Avainsana: parisuhde

Unohtamisen vaikea taito

Kirjoitettu kirjoittaja &s

Usein mediassa törmää näihin *Tykkää, jos muistat vielä kartiomallisen Trip-juoman* -hömpötyksiin. En tykkää, koska tietenkin ne muistan. Toivon, että joitakin asioita en muistaisi.

Ala-asteella tehtiin testi. Jokainen sanoi vuorotellen substantiiveja ihan mitä mieleen juolahti kunnes saatiin 50 sanaa täyteen. Ne monistettiin paperille ja sitten oli jonkin verran aikaa lukea ja opetella sanoja. Lopuksi tyhjä paperi nenän eteen ja kirjoittamaan oikeassa järjestyksessä niin monta sanaa kuin muisti. Olin huonoin ja paras. Muistin 49 sanaa, mutta se puuttuva oli jo kolmas sanoista, kana. Harmitti noin nelikymppiseksi asti ja sen jälkeen annoin itselleni anteeksi. Tai ainakin myönsin, etten ole täydellinen.

Lukiossa psykologian tunneilla tehtiin vastaava testi. 30 summittaista numeroa peräkkäin ja ne piti opetella. Muistin kaikki. Opettaja oli kuulemma vielä pari vuotta myöhemmin höyrynnyt asiasta tunneillaan.

Mies sanoo, että mun kanssa on välillä ärsyttävä kiistellä, kun muistan sanasta sanaan jonkun kiivauksissa sanotun lauseen. Kollega puhui eilen töissä puhelimessa ja etsiskeli työpaikan faxinumeroa. Huuteli sitten mulle, että ethän vain sattuisi muistamaan. No satuin.

Muistan täsmälleen, mitkä vaatteet miehelläni oli päällä kun oltiin ekoilla ”treffeillä”. Muistan mitä hän sanoi ensimmäisen suutelon jälkeen. Päivämäärät, joina tapahtuu jotain jollain tavalla mieleenpainuvaa -ihan mitä vaan- todella painuvat mieleen. Päivämäärien lisäksi tosiaan muistan mitä minulla ja/tai jollain toisella oli päällä, millainen sää oli jne. Esimerkiksi vuonna 2007 nykyisessä kotikaupungissani maa oli lumeton 9. päivä maaliskuuta. Keskustelin sinä päivänä asiasta pihapiirissämme erään silloisen naapurin miehen kanssa ja hänellä oli tummansininen hiukan roikkuva topattu takki ja vaaleamman sininen pipo päässään. Edellisessä työpaikassani oli pikkujouluissa esiintymässä Club for Five 10.12.2011. En edes ollut kyseisissä pippaloissa…

Muistan kaverien lasten syntymäpäivät. Muistan yläasteella rinnakkaisluokallani olleen pojan syntymäpäivän, enkä tiedä edes miksi. Muistan teiniaikojen poikaystävien syntymäpäivät, joskaan se nyt ei ole ihme, kun kolmella oli sama syntymäpäivä 3.8 -tosin eri vuosina. 5.12. lähetin onnittelutekstiviestin lapsuudenystävälleni, johon olen yhteydessä vain kerran vuodessa hänen syntymäpäivänään. Ja ei, se ei ole ylhäällä missään kalenterissa emmekä ole facebook-kavereita.

Istuin kerran Specsaversilla odottamassa vuoroani. Kassalla asioi mies ja myyjä pyysi henkilötunnusta. Ajattelin, että voi… älä sano sitä. No, mies luetteli 130262 ja sitten pistin korvat kiinni. Joka hemmetin vuosi 13. päivä helmikuuta ajattelen, että sillä Specsavers-miehellä on syntymäpäivä. Muistan potilaistani nimeltä ne, joilla on sama syntymäpäivä minun kanssani. Kolme viikkoa sitten kirjoitin kolme kertaa peräkkäin toimenpiteessä olleen potilaan henkilötunnuksen ja nyt se on leimattu päähäni varmaan ikuisiksi ajoiksi. Great.

Nii että voisi sitä jollain lailla suodattaa niitä asioita, jotka nuppiin säilöytyvät! Kun sitten taas saatan unohtaa silmälasini jonnekin normista poikkeavaan paikkaan ja niiden etsiminen se vasta kettumaista onkin kun ei näe jos ei kukaan muu ole kotona auttamassa. Lasten liikuntavälineet jäivät armotta kotiin talvisaikaan kunnes oppivat itse niistä kouluikäisinä huolehtimaan paremmin kuin äitinsä. Eskarivuotensa kevättalvella toiseksi nuorimmaiseni kysyi: ”Äiti eikö mulla ole suksia ollenkaan?””Voi on rakas, byää, äiti vaan ei ikinä muista ottaa niitä mukaan!” parahdin. Eskarista tuli nuivahymyistä palautetta: ”Poikanne niiiiiin reippaasti taas juoksi siinä ladun vieressä kun muut hiihtivät.” Huono äiti takoi päätään seinään kotona. Seuraavana talvena meni myyntiin hyvin vähän käytetyt loistokuntoiset sukset…

Lapset ovat joka toinen viikko isällään. Silloin, kun vielä oli päiväkoti-ikäisiä, minun viikkoinani koin ahdistusta siitä, että hoksaisin aamulla herättää ipanat kyytiin. Joka toinen viikkohan lähdin kahta kättä heilutellen töihin ainoana murheena, että muistan ottaa eväät mukaan. Kun kuopus oli viimeistä vuottaan päiväkodin eskarilaisena, kurvasin yhtenä aamuna tyytyväisenä ramppia alas Kehä 3:lle. Yhtäkkiä tajusin, että takapenkillä neito hoilottaa Maija Vilkkumaata täyttä kurkkua. Ei muuta kuin renkaat soiden seuraavasta liittymästä takaisin. Tytär lohdutti: ”Älä välitä äiti, isi on kerran vienyt mut töihin saakka.”

Olin maanantaina lasteni kanssa keilaamassa ja lopuksi piti kuskata 22vee kotiinsa Vantaalle. Ajoin sitten Tuusulaan asti, kun unohdin poistua motarilta.

Tiistaina oli itsenäisyyspäivä. Meillä molemmilla mieheni kanssa on siitä hyvä työ, että pyhät ollaan vapaalla. Puhelimessani on automaattisesti herätys joka arkiaamu. Illalla olin jo sängyssä kun mies tuli makuuhuoneeseen. Mies: ”Saanko kysyä yhden kysymyksen?” Minä: ”No mitä?” Mies: ”Soikohan mahdollisesti sun kello huomenaamulla 6.22?”( en voi laittaa soittoaikaa tasan 20 yli, koska se on aivan liian aikaisin ja 25 yli on jo liian myöhään, näin sivuhuomautuksena) Minä: ”Ei tietenkään soi, kun joku on laittanut sen pois päältä.” Mies: ”Eli sä suljit sen.” Minä: ”Mitä, siis epäiletkö sä mun älykkyyttä?” Mies: ”Enhän mä sun älyä epäile, mutta olishan se voinu unohtua.” Minä: ”Hah! Milloin minä  muka olen unohtanut mitään????” Mies: ”No esimerkiksi tänään unohdit ajaa Korsoon ja ajoitki Tuusulaan.” Perhana, pitipä mennä kertomaan.

Numeroiden kanssa mulle on moni asia tärkeä, niinkuin olen kertonut aiemminkin.
Mun hyvässä puhelimessa on kätevä askelten laskuri. Tiistaina aamupalalla kerroin miehelle katsoneeni viime kuukauden tilastoni ja askelteni keskiarvo oli 7658 askelta per päivä. Minä: ”En siis päässyt kymppitonniin joka päivä, vaikka tietenkään mulla ei kotona varsinkaan oo koko ajan puhelin mukana.” Mies: ”No hyvähän toikin tulos on.” Minä: ”Nii,i, mutta se on kaukana kymmenestä tuhannesta..!” Mies: ”Sulla on kyllä ihan japanilainen luonteenlaatu; kaikki pitäis toteuttaa just niinku on säädetty pilkulleen!”

Nauroin, mutta päätin silti pitää puhelimen tiukasti itseeni sidottuna koko päivän, että saisin tarkan lukeman. Numerot ja tavoitteiden saavuttaminen on tärkeitä. Ne luo ihmiselle turvaa ne. Vaikka pitikin työntää urheilushortsien kaulukseen puhelin, kun en muistanut omistavani olkavarsikoteloa, johon sen puhelimen olisi voinut sujauttaa.

 

Ollaanhan aina yhdessä?

Kirjoitettu kirjoittaja &s

Ollaan oltu pariskunta 4 vuotta ja 9 kuukautta. Hypätty joidenkin mielestä liian pian erojen jälkeen suhteeseen. Perhetuttuja vielä vuosien takaa oltu entisissä liitoissamme, joten ei ole ihan jokainen hyvällä katsonut tätä suhdetta. Lapsiakin jonkun mielestä liikaa vaikkei sentään yhteisiä.

Mutta meillä on niin hyvä. Ei, meillä on paras. Samanlainen kiero huumori. Moottoripyöräily. (Minä en aja, istun kyydissä ja räpsin kuvia, laulan ja jumppaan vatsalihaksia ja nautin maisemista) Leffat. Lukeminen, vaikkakin minä luen pelkkiä murhia ja mies sotakirjoja. Laulaminen. Hoilataan suomalaiseen tapaan karaokessa melko säännöllisesti… Miehellä on ihana pehmeä ääni ja olen itsekin saanut kiitosta monesti lauleluistani. Puhutaan paljon. Pussataan paljon. Halataan paljon.

Reissataan myös aika lailla. Ulkomailla ja ihan vaikka vaan pikamatkoilla lähikaupungeissa Suomessa. Hassua on, että minä Mrs. Pedantti asiat tehdään tässä järjestyksessä ja pidetään mitä sovitaan minuutilleen -ihminen muutun vapaalla joustavaksi mennään mihin mennään -tyypiksi ja mies, se rennompi arkipersoona, ahdistuu jos matkoilla ei ole tarkkaa suunnitelmaa. Joten ollaan perfect match, mies järkkäilee aikataulun ja mie asennoidun kulloisenkin reissun mukaan. Viime kesänä ajeltiin prätkällä Italiasta Suomeen ja vietettiin 2 viikkoa yötä päivää yhdessä. Saatiin aikaiseksi vain yksi nälkäkiukkukinastelu vartin ajaksi. Ei huono!

Ollaan samanlaisia ja sitten taas ei. Siinä missä minä teen kymmentä asiaa yhtaikaa ja heilun, pompin ja säntäilen, mies on vakaa kuin kallio. Tasoittaa mun rönsyilyä. Toisaalta taas jos mies stressaantuu ja säätää, minä pystyn pitämään pään kylmänä ja rauhoittamaan niitä hetkiä. On ihanaa, että mies on älykkäämpi kuin minä. Yleensä niin tietävä opettajamainen ääneni vaikenee sentään välillä, kun opin häneltä uusia asioita. Hämmästyn usein siitä, miten monista asioista miehellä on tietoutta. Olen ylpeä siitä, että ollaan yhdessä ja onnellinen, että hän näkee minussa sitä jotain.

Keskustelun taso meillä ei välttämättä ole kovin korkealaatuista läheskään aina ja valitettavasti minä taidan olla se pääsyyllinen siihen. Eilen esimerkiksi keskusteltiin aina niin hauskasta aiheesta *rakastaisitko mua jos..*

Kellahdin sängyllä lueskelevan miehen viereen halailemaan. ”Hei rakastaisitsä mua jos mä oisin niin allerginen, että makaisin muoveilla vuoratussa pimennetyssä huoneessa eikä me voitais ku pikaseen halata ja sun pitäis käydä naapurissa tekemässä mulle ruokaa?” Mies: ”Täh, suunnitteletko sä nyt jotain mega-allergisoitumista?” Minä: ”Hö, en, mutta radiossa kerrottiin, et Britanniassa on sellainen nainen. Ni rakastaisitko jos oisin?” Mies: ”No kyllähän se olis aika hankalaa.” Minä: ”Ai sitte sä vaan jättäisit mut sinne pimeeseen huoneeseen, että heippa, ole siellä.” Mies: ”No en mä niin sanonut, mutta olis sellainen parisuhde aika hankala. ”Minä: ”Nii, totta. Mut entä jos mulla olis aina jatkuvasti kihomatoja, ni rakastaisitko sä mua silti?” (inspiraatio tähän kysymykseen tuli eräästä potilaskontaktista) Mies: ”Mistä sä oikein revit noita kysymyksiä, ihan vaan koitat keksiä kaikkein ällöttävimpiä juttuja itelles ja sitten pokkana kysyt, että rakastaisitko!?!” Minä nauraa räkättäen: ”No nii, mutta kyllä sellainen ihminen vois olla, etkä sä vastannu kysymykseen!”
Mies: ”No niin justiinsa. Että matoja vaan pyllyreikä täynnä koko ajan!?!” Kiemurtelin naurusta. ”No okei, ei sitte. Entä rakastaisitko sä mua jos mulle kasvais kans parta ja mä ajaisin sitä joka päivä sun partakoneella…?!” kysyin hihittäen. Mies rutisti lujaa: ”Sulle kuule ei kyllä saa partaa kasvamaan!”

Pusutellaan. Minä: ”Mmm, sä olet mun sielussa.” Mies: ”Hyvä.” Minä: ”…ja sydämessä.” Mies vastasi: ”Sinä oot mun sydämessä.” Hetken päästä: ”JA sielussa. Ettei tarvi sanoo, että aijaa, nonii, enkö ookaan sun sielussa…!” Minä:” Hahaa, just meinasin sanoo niin!” Mies nauroi: ”Mä tiedän kyllä miten sun ajatukset menee.”

(Illalla 13vee kysyy: ”Miks mä kuulin, että te puhuitte jostain pyllymadoista?” Äitii…mitä sä oikein selitit..!)

Tänään on täynnä neljä vuotta avioliittoa. Niihin vuosiin mahtuu kahden avioeron jälkimainingit raskaine hetkineen puolin ja toisin. (nyt vuosien päästä kuitenkin ollaan melko sujuviksi saatu rutiinit) Mahtuu myös kipeitä yhteisiä hetkiä, itkuja, loukkaavia sanoja, kiukkua. Tietenkin. Mutta eniten valtava määrä naurua, onnea, yhteenkuuluvuutta, kiihkoa, hellyyttä ja rakkautta.

Sellaista, joka hymyilyttää toista ajatellessa. Sellaista, joka ilahduttaa, kun toinen tarttuu kädestä, vaikka tekeekin niin aina vierekkäin kävellessä. Sellaista, joka saa ikävöimään toisen poissaollessa niin paljon, että kylkiin sattuu. Sellaista, joka sykähdyttää, kun toinen koskettaa. Sellaista, joka salpaa hengityksen, koska yhdessä on vaan niin hyvä.

Joten rakas, hyvää hääpäivää. Neljäs ei ole vielä paljon, mutta kerätään yhdessä lisää. Sinä olet mun ihminen. Ja sinä olet minun sielussani.

Hiljaisuutta ja avaruutta, kiitos

Kirjoitettu kirjoittaja &s

Olen ulospäin aika tavallinen ja normaali, ainakin useimmiten. Tai oletan niin. Ja olenkin. Varmaan suurin osa minut tuntevista pitää minua puheliaana ja sosiaalisena. Joo kyllä, mutta se on aikaan ja tilanteeseen sidoksissa.

Pystyn aamulla keskustelemaan heti, kun olen syönyt aamupalan. Kunhan ei naureta ja ollaan aika vähällä valaistuksella. Eikä musiikkia. Mitään musiikkia.

”Sä oot aamulla aina niin rage. Tai et sä oo rage, mutta kyllä sä näytät ihan noidalta ennenku oot saanu kahvia.” 13veen näkemys. Kiitos.

Töissä kokoonnutaan aina vartiksi ennen potilastyön alkamista.  Ei sovi murahtaa jotain, vaan pitää ääneen tervehtiä ettei tule kellekään paha mieli. Vaksi sanoo aina moi. (Miksi? Ei aamulla sanota moi vaan huomenta!) Aamupirteät ihmiset aloittavat heti kailottamaan jostain sähköposteista, toimintamalleista ja koulutuspalautteista. Vannon, että en kuule kuin surinaa! Kun eräät haluaisivat istua vaiti jurottamassa Facebookin parissa mieluummin ja valmistautumassa ovien ja puhelimen kautta tulevaan potilastulvaan. Ehdotan seuraavassa kehityskeskustelussa, että kaikenlainen innostunut puheensorina jätetään iltapäivän tunteihin.

Kyllä se kone käynnistyy siinä kasilta. Kohta kykenen jo heittämään kollegoille läppää ja näyttämään ihmiseltä. Työpäivän aikana voi hyvinkin olla yli 40 potilaskontaktia, joten äänessä ollaan tuntitolkulla.

Kotona haluan sitten taas olla hetken suu kiinni. Siinä mielessä huono yhtälö, että just sillä hetkellä lapsilla on eniten asiaa. ”Sä oot niiiin outo, puhu mun kaa!” 17vee narisee. Joo puhun, kun ootat puoli tuntia, kiitos. Tai hei, viestitellään, se  on hiljaista puuhaa ja sitten voin näppäillä vaikka muutaman hymiönkin sekaan. Joka toinen viikko ollaan miehen kanssa liki kaksistaan ja ehdin saada hermoleponi ennen hänen töistä kotiutumistaan. Melkein aina miestä sitten vastaanottaakin jo kommunikoimaan kykenevä vaimo.

Viime viikolla yhtenä päivänä oli työpäivä lyhyempi kuin tavallisesti. Mies oli ollut kotona koko päivän. 17vee oli tullut käymään ja odotti välittömästi kyytiä isälleen. Minulla oli tulintöistäolkaahiljaatailentääirtopäitä- fiilis ja julmettu pissahätä. Kaulahuivi jäi takin vetskarin väliin. Nyin sitä pari kertaa hillitysti, sitten hypin tasajalkaa kiukusta ja kiskoin vuoroon takkia ja huivia. Tiskipöydällä oli muutama astia ja vetoketjua repien kysäisin ”miksette oo laittanu astioitanne koneeseen?” Mies erehtyi sanomaan, että oli juuri ajatellut laittaa ne, mutta ”kun sä tulit liian aikaisin töistä.” Aaargh, ei töistä voi päästä liian aikaisin!!! ”Voinhan mä sitten lähtee takas sinne töihin jos oon liian aikaisin kotona eikä takki lähe päältä!” tuiskahdin. (No en mennyt sentään.) Kumma juttu, että huivi irtosi ihan nätisti, kun hengittelin hetken ja rauhallisesti vedin sen pois.

Seuraava ahdistuksen paikka on kauppa ennen pyhiä. Eilen oli aivan pakko mennä kauppaan, koska 17veen asioita oli järkättävä huomenna alkavan Espanjan reissun takia. En ymmärrä, että  miksi, oi miksi siellä pitää olla samalla hetkellä koko Etelä-Suomen populaatio samassa kauppakeskuksessa ja etenkin Cittarissa? Eikö ihmiset tajua, että mä ahdistun ja hyperventiloin, kun 15 tyyppiä työntää pers pitkällä kärryjään sikinsokin keskellä käytävää? Huomennakin on kaupat auki, haloo!!! Ruokakaupassa kuuluu kulkea ripeästi. Jos haluaa maleksia, niin sitä varten on huonekalukaupat (huom. ei koske Ikeaa, siellä ei lorvita) ja rantabulevardit. Tervemenoa sinne chillaamaan.

Oli pakko kirkua hiukan teinin kanssa ja melkein purra rattia autossa. Hirveä stressi…! Kotona otin salmaria shotin ja menin makaamaan miehen viereen. Sain silittelyä kunnes helpotti.

En myöskään halua, että myyjät puhuvat turhia esim. vaatekaupassa. Joihinkin kauppoihin otan miehen ihmiskilveksi mukaan, niin että ottakoon hän vastaan ylimääräiset ”heiiii, voinko auttaa, etsitkö jotain tiettyä” – kysymykset. Mulle ei puhuta. Osaan kysyä jos on tarvetta.

Tässä on muuten viime aikoina tullut oltua vissiin liiankin mukautuvainen uudistuksille. Uusi tuoli ja kaikkee. Tänään mies kysyi oonko huomannut, että hän laittoi jo ensi vuodenkin kalenterin pakastimen oveen kiinni.  Ja niin todella. Siinäpä roikkuukin tämänvuotisen kalenterin alta toinen niin, että on kiinni yläreunastaan ja kalenteriosa vilkkuu nykyisen kuva pois edestä- taitetun alta. Minä:” Mistä sä ton sait?”  Mies:” Se tuli Suomen sotilas- lehden välissä.” Minä:” Meinasitko pitää sen auki tossa roikkumassa?”  Mies:” Joo, siinä on hienoja kuvia, jotka kertoo Suomen sodista.” Minä:” Ei se  voi olla noin, emmä haluu kattoo yhdestäkään kalenterista niitä kuvia, eikä se voi olla tossa noin isona, kun se heiluu ja näyttää rumalta!” (taulut on kuvien katselemista varten, sanon minä) Mies:” No niin, mä arvasin.” Huokaa. ”Päädynkö mä nyt taas sinne sun blogiin?” Jepjep, rakas. Päädyt.

…mä oon ollut enkeli ja mä oon ollut noita 🎶

Kirjoitettu kirjoittaja &s

Yhteiseloa miehen kanssa on nyt takana reilut 4,5 vuotta. Pääsääntöisesti elellään vielä ihanassa harmoniassa, nirvanassa, onnenhuumassa ja kaikessa sellaisessa rakkaudentäyteisessä imelyydessä. Mutta riidellä osataan myös. Yllätys.

Jossain erään riidan keskellä kuului se lause: ”Kyllä huomaa, että sulla on tulossa kuukautiset, kun aina sä haet silloin riitaa.” WHAT!?! ”Siis ne ei liity  -ei sitten mitenkään- tähän asiaan!” Ei todellakaan. Olin silloin täysin tyrmistynyt moisesta väitteestä.

Olohuonettamme on sisustettu ennen kaikkea hitaasti. Nyt se alkaa olla aika täydellinen. On vitriinit kohdillaan, seinät maalattu. Tummanruskea kookas kulmasohva ja sen vastapainoksi siro nojatuoli puisilla käsinojilla. Vain taulu on hakusessa. Ah!

Ja silti viime aikoina mies on alkanut huokailla: ”Olispa hyvä nojatuoli, jossa vois lukea.” Huonekalukaupoissa muusta syystä käydessä mies on löytynyt jos jonkinlaisessa nahka-mekanismi-löhötuolissa tunnelmoimassa. Eihän meille sovi…! Joten asian olen kuitannut hymähtelyllä, vähän on jossain vaiheessa kinattukin. Kun sen tuolin voisi kuulemma laittaa nykyisen viereen. Nou! Huoneen fiilis on nyt juuri oikeanlainen eikä muutokselle ole rouvan päässä sijaa saati tarvetta.

Yhtenä torstaina käydään IKEAssa. Minä hakemassa 13veelle uutta patjaa, mies 7veellensä kokopitkää peittoa. Käsi kädessä noustaan raput yläkertaan. Vastassa on huonesommitelma.

Mies: ”Voi että, kun olis mukava nojatuoli!” Tällä kertaa niskakarvat nousevat välittömästi. Melkein poljen jalkaa. ”Aina sä valitat siitä tuolista!” Mies: ”No olishan se kiva, kun olis hyvä tuoli missä lukea.” Minä: ”Meillä on kaunis nojatuoli!” Mies: ”No mutta siinä ei ole hyvä istua.” Minä: ”Onhan! Siihen huoneeseen ei voi ostaa mitään hirveetä mustaa nahkahökötystä!” Mies: ”Kuka on sanonu, että sen pitäis olla musta?” Minä: ”Sä vaan jankutat, kun tiedät jyrääväsi mut! Et sä edellisessä elämässäskään saanu tunkee mitään jättituolia olohuoneeseen! Siellä oli täsmälleen samanmalliset tuolit kuin meillä nyt!” Mies: ”No mitä sä luulet, että miksi mä halusin pois siitä elämästä!”

Käännyn. (Olisipa hienoa omistaa pitkä tukka, jonka olis voinu heilauttaa mielenosoituksellisesti kaaressa, mutta onhan mulla sentään aina korkkarit jalassa) Korot äänekkäästi kopisten jätän miehen jälkeeni. Kiitäessäni vauhdikkaasti läpi osastojen käväisee mielessä, etten katsonut mistä hyllypaikasta patjan voi noutaa. Ja takaisinhan en mene…! Löytyyhän se silti lopulta, kun muistan mistä edellisen patjan hain. Painelen parkkikselle kiukkua puhkuen hankala patjapaketti kainalossa. Jonkin aikaa siellä seisoskeltuani viluisena (olis joo paljon helpompi tuittuilla kesäkeleillä), mies soittaa: ”Missä sä olet?” Vastaan kopeasti: ”Odotan autolla.” Mies katkaisee puhelun, marssii hetken kuluttua autolle ja lähdetään ajamaan.

Minä: ”Tajuutko sä, että mä en haluu mitään rumaa nojatuolia meille, kun meillä on sinne olohuoneeseen sopiva hyvä tuoli.” Mies: ”No miksetsä istu siinä ikinä?” Minä: ”Koska jos mä istun siihen ni sä heti sanot, että mikset sä tuu sohvalle mun viereen!” Mies: ”Jaaha, vai niin, no onpa sun elämäs kamalaa!” Minä: ”No eikä ole! Mä heitän sitte sen tuolin pihalle! En mäkään saa päättää mitä elektroniikkaa meidän olohuoneeseen tulee. Mitä jos mä haluisin sinne pienet vaaleenpunaiset kaiuttimet sen jätti-ison tilalle??” Mies: ”Sä et heitä sitä tuolia mihinkään. Mä muutan mun autotalliin!”(Se sijaitsee noin 3km päässä) Minä: ”Mikset sä voi lukee sängyssä niinku aina ennenkin?” Mies: ”Koska mun selkä ei kestä sitä.” Minä: ”Ai niin, kun sun huono vaimo on ostanu ihan liian pehmeen ja ..skan sängyn!” Mies: ”Eikä kun mä olen vanha niin mun selkä ei enää kestä! Kyllä sä olet ärsyttävä!” Minä: ”No onneksi sä et ole!” (Noin kolmen sekunnin ajan melkein naurattaa) Mies: ”Toivotko sä, että mä menisin takaisin mun entiseen elämään !?” Minä: ”No en tietenkään!!”

Päätän olla hiljaa ainakin viikon. En tiedä mitä mies aikoo, mutta vaietaan kumpikin loppumetrit. Kurkkua kuristaa.

Kotona mies menee laittamaan uutta peittoa paikoilleen. Minä paistan täytettyjä ohukaisia varten lettuja ja jauhelihaa. Alkaa pikkuhiljaa harmittaa oma käytös. Kun on se mies niin rakas. Ja riidoissa ollessa vatsaa vääntää eikä olla lähekkäin. Yleensä ohimennen aina jompikumpi hipaisee toista, silittää tai hymyilee. ”Kiitos, kun olet mun kanssa” tai ”olet rakas”. Halataan paljon ja nyhjätään lähekkäin. Jäätävä hiljaisuus ja kiistelyn jatkaminen ei innosta. Alan yllätyksekseni ajatella, että ehkä, ehkä sittenkin sen tuolin voisi vaihtaa. Menishän toi entinen vaikka teinin huoneen nurkkaan…?

Kun mies tulee laittamaan roskia keittiöön, menen ottamaan kaulasta kiinni. ”Anteeksi, että kiukustuin.” Suukotellaan. Mies lähtee toiseen huoneeseen, palaa kohta takaisin ja halaa tiukasti: ”Ei riidellä. Rakastan sua.” Minä: ”Ei riidellä, mä rakastan sua. Sä saat sen tuolin.” Mies aloittaa: ” Ei..” Nostan käden:” Ei ku kuuntele. Sä saat sen tuolin, mutta mun pitää hyväksyä se. Se ei saa olla musta. Se ei saa olla nahkaa, plyyshiä eikä siinä saa olla mekanismia.” Mies nyökkää. ”Okei.” Ollaan onnellisia taas.

Seuraavana päivänä alkavat menkat. Minullako PMS? Buahhahhaa.

Ps. Kuvassa uusi tuoli. Mun elämä ei hajonnut vaikka se vaihdettiin. Kykenen muutokseen, jihuu!