En ole urheilija. Kuntoilija varmaan? Mun lajit ovat käveleminen ja joskus, kun keuhkot pelaa, hölkkääminen. (ylläoleva kuva on otettu viime keväänä siitä riemusta, että pahenemisvaihe oli selätetty ja askel kulki pitkästä aikaa.) Sitten vielä lihastreeni päälle, jota teen kotona olevilla tangolla ja painoilla, kuminauhalla ja sitten vaihdellen 12 tai 24 kg:n kahvakuulilla. Kuulostaa tosi tehokkaalta, eikö?
No hitsi vie, mä oikeastaan vihaan urheilemista, jos kunnolla analysoimaan rupeen. Sehän on ihan kamalaa ähisemistä ja huohottamista! En juurikaan hikoile, minkä vuoksi kaikki ylimääräinen lämpö tunkee sitten naamasta ulos, eli kotiin saapuu aina läähättävä rouva punajuuriposki. Mutta onhan se liikuttava ettei vanhana luhistu kasaan ja että mahtuu pöksyt jalkaan. Ja sitte oon aika addiktoitunut vielä siihen olotilaan, mikä urheilun jälkeen tulee. Sitä tuntee olevansa vähän parempi ihminen kuin muut hetken aikaa.(kyllä vain)
Lapsena kaikki liikkuminen tuli niin luonnostaan. Luistelemaan, pulkkamäkeen, rekillä temppuilemaan välitunneilla, kaverille fillarilla kahden kilsan päähän kurkkaamaan onko se kotona. Jos ei, niin takaisin kotiin tai seuraavalle. Mä jopa siskon kanssa kävin talvella vapaaehtoisesti hiihtämässä. Sitä muuten kokeilin jotakuinkin 10 vuotta sitten uudelleen, kun eksä oli hiihtoon niin villiintynyt ja puoliväkisin halusi hommata suksimisvälineet mullekin. Yhtenä pakkaspäivänä sitten vermeet niskaan ja hiihtämään. Hirveetä sontaa!!! Joko ne sukset ei luistaneet tai ne lipsuivat, sormia paleli koko ajan eikä tyylissäkään kehumista. Takapuoli särki viikon sen jälkeen. Jätin suosiolla ladut niitä arvostaville enkä välittänyt vähääkään vaikka sukset olivat turha ostos.
Juoksemisen keksin, kun 17vee oli parivuotias ja oltiin kävelyllä. Itsepäinen kakara olisi halunnut kävellä koko matkan ja työntää itse omia rattaitaan. Ne, joilla on omia lapsia, tietänevät, että se on niin, niin söpöä ensimmäisen kilometrin ajan, mutta jos matkaa on jäljellä 5 kilsaa ja kotona odottelee ruuanlaitto, ei vaan kantti kestä käyttää seitsemää tuntia siihen suloiseen töpöttelyyn, missä joka kukkasen kohdalla pysähdytään ja keskustellaan, että on hieno kukka, on. Kiljuva ja valjaissaan rimpuileva tyttö vaikeni ainoastaan silloin, kun juoksin rattaita työntäen. Yhtäkkiä tajusin, että hei, täähän on mukavaa! Addiktoiduin juoksemiseen. Se riemu loppui, kun 25 vuotta oireettomana ollut astma puhkesi uudestaan 2007. Nykyisin hyvinä aikoina sitten kirmailen intervalleja kävelyreippailun keskellä, mutta kokonaista lenkkiä en ole pystynyt vetämään juoksuaskelin vuosikausiin.
Mulla on ollut vuositolkulla vääristynyt kehonkuva. Järjellä tiedän olevani normaalipainoinen, jopa hoikka, mutta peilissäni asuu edelleen tänäkin päivänä melkein kymmenen kiloa painavampi versio. Eikä auta peilin vaihtaminen! Nuorena olin 46-kiloinen laiheliini enkä ikinä miettinyt painoani. Sitten, kun sain esikoisen, pari -ei niin mukavaa- kommenttia painoni nousemisesta (53 kg:een)ja se tosiasia, ettei se paino millään imettämisellä pudonnut, tallettivat sitten korvien väliin ajatuksen läski. Hah. Ei 26″ farkkuja käyttävä ole läski. Mutta siltikin hämmästyn jostain itsestäni otetusta valokuvasta, että ”aijaa, oonko mä muka noin hoikka?” Miehelle jos erehdyn kiukkuamaan, vastaus on usein, että ”sä et saa puhua pahaa mun rakkaasta. Mä rakastan jokaista kohtaa sussa.” (onhan se vaan niin ihana!!) Tää nykyinen parisuhde on parantanut ison osan mun ulkonäkötuskasta ja siitä iso kiitos.
Kuntosalilla kävin jo -95. Oltiin taas niin laihaa. Veivasin tosin pikku painoilla ja söin todella typerästi. Hädin tuskin yksi lämmin ateria päivässä ja klo 15 jälkeen söin vain puoli pussillista sipsejä. Siitä siirryin mukavasti jokailtaiseen puolikkaaseen suklaalevyyn ja väriturkkareihin. (viimeksi mainittuja rakastan aina vain, joskin kykenen jo elämään ilmankin)
Laihduttanut oon vain kerran elämässäni ja toivottavasti en enää ikinä tee niin. Silloin oli takana vaikea syksy yhden astmaatikkolapsemme kanssa ja olin salakavalasti syönyt itseni turhan pyöreäksi. Oikeasti. Tammikuun 6. pvä 2008 vaaka näytti 58,6 kg ja jokainen vaate kiristi. Painonvartijoiden pistesysteemillä laihdutin kevään aikana 51:een kiloon ja hoksasin, että se on mulle jo liian vähän. Luut alkoivat törröttää lantiosta. Siinä ihminen koki eräänlaisen ahaa-elämyksen ja tajusi, ettei neljääkymppiä lähenevä äiti-ihminen näytä yhtä kivalta langanlaihana kuin teini.
Pari vuotta sitten väsähdin salilla käymiseen. Ärsyttävää ajaa töistä suoraan salille, jossa jonottaa laitteisiin, sitten äkkiä kotiin ja niin päin pois, kyllä te tiedätte. Hirveä stressi oli mahan pienentämisestä ja löllöreisien kaventamisesta ja käsivarretkin olivat kuin Pekan ja Pätkän Justiinalla. Sitten, kun keuhkot vei sängyn pohjalle, makselin siitä makaamisesta salimaksuja. Sekös vasta ärsyttikin.
Ostin tangon ja levypainot kotiin. Tutustuin vempeleiden sijasta maastavetoihin ja kyykkyihin, kahvakuulalla heilauttelua siihen lisäksi. Kertamaksu kamoista ja sali on kotona! Säilytän tankoa ja painoja sängyn alla, mistä kaivan ne esille silloin kun treenaan. Kahvakuulat nököttävät makkarin nurkassa kiltisti. Ei kaduta. Jos ei pysty treenaamaan, yhtään eivät sieltä maksua pyytele. Sitä paitsi tykkään siitä, että painotreeneillä saan kroppaan paljon paremmin lihasta kuin aiemmin nytkytellessä salilaitteilla. Reidet ja käsivarret kiittää. (eikä haise hiki, kun rva hietön yksinään puhkuu!!) Ainut, että aluksi tietty tavoittelin koko ajan hullun lailla lisää painoja ja sain siitä itselleni stressin. Sitten, kun nostin maastavetona 70kg, päätin, että ei mun tarvi olla Peppi Pitkätossu; riittää, että oon vaan sukua sille.
Kävin tänään lenkillä kuukauden tauon jälkeen. Ulkona tuiskutti lunta ja tiet auraamatta, mutta pakkaslukema sopi hengittimille. Aina sanotaan, että pitää keskittyä ajattelemaan sitä osaa, johon treenin tehoa toivoo. No, en kyllä jaksanut 5,5 kilsaa ajatella takapuoltani. Ajattelin sitten mieheni takamusta. Heti helpotti! Sitä paitsi 3,5 kilometrin kohdilla pakarat ihan itse ilmoittelivat, että ”täällä ollaan, jos et huomannut, vähän jo polttelee.” Tarvottuani 4,5 km toivoin, että olisin voinut unohtaa koko takaosaston, koska siinä vaiheessa kankut jo kirkuivat ”Haloo, lopeta, tajuutko, että täällä ollaan jo ihan maitohapoilla ??” Pääsin silti lopulta kotiin yhtenä kappaleena, vaikka huominen voikin olla tuskaa takamuksen osalta.
Semmoisena elokuvien *loppu hyvin kaikki hyvin* -loppukaneettina vois sanoa, että vihdoin ja viimein tässä 46 vuoden iässä alan tajuta sen oikean tavan ja syyn liikkua. Okei, edelleen on mukavaa jos biksuissa ei pursuile pahasti ja jokainen makkara mikä kroppaan pesiytyy, raivostuttaa, mutta pääsääntöisesti liikun sen takia, että haluan pitää hyvän lihaskunnon vanhaksi asti ja koska liikunnasta tulee oikeasti hyvä olo. Herttaista, jotain menee perille. Syön jopa leivän päällä margariinia enemmän kuin ohuen kiitoradan, jota raivoisasti yritin vuosien ajan saada riittämään koko leivälle. (Koska painonvartijoiden mukaan rasvaa ei vaan saa laittaa kuin puoli teelusikallista, kun siinä on KALOREITA. Hiiteen painonvartijat, rasvaa on syötävä.)
Sain joululahjaksi mieheltä Polarin kellon, joka mittaa aktiivisuutta ja harjoittelua. Oi miten hyvä lahja! Pilkunviilaajalle aivan paras, eikö? Paitsi että se viilaaja alkaa addiktoitua mittarin vahtimiseen. Kosken ole pystynyt liikkumaan viime aikoina, laitoin aktiivisuusasetukseksi tason, jota nimitän ameebaksi. Eli lillun vaan ja hiukan heiluttelen lonkeroitani. Mutta eihän sitäkään tasoa saavuta kuin liikkumalla tauotta!! Rupesi ahdistamaan, kun töissä oli kiire, kaupan kautta kotiin, ruokaa, kotitöitä jne ja mittari illalla välinpitämättömästi ilmoitti, että 100% tavoitteen saavuttamiseksi sinun tulisi olla valveilla vielä 4h 35min. WHAT!! Kello on jumankekka 23 illalla! Purin angstini mieheen, joka rauhoitteli; ”Ei sun ole pakko pitää sitä kelloa, ota pois jos sua alkaa ahdistaa. Ehei, siihen en kykene!
(Tänään sain 157 prossaa täyteen klo 13 mennessä. Mähän saatan jopa pystyä vaihtamaan taso kakkoseen jonain päivänä. Elämässä on hyvä olla tavoitteita!)
Ps. En käy nykyisin vaa’alla kuin harvoin, minä, entinen vaakavahti! Painan about 54-55 kg, mikä on enemmän kuin se kaamea 53 kiloa, mutta lihastakin on onneksi enemmän kuin aiempina vuosina.
Pps. Jostain syystä aina kuvitellaan, että naiset rakastavat joukkoliikuntaa. Ehkä jotkut. Mä en halua urheilla kenenkään kanssa muuta kuin joskus vaihtelun vuoksi ja silloinkin vain yhden ihmisen kanssa. Kokonainen lauma naisia liikkumassa yhtaikaa ja minä mukana? Ei kiitos. Kuulokkeet korviin ja oma rauha, se on parasta.