”Nukkuminen on ihanaa”, sanoi Pikku Myy. Samaa mieltä. Nukkuminen on suloista, elvyttävää ja nautinnollista. Nukahtaminen ja unessa pysyminen sitten taas onkin toinen juttu.
Huusin kuulemma elämäni ensimmäiset kolme kuukautta. Ei sitten vissiin tullut juuri nukuttua, kosken tietääkseni osaa huutaa ja nukkua samaan aikaan. Hieman vanhempana muistan valvoneeni yömyöhään silloin, kun isälle hirtti ryyppy päälle. Kyyhötin sängyssä ja vahdin vanhempiani lastenhuoneen ja olohuoneen oviaukkojen väliin jäävästä raosta ja pelkäsin jotain kamalaa tapahtuvan. Joskus tapahtuikin. Sitä en tiedä, tajusiko vanhemmista kumpikaan minun valvovan.
Jos ei tarvinnut vartioida vanhempia, tuijotin huoneemme eläinverhoja, joissa punaisella pohjalla juoksi sarvikuonoja, leijonia ja muita villieläimiä. Hyi että mitkä verhot! Pelkäsin niitä pimeässä sydämeni pohjasta. Kun sänkyni paikka vaihtui, minulla oli suora näkymä keittiöön, jossa mielestäni arkkupakastimen takaa nousi hahmo öisin. Luin siis jo tuolloin ala-asteikäisenä Viisikoita ja Agatha Christien dekkareita. Oikein mukavaa lukemista vilkkaalle mielikuvitukselle. Kävin myös joka yö juomassa maitoa. Sydän pamppaillen hiippailin vanhempien makuuhuoneeseen, tönin äitini hereille ja kuiskin: ”Äiti, mie meen juomaan maitoa.” Kerran äiti ärähti: ”Miksi sä käyt joka ikinen yö kertomassa, että menet juomaan maitoa, senkus menet vaan, kun se keittiö on teidän huoneen vieressä!?” Selitin, etten halunnut hänen luulevan, että talossa on murtovaras. Ei kuulemma murtovarkaat ensimmäiseksi maitopurkeille suunnista. Hyvä tietää.
Kävelin myös unissani. Saatoin kiivetä kerrossängystä, kävellä eteiseen tai vaatehuoneeseen ja kysyä missä pikkuveli on. Siitä sitten takaisin omaan sänkyyn.
Aikuisena luen siis edelleen kaikenlaisia dekkareita, pääsääntöisesti murhista kertovia. Stephen Kingin kirjoja luin niin kauan kunnes SE- kirjan jälkeen en tahtonut uskaltaa mennä yöllä vessaan. Sitten otin itseäni niskasta kiinni ja lopetin kauhukirjojen lukemisen. Silti en ikinä milloinkaan öisin voi vilkaista vessan peiliin päin, koska siellä selän takana näkyisi mörkö ja se on maailman varmin fakta.
Siinä vaiheessa kun sain omia lapsia, nukkuminen nousi arvoon arvaamattomaan. Osa ipanoistani on viettänyt melko railakasta yöelämää pieninä, kuka mistäkin syystä. Kuka muistaa sen fiiliksen, kun tuntitolkulla olet hyppinyt rauhoittelemassa, syöttämässä, tutittamassa vaippapöksyä ja juuri, kun tuntuu, että olet niin viimeisen päälle rikki, että voisit repiä kulmakarvasi irti ilmeesikään värähtämättä, jälkeläinen vihdoin, vihdoinkin, hiljenee? Se hiljaisuus suorastaan huutaa pimeässä. No sen sijaan, että nukahtaisi itse välittömästi, sitä kuulostelee josko sieltä jälleen kerran alkaisi kuulua ähinä, joka pikkuhiljaa kasvaa kitinän kautta korvia vihlovaksi konsertiksi. Ja kun sitä ei tulekaan, vaan äänettömyys sirittää korvissa, tekisi mieli nyyhkyttää onnesta tyynyyn. No sitähän ei uskalla tehdä, koska viimeistään sitten se mini-ihminen havahtuisi.
Tein vuorotyötä useita vuosia. Yövuorot sinänsä olivat helppoja valvomisineen. Mutta seuraavana päivänä olisi pitänyt kyetä nukkumaan, koska useimmiten öitä oli 2-3 putkeen. Tämä hoitaja ajoi väsymyksestä pää pöhnässä kotiin ja huokasi onnellisena päästyään sänkyyn, pisti silmät kiinni ja jatkoi valvomista. Jumankekka miten vaikeaa se nukahtaminen voi olla! Siinä piehtaroituani sain nukuttua ehkä kolmisen tuntia. Iltapäivällä yritin sitten pieniä päikkäreitä. HAH. Ihminen, joka normisti nukkui kuola poskella sohvalla joka päivä ilman ongelmaa, ei taatusti uinahtanut, vaikka lopulta tuli taottua päätä tyynyyn NUKUNUKUNUKUNUKUNYTHELVETTINUKU…! 10-12 tunnin unilla yhteensä kun heitti kolme yövuoroa, niin viikko meni toipuessa.
”Käytä korvatulppia”, neuvoi eräs. Juu. Korvatulpat korviin ja silmät kiinni, ah. ZZZZsssshhhhSsSSZZZXXXtrrrRRRpiippiipTSHHH kuuluu molemmista korvista välittömästi. Kuka voi nukkua niin äänekkäiden vempeleiden kanssa?? Sillä, joka korvatulpat on keksinyt, ei ole päänsisäistä meteliä. Tai se hihittää partaansa ajatellessaan meitä idiootteja, jotka tungemme vaahtomuovia korviin vaikka pää ei päästä levolle.
Nykyisin nukun miten sattuu vaikka lapset eivät valvota ja työ on säännöllistä päivätyötä. Oikein hyvin varmaan yleisesti ottaen, joskin unia näen paljon ja usein herätessäni jalkaterät roikkuvat sängyn jalkopään ulkopuolella. Mutta sitten iskee kausi, jolloin ei vaan uni pysy silmässä. Kortisonikuurilla saa vauhtia ympäri vuorokauden, se on selvä. Lopetin viikon kuurin muutama päivä sitten ja sen jälkeen nukuin yhden yön makeasti. Nyt herään öisin taas valvomaan pariksi tunniksi, koska jaloista vetää ja vihloo ja tekee mieli kiemurtaa. Tai muuten vain pitää ajatella kaikenlaista. Tai alan odottaa, koska läheisellä isolla tiellä liikenne alkaa kohista aamuyön merkiksi. Nukahdan siinä vähän ennen kellonsoittoa ja kun se herättää, tekee mieli katkoa kauloja kaikilta, jotka toivottavat hyvää huomenta kuiskausta kovemmalla äänellä.
Mitään järkiperäistä ajatusta harvoin mieleen pimeydessä tulee, valitettavasti. No, kerran tosin heräsin yöllä ja päähäni ilmaantui englanninkielinen runo, jonka aamulla kirjoitin sitten ylös ja kehystin tauluksi tyttärelleni. Se on edelleen teinin huoneessa isänsä luona, nuorimpien lasteni huoneessa täällä ja tämän tekstin yläosassa.
Tällä viikolla olen miettinyt mm. presidentin vaimon luonnetta. Että onko siinä ihminen sellainen laimeasti hymyilevä luonnostaan vaiko herääkö julkisuuden ulkopuolella esiin virkeämpi ja vauhdikkaampi nainen? Tai viime yönä funtsailin onko kaksimetristen ihmisten helpompi vai vaikeampi löytää farkkuja kuin tämmöisten toisesta päästä lyhyiden. Niin että kuinkas pitkiä tuumia lahkeista löytyykään normikaupoista? 36″?
Katselen myös nukkuvaa miestäni. Se kuorsaa monesti hiukan. Sen verran, että ei tee mieli töniä, vaan ääni on rauhoittava ja tekee mieli hivuttautua ihoon kiinni. Ja se pitää kättään hassusti otsallaan kämmen otsaa vasten ja kyynärpää pystyssä. Otin kerran kuvan todisteeksi, koska mies ei muuten uskonut tekevänsä niin.
Jos en saa nukuttua, niin saatan myös kiusata miestä kysymyksillä. Pari viikkoa sitten kysäisin, että ”Jos sun olisi ihan pakko leikata multa irti joku osa, niin minkä sä leikkaisit?” Mies kauhistui: ”No en kai mä nyt susta halua mitään leikellä!” ”Niin, mutta jos olis aseella uhaten ihan pakko?” Mies mietti ja sanoi: ”Mä leikkaisin ihan varovasti sulta vähän hiuksia, kun ne kasvais kuitenkin takaisin.”
En sitten kertonut, että olisin ollut itse valmis pilkkomaan häneltä varpaita.