Ollaan oltu pariskunta 4 vuotta ja 9 kuukautta. Hypätty joidenkin mielestä liian pian erojen jälkeen suhteeseen. Perhetuttuja vielä vuosien takaa oltu entisissä liitoissamme, joten ei ole ihan jokainen hyvällä katsonut tätä suhdetta. Lapsiakin jonkun mielestä liikaa vaikkei sentään yhteisiä.
Mutta meillä on niin hyvä. Ei, meillä on paras. Samanlainen kiero huumori. Moottoripyöräily. (Minä en aja, istun kyydissä ja räpsin kuvia, laulan ja jumppaan vatsalihaksia ja nautin maisemista) Leffat. Lukeminen, vaikkakin minä luen pelkkiä murhia ja mies sotakirjoja. Laulaminen. Hoilataan suomalaiseen tapaan karaokessa melko säännöllisesti… Miehellä on ihana pehmeä ääni ja olen itsekin saanut kiitosta monesti lauleluistani. Puhutaan paljon. Pussataan paljon. Halataan paljon.
Reissataan myös aika lailla. Ulkomailla ja ihan vaikka vaan pikamatkoilla lähikaupungeissa Suomessa. Hassua on, että minä Mrs. Pedantti asiat tehdään tässä järjestyksessä ja pidetään mitä sovitaan minuutilleen -ihminen muutun vapaalla joustavaksi mennään mihin mennään -tyypiksi ja mies, se rennompi arkipersoona, ahdistuu jos matkoilla ei ole tarkkaa suunnitelmaa. Joten ollaan perfect match, mies järkkäilee aikataulun ja mie asennoidun kulloisenkin reissun mukaan. Viime kesänä ajeltiin prätkällä Italiasta Suomeen ja vietettiin 2 viikkoa yötä päivää yhdessä. Saatiin aikaiseksi vain yksi nälkäkiukkukinastelu vartin ajaksi. Ei huono!
Ollaan samanlaisia ja sitten taas ei. Siinä missä minä teen kymmentä asiaa yhtaikaa ja heilun, pompin ja säntäilen, mies on vakaa kuin kallio. Tasoittaa mun rönsyilyä. Toisaalta taas jos mies stressaantuu ja säätää, minä pystyn pitämään pään kylmänä ja rauhoittamaan niitä hetkiä. On ihanaa, että mies on älykkäämpi kuin minä. Yleensä niin tietävä opettajamainen ääneni vaikenee sentään välillä, kun opin häneltä uusia asioita. Hämmästyn usein siitä, miten monista asioista miehellä on tietoutta. Olen ylpeä siitä, että ollaan yhdessä ja onnellinen, että hän näkee minussa sitä jotain.
Keskustelun taso meillä ei välttämättä ole kovin korkealaatuista läheskään aina ja valitettavasti minä taidan olla se pääsyyllinen siihen. Eilen esimerkiksi keskusteltiin aina niin hauskasta aiheesta *rakastaisitko mua jos..*
Kellahdin sängyllä lueskelevan miehen viereen halailemaan. ”Hei rakastaisitsä mua jos mä oisin niin allerginen, että makaisin muoveilla vuoratussa pimennetyssä huoneessa eikä me voitais ku pikaseen halata ja sun pitäis käydä naapurissa tekemässä mulle ruokaa?” Mies: ”Täh, suunnitteletko sä nyt jotain mega-allergisoitumista?” Minä: ”Hö, en, mutta radiossa kerrottiin, et Britanniassa on sellainen nainen. Ni rakastaisitko jos oisin?” Mies: ”No kyllähän se olis aika hankalaa.” Minä: ”Ai sitte sä vaan jättäisit mut sinne pimeeseen huoneeseen, että heippa, ole siellä.” Mies: ”No en mä niin sanonut, mutta olis sellainen parisuhde aika hankala. ”Minä: ”Nii, totta. Mut entä jos mulla olis aina jatkuvasti kihomatoja, ni rakastaisitko sä mua silti?” (inspiraatio tähän kysymykseen tuli eräästä potilaskontaktista) Mies: ”Mistä sä oikein revit noita kysymyksiä, ihan vaan koitat keksiä kaikkein ällöttävimpiä juttuja itelles ja sitten pokkana kysyt, että rakastaisitko!?!” Minä nauraa räkättäen: ”No nii, mutta kyllä sellainen ihminen vois olla, etkä sä vastannu kysymykseen!”
Mies: ”No niin justiinsa. Että matoja vaan pyllyreikä täynnä koko ajan!?!” Kiemurtelin naurusta. ”No okei, ei sitte. Entä rakastaisitko sä mua jos mulle kasvais kans parta ja mä ajaisin sitä joka päivä sun partakoneella…?!” kysyin hihittäen. Mies rutisti lujaa: ”Sulle kuule ei kyllä saa partaa kasvamaan!”
Pusutellaan. Minä: ”Mmm, sä olet mun sielussa.” Mies: ”Hyvä.” Minä: ”…ja sydämessä.” Mies vastasi: ”Sinä oot mun sydämessä.” Hetken päästä: ”JA sielussa. Ettei tarvi sanoo, että aijaa, nonii, enkö ookaan sun sielussa…!” Minä:” Hahaa, just meinasin sanoo niin!” Mies nauroi: ”Mä tiedän kyllä miten sun ajatukset menee.”
(Illalla 13vee kysyy: ”Miks mä kuulin, että te puhuitte jostain pyllymadoista?” Äitii…mitä sä oikein selitit..!)
Tänään on täynnä neljä vuotta avioliittoa. Niihin vuosiin mahtuu kahden avioeron jälkimainingit raskaine hetkineen puolin ja toisin. (nyt vuosien päästä kuitenkin ollaan melko sujuviksi saatu rutiinit) Mahtuu myös kipeitä yhteisiä hetkiä, itkuja, loukkaavia sanoja, kiukkua. Tietenkin. Mutta eniten valtava määrä naurua, onnea, yhteenkuuluvuutta, kiihkoa, hellyyttä ja rakkautta.
Sellaista, joka hymyilyttää toista ajatellessa. Sellaista, joka ilahduttaa, kun toinen tarttuu kädestä, vaikka tekeekin niin aina vierekkäin kävellessä. Sellaista, joka saa ikävöimään toisen poissaollessa niin paljon, että kylkiin sattuu. Sellaista, joka sykähdyttää, kun toinen koskettaa. Sellaista, joka salpaa hengityksen, koska yhdessä on vaan niin hyvä.
Joten rakas, hyvää hääpäivää. Neljäs ei ole vielä paljon, mutta kerätään yhdessä lisää. Sinä olet mun ihminen. Ja sinä olet minun sielussani.