turkuun. Paikallisessa Raxissa on ruokatilat kahdessa kerroksessa ja alakerta väistämättä täynnä. Lähestyessäni pöytäämme kompastuin jalkoihini ja lautanen lensi ruokineen pitkin pöytää. Onneksi pöydän toisella puolella ei istunut ketään.

Korkkarikävelijänä suosittelisin, että kauppojen, kirjastojen ja terveysasemien ym. tilojen eteismatot saisivat mieluusti olla erittäin pienillä rei’illä varustettuja. Kolme kertaa olen kävellyt vauhdilla työpaikalta ulos, moikkannut reteästi vaksille ja astunut kengänkoron maton reikään. Se tunne, kun kenkä pysähtyy niille sijoilleen ja leidi jatkaa matkaa nenälleen…! Sitten takaisin takapuoli pystyssä kiskomaan kenkää irti. Nykyään sipsuttelen julkiset eteiset kuin idiootti varpaillani, joskus jopa matalat kengät jalassa jos en ajoissa tajua mitä olen jalkoihini sujauttanut.

Baltiassa miehen kanssa moottoripyörämatkalla pari kesää sitten yövyttiin Tallinnassa hotellissa. Aamulla joku kippasi murolautasensa pitkin lattioita ja särki sen. Olin erittäin tyytyväinen, että se en ollut minä ja mainitsinkin asiasta miehelle. Aamupalan syötyäni venyttelin taaksepäin onnellisena ja samalla työnsin sormeni takanani selin minuun istuneen rouvan permanenttiin. Se siitä julkisen häpeän välttämisestä. Rouva myös oli ilmeisen tyytyväinen elämäänsä, koskei suuttunut.

Töissäkään ei aina ole helppoa. Olin ensimmäistä kertaa avustamassa ligeerauksessa, toimenpiteessä, jossa suoleen ammutaan imulaitteen avulla kumilenkkejä ja saadaan pukamavaivaa helpotettua. Olin saanut opastuksen edeltävästi, mutta pienenpienen kumilenksun pujottaminen imuletkun 10-kertaa lenkkiä halkaisijaltaan suuremman muoviputken ympärille ei ollut ihan yksinkertaista. Työnsin hampaat irvessä lenksua venyttäjän avulla putkeen, mutta se lipsahti käsistäni. Ammuin sitten kumilenkillä lääkäriä naamaan. Onneksi kyseessä oli se ensimmäinen kumilenksu, joten ei sentään lennellyt suolijätöksiä tohtorin poskille.

Kun kaikki lapset olivat vielä alaikäisiä, sunnuntaisena kesäpäivänä kävimme uimarannalla. Keskiviikkona töistä lähtiessäni tajusin, että autoni antennissa roikkui silloisen 12veen uimahousut. Olin ajellut tyynesti kolme päivää uikkarit viuhuen ympäri kyliä.

Lapsistani neiti 17vee on pelannut futista vuosikausia. Olin lupautunut syysiltana hakemaan tytön ja kaverinsa kentältä. Ilta oli jo pimeä. Tytär istahti viereeni ja takaovikin pamahti kiinni. Lähdin ajamaan. Noin kilometrin kuluttua tyttö kysäisi kaveriltaan jotain ja kun vastausta ei kuulunut, katsahti takapenkille, jossa oli vain kassi. ”Mihin sä Meten jätit!!!!” tyttö kiljui. Ei muuta kuin auto ympäri ja siellä kentän laidalla pilkkopimeässä kaveri seisoi hämmentyneenä. Oli laittanut kassinsa -jossa oli myös kännykkä- toiselle istuimelle takapenkille ja aikonut kiertää toiselta puolelta sisälle, kun perävalot jo vilahtivat. Sen jälkeen tytär muistutti aina kavereitaan hyppäämään äkkiä kyytiin, ettei äiti ehdi kaasuttaa tiehensä.

Lasten roudaaminen isälleen on välillä aikamoinen operaatio vaikka lähellä toisiamme asutaankin. Vein teiniä vaatekuormansa kanssa farmarimallisella autollani toiseen osoitteeseensa ja lähdin ajamaan. Kohta alkoi kuulua huutoa ja vilkaisin taustapeiliin. Teini siellä juoksee, huutaa ja huiskuttaa. Vilkutin takaisin, kunnes kuulin, mitä neiti huusi. ”Äitiiiii…Sulje se takaluukku!!”

Miehelläni on uudehko auto. Olen kohtalaisen hyvä peruuttaja ja ajajakin. (uskokaa pois) Käytiin viemässä lapseni futiskentälle ja minä ajoin miehen autolla. Katson aina peruuttaessani peileistä ja ikkunoista, että peruutus sujuu. No, siinä autossa on kuulemma niin hyvä käyttää peruutuskameraa apuna, kun se näyttää vihreillä viivoilla turvallisen peruutusalueen. Selvä, minä kokeilen, päätin, kun aloin peruuttaa parkkikselta. Auton takana oli nainen seisomassa oman hieman pienemmän kärrynsä vieressä.  Peruutin ja peruutin, kamera näytti vihreää. Sitten eteenpäin hetken ajettuani hoksasin: ”Kuuluiko sun mielestä joku kopsahdus?” Mies katsoo minua ja sanoo: ”Joo, etkö sä huomannut, että peruutit sitä toista autoa päin?Mä ajattelin, että ootpa sä kylmäverinen, kun se nainen meni tsekkaamaan autonsa etukulmaa ja sinä vaan ajat.” Säikähdin. ”Siis mitä, sähän sanoit, että se kamera näyttää kyllä mistä voi peruuttaa?” ”Joo joo, mutta ei se kaikkia kulmia tietenkään nää.” No ei tietenkään.