Usein mediassa törmää näihin *Tykkää, jos muistat vielä kartiomallisen Trip-juoman* -hömpötyksiin. En tykkää, koska tietenkin ne muistan. Toivon, että joitakin asioita en muistaisi.
Ala-asteella tehtiin testi. Jokainen sanoi vuorotellen substantiiveja ihan mitä mieleen juolahti kunnes saatiin 50 sanaa täyteen. Ne monistettiin paperille ja sitten oli jonkin verran aikaa lukea ja opetella sanoja. Lopuksi tyhjä paperi nenän eteen ja kirjoittamaan oikeassa järjestyksessä niin monta sanaa kuin muisti. Olin huonoin ja paras. Muistin 49 sanaa, mutta se puuttuva oli jo kolmas sanoista, kana. Harmitti noin nelikymppiseksi asti ja sen jälkeen annoin itselleni anteeksi. Tai ainakin myönsin, etten ole täydellinen.
Lukiossa psykologian tunneilla tehtiin vastaava testi. 30 summittaista numeroa peräkkäin ja ne piti opetella. Muistin kaikki. Opettaja oli kuulemma vielä pari vuotta myöhemmin höyrynnyt asiasta tunneillaan.
Mies sanoo, että mun kanssa on välillä ärsyttävä kiistellä, kun muistan sanasta sanaan jonkun kiivauksissa sanotun lauseen. Kollega puhui eilen töissä puhelimessa ja etsiskeli työpaikan faxinumeroa. Huuteli sitten mulle, että ethän vain sattuisi muistamaan. No satuin.
Muistan täsmälleen, mitkä vaatteet miehelläni oli päällä kun oltiin ekoilla ”treffeillä”. Muistan mitä hän sanoi ensimmäisen suutelon jälkeen. Päivämäärät, joina tapahtuu jotain jollain tavalla mieleenpainuvaa -ihan mitä vaan- todella painuvat mieleen. Päivämäärien lisäksi tosiaan muistan mitä minulla ja/tai jollain toisella oli päällä, millainen sää oli jne. Esimerkiksi vuonna 2007 nykyisessä kotikaupungissani maa oli lumeton 9. päivä maaliskuuta. Keskustelin sinä päivänä asiasta pihapiirissämme erään silloisen naapurin miehen kanssa ja hänellä oli tummansininen hiukan roikkuva topattu takki ja vaaleamman sininen pipo päässään. Edellisessä työpaikassani oli pikkujouluissa esiintymässä Club for Five 10.12.2011. En edes ollut kyseisissä pippaloissa…
Muistan kaverien lasten syntymäpäivät. Muistan yläasteella rinnakkaisluokallani olleen pojan syntymäpäivän, enkä tiedä edes miksi. Muistan teiniaikojen poikaystävien syntymäpäivät, joskaan se nyt ei ole ihme, kun kolmella oli sama syntymäpäivä 3.8 -tosin eri vuosina. 5.12. lähetin onnittelutekstiviestin lapsuudenystävälleni, johon olen yhteydessä vain kerran vuodessa hänen syntymäpäivänään. Ja ei, se ei ole ylhäällä missään kalenterissa emmekä ole facebook-kavereita.
Istuin kerran Specsaversilla odottamassa vuoroani. Kassalla asioi mies ja myyjä pyysi henkilötunnusta. Ajattelin, että voi… älä sano sitä. No, mies luetteli 130262 ja sitten pistin korvat kiinni. Joka hemmetin vuosi 13. päivä helmikuuta ajattelen, että sillä Specsavers-miehellä on syntymäpäivä. Muistan potilaistani nimeltä ne, joilla on sama syntymäpäivä minun kanssani. Kolme viikkoa sitten kirjoitin kolme kertaa peräkkäin toimenpiteessä olleen potilaan henkilötunnuksen ja nyt se on leimattu päähäni varmaan ikuisiksi ajoiksi. Great.
Nii että voisi sitä jollain lailla suodattaa niitä asioita, jotka nuppiin säilöytyvät! Kun sitten taas saatan unohtaa silmälasini jonnekin normista poikkeavaan paikkaan ja niiden etsiminen se vasta kettumaista onkin kun ei näe jos ei kukaan muu ole kotona auttamassa. Lasten liikuntavälineet jäivät armotta kotiin talvisaikaan kunnes oppivat itse niistä kouluikäisinä huolehtimaan paremmin kuin äitinsä. Eskarivuotensa kevättalvella toiseksi nuorimmaiseni kysyi: ”Äiti eikö mulla ole suksia ollenkaan?””Voi on rakas, byää, äiti vaan ei ikinä muista ottaa niitä mukaan!” parahdin. Eskarista tuli nuivahymyistä palautetta: ”Poikanne niiiiiin reippaasti taas juoksi siinä ladun vieressä kun muut hiihtivät.” Huono äiti takoi päätään seinään kotona. Seuraavana talvena meni myyntiin hyvin vähän käytetyt loistokuntoiset sukset…
Lapset ovat joka toinen viikko isällään. Silloin, kun vielä oli päiväkoti-ikäisiä, minun viikkoinani koin ahdistusta siitä, että hoksaisin aamulla herättää ipanat kyytiin. Joka toinen viikkohan lähdin kahta kättä heilutellen töihin ainoana murheena, että muistan ottaa eväät mukaan. Kun kuopus oli viimeistä vuottaan päiväkodin eskarilaisena, kurvasin yhtenä aamuna tyytyväisenä ramppia alas Kehä 3:lle. Yhtäkkiä tajusin, että takapenkillä neito hoilottaa Maija Vilkkumaata täyttä kurkkua. Ei muuta kuin renkaat soiden seuraavasta liittymästä takaisin. Tytär lohdutti: ”Älä välitä äiti, isi on kerran vienyt mut töihin saakka.”
Olin maanantaina lasteni kanssa keilaamassa ja lopuksi piti kuskata 22vee kotiinsa Vantaalle. Ajoin sitten Tuusulaan asti, kun unohdin poistua motarilta.
Tiistaina oli itsenäisyyspäivä. Meillä molemmilla mieheni kanssa on siitä hyvä työ, että pyhät ollaan vapaalla. Puhelimessani on automaattisesti herätys joka arkiaamu. Illalla olin jo sängyssä kun mies tuli makuuhuoneeseen. Mies: ”Saanko kysyä yhden kysymyksen?” Minä: ”No mitä?” Mies: ”Soikohan mahdollisesti sun kello huomenaamulla 6.22?”( en voi laittaa soittoaikaa tasan 20 yli, koska se on aivan liian aikaisin ja 25 yli on jo liian myöhään, näin sivuhuomautuksena) Minä: ”Ei tietenkään soi, kun joku on laittanut sen pois päältä.” Mies: ”Eli sä suljit sen.” Minä: ”Mitä, siis epäiletkö sä mun älykkyyttä?” Mies: ”Enhän mä sun älyä epäile, mutta olishan se voinu unohtua.” Minä: ”Hah! Milloin minä muka olen unohtanut mitään????” Mies: ”No esimerkiksi tänään unohdit ajaa Korsoon ja ajoitki Tuusulaan.” Perhana, pitipä mennä kertomaan.
Numeroiden kanssa mulle on moni asia tärkeä, niinkuin olen kertonut aiemminkin.
Mun hyvässä puhelimessa on kätevä askelten laskuri. Tiistaina aamupalalla kerroin miehelle katsoneeni viime kuukauden tilastoni ja askelteni keskiarvo oli 7658 askelta per päivä. Minä: ”En siis päässyt kymppitonniin joka päivä, vaikka tietenkään mulla ei kotona varsinkaan oo koko ajan puhelin mukana.” Mies: ”No hyvähän toikin tulos on.” Minä: ”Nii,i, mutta se on kaukana kymmenestä tuhannesta..!” Mies: ”Sulla on kyllä ihan japanilainen luonteenlaatu; kaikki pitäis toteuttaa just niinku on säädetty pilkulleen!”
Nauroin, mutta päätin silti pitää puhelimen tiukasti itseeni sidottuna koko päivän, että saisin tarkan lukeman. Numerot ja tavoitteiden saavuttaminen on tärkeitä. Ne luo ihmiselle turvaa ne. Vaikka pitikin työntää urheilushortsien kaulukseen puhelin, kun en muistanut omistavani olkavarsikoteloa, johon sen puhelimen olisi voinut sujauttaa.