”Sulla on kyllä lihavan ihmisen sielu”, totesi työkaveri, kun alle parikymppisenä olin keksitehtaassa töissä ja puhuin ruoasta jatkuvasti. ”Ei kannata jäädä sun ja ruoan väliin”, mies kiusaa välillä.
Olen ollut tosi nirso. Söin mm. pizzaa ensimmäisen kerran 16-vuotiaana, kun juhannusreissulle sisko oli hankkinut muille Saarioisten pizzat ja jättänyt mulle ostamatta ruokaa, kun en kerran pizzaa syönyt. Nälässä oli pakko maistaa! Sen jälkeen vedin seuraavien kolmen vuoden aikana varmaan koko aiemmasta elämästäni puuttuneen pizzamäärän naamaani. Ja nimenomaan Saarioisten jauhelihapizzoina. En syö niitä enää.
Lapsena ruokalistalla sai olla mieluiten pelkkään maitoon tehtyä makaronilaatikkoa tai sitten jauhelihakastiketta ja perunoita. Tai paistettuja perunoita. Kaikki muu ruoka olikin sitten enemmän tai vähemmän vastenmielistä.
70-luvulla se, joka nirsoili ruokansa kanssa, istui pitkään ja hartaasti lautasensa ääressä. Ainakin meidän perheessä. Ja minähän istuin. Kaalikeiton kanssa 2,5 tuntia. Sitten isä alkoi kävellä sopivasti ruokapöydän ohi ja vaivihkaa lusikoi kylmää kaalisoppaani suuhunsa, että pääsin pinteestä. Makkarakeittoa jäätiin kerran tuijottamaan siskon kanssa kahden keittiöön, kun muu perhe meni saunaan. Hetken päästä marssittiin vuorotellen vessaan kovaäänisesti kailottaen: ”Kauhee pissahätä, täytyy mennä vessaan!!” Kiinni jäätiin, mutta onneksi siinä vaiheessa keitto oli jo pöntössä.
Aina piti ajatella niitä nälkäänäkeviä. Ajateltu on. Monta, monta tuntia. Kananmuna-allergisena koulussa sain oman lihapulla-annoksen. Ei siinä mitään, lihapullat olivat ihan hyviä, mutta joka kerta lautaselle tuotiin myös kaksi valtavaa keitettyä porkkanaa. Miksi??? Vihasin niitä hemmetin porkkanoita! Istuin vielä vuodesta toiseen lyhyen varteni vuoksi opettajaa lähinnä ja sirpostelin siinä niitä haaleita, liian kypsiä jättiläismäisiä porkkanoita. Jossain vaiheessa päättelin, että ne olivat keittäjän kosto ylimääräisestä vaivasta. Alhaista, sanon minä.
Iän myötä musta on tullut avarakatseinen ruokailija, omasta mielestäni. Syön niitä keitettyjä porkkanoitakin… Mies on opettanut minut rakastamaan guacamolea ja meksikolaista ruokaa. En pidä fetasta, mutta pinaatti-fetapiirakka on hyvää. Juusto on kamalaa sellaisenaan, mutta sula juusto menee hyvin monessakin ruoassa. Pikkujouluihin kollega teki ystävällisesti minulle oman pasta-pestosalaatin ja jätti fetat pois annoksestani. Kiitin häntä nyppimällä myös mozzarellat lautasen reunoille.
Toissa kesänä lomailtiin miehen kanssa Pärnussa. Lounasaikaan oli jo hirveä nälkä. Se tietää sitä, että ensin alkaa kiukuttaa, sitten tulee huono olo ja viimeiseksi alan aivastella. (Älkää kysykö miksi. En todellakaan tiedä.) Eräs ravintola mainosti kermaista lohikeittoa ja sinne oitis, koska rakastan lohikeittoa. Missään ei vain mainittu, että kerma oli rusehtavaa ohutta litkua ja keitosta löytyi kolme lohipalaa. Sen sijaan pieniä mustekaloja lonkeroineen uiskenteli sopassa yhden sukuhaaran verran. Syömättä jäi. Ruoan jälkeen suunnistettiin rannalle ja minä, joka en koskaan osta valmishampurilaista jos on jokin muu vaihtoehto, syöksyin lähimmälle pikaruokakioskille vatsa kurnien. Sain hampurilaisen, joka valui kastiketta (yök) ja sisällä oli vaaleanpunertavan harmaa iljettävä pihvi. Yhdellä hampurilaishaukkauksella ja kolmella lohipalasella kärvistelin sitten päivälliseen asti.
Eilen söin yltiöpäisyyden hetkenä elämäni ensimmäistä kertaa etanoita. Valkosipulissa lilluvia otuksia, tuoksu oli kieltämättä houkutteleva. Ensimmäisen ötökän suutuntuma yllätti. Olin odottanut pehmeää, ehkä vähän höttöistä syötävää. Ja mitä lapioinkaan suuhuni; tiukkaa, hiukan narskahtavaa tiivistä -ei minkään makuista- öttiäistä, jota todellakin joutui pureskelemaan. Toisen kohdalla iski järkytys. Tunsin suussani ihan selvästi etanan muodon. Pää ja ruumis. Hyi että. Eikös niitä voisi pilkkoa niin, ettei välittömästi iskeydy mieleen kuva asfaltilla lötköttävästä ruskeasta paksukroppaisesta, hivenen limapintaisesta nilviäisestä, joka zoomailee sarvineen voiko mönkiä eteenpäin ? Söin sitkeästi silti vielä kolmannen ja sitten luonto petti.
Tänään mielessä on pyörinyt mokoma ruokalaji ja olen saanut tasaisesti koko kropan puistatuksia. Kysyin mieheltä, että ”jätetäänkö niille sarvet päähän? Kun musta tuntuu, että siinä päässä oli sarvetkin…!” Mies: ”No ei kai sentään.” Mutta kuka niitä sarvia sahailisi ennen paistamista? Vai onko siellä tuottajapuolella joku linjasto, missä poistetaan etanoilta sarvet? Argh, ei tule minusta kaikkiruokaista! Sipulirenkaat saavat olla alkupalojen eksoottisin osio tästä eteenpäinkin.
Yksi iso huoli on se, että vanhana mut kärrätään johonkin laitokseen ja suuhun kaadetaan rusinasoppaa ja piimää. Joku sanoi, että tee hoitotahto. Olishan siinä ideaa, muut kirjoittavat hoitotahtoonsa milloin saa ja milloin ei saa elvyttää tai ylläpitää elämää. Mun listassa lukisi : Ei missään nimessä rusinakeittoa, piimää, maksaa jauhettuna tai laatikkona, kaalikääryleitä, sieniä, juustoa sulattamattomana, pinaattikeittoa, kananmunaa, pekonia, katkarapuja, simpukoita, blinejä, kotikaljaa, viiliä, mannapuuroa, lihaisia makkaroita tai siskonmakkaraa(halvimmat jauhomakkarat käy kylminä), verilettuja, hyytelöitä, banaania ja niin edelleen.
Sen sijaan saa antaa hillosipulia ja ruusukaalia, kiitos.
Ja söin kerran vapaaehtoisesti oliivin, joten niistä voidaan neuvotella.