Olen maailman huonoin auton tankkaaja.
En sillä lailla huono ettenkö osaisi. Siinä ei ole ongelmaa. En halua tankata. Ikinä.
Ajan kunnes bensamittarin valo ja äänimerkki ilmoittelevat hienovaraisesti, että olisi aika tankata ja siitä vielä niin pitkälle kuin uskallan vitkuttaa pakollista. Fiksu ihminen ottaisi vinkistä vaarin ja kurvaisi siinä samassa uutta menovettä lisäämään ja matka jatkuisi iloisesti. Minä venkoilen.
Mullakin on sen verran uusi (melkein 11-vuotias) auto, että siinä hienosti tietokone koko ajan näyttää montako kilometriä saa ajella ennenkuin tankkauspiste kutsuu. Siinä vaiheessa, kun kilometrejä on satasen verran jäljellä, alan ahdistua. Koska kohta se piippaa! No yritän ajaa huolehtimatta, mutta katse hakeutuu vähän väliä infotauluun. 95 km, huh, ei hätää. 80 km:n kohdalla huolestun. Mitä nyt, onko vikaa, kun ei vielä piipitä? Entäs jos ajan pienemmällä vaihteella ja kaasuttelen vähän enemmän? No ei. Mikset piru piippaa jo, kun kerran aiot?? Vaikka sitten, kun se hälytysmerkki väistämättä jossain vaiheessa kuuluu, ähkäisen. ”Eikä, ei vieläää…!”
Koska huoltoasemat ovat kamalia. Tai kylmäasemiahan niistä suurin osa on. Niiden nimi on osuva, koska ikinä milloinkaan en ole tankannut autoani sellaisessa paikassa, jossa olisi lämmin. Ehei, ne hemmetin asemat rakennetaan aina paikkaan, jossa tuuli ujeltaa kaikkein voimakkaimmin, oli kesä tai talvi.
Niin minä siis palelen. Aina. Tai ainakin melkein aina. Töissä sisällä päälläni oli tälläkin viikolla pitkähihainen paita, jonka päällä ohut neuletakki. Jonka päällä työtakkini, jonka päällä vilutakki. Ja joka potilaalta sain silti pyytää anteeksi, kun iskin hyiset näppini kiinni. Että ei kiehdo ajatus seisoskella bensapistooli kourassa tärisemässä ulvovassa tuulessa ja sateessa (huoltoasemilla aina sataa) mitä, seitsemän minuuttia? Tai jopa enemmän JOS laitat piripintaan.
Aika monissa on myös suunnittelija ollut noin 2,5 -metrinen ihminen. Esimerkiksi Espoossa on yksi asema, jossa mun on pakko välillä tankata mikäli mielin päästä a) töihin b) vaihtoehtoisesti kotiin työntämättä Pösöäni perille, kun tankki huutaa tyhjyyttään. Aseman bensaletkustot ovat normikorkeudella, joten nou problem. Mutta maksupiste on sijoitettu korkean betonikorokkeen päälle, eikä ole se itsekään kovin matala. Niinpä tämmöinen hukkapätkä, vaikkakin kulkee korkkareissa lähes aina, joutuu niska kenossa varvistelemaan, että yltää näppäilemään tunnuslukunsa. Siinä jos joku roistomaisempi tyyppi seisoskelisi selän takana, niin eipä tarvitsisi miettiä saanko tuolta muorilta sen pin-koodin puristettua ulos jos kortin nappaan. Näps, näps, näps, näps, ole hyvä. (no onneksi siellä tilillä ei koskaan niin järjettömiä summia makoile, että siitä jollekin pidemmäksi ajaksi iloa riittäisi!)
Joten tankkaaminen ärsyttää. Siihen ensinnäkin kuluu liikaa aikaa ja minua palelee. Haluan suoriutua niin nopeasti kuin suinkin ja päästä äkkiä autoon sisälle sekä jatkamaan matkaa, viis siitä ettei mulla ehkä ole kiire mihinkään. Oon sitten ratkaissut asian niin, että ajan niin kauan kunnes on aivan viimeinen pakko mennä huoltikselle ja sitten tankkaan kolmellakympillä. No jos on vähän lämpöisempi hetki, jopa neljällä.
Mies ihmettelee: ”Miks sä tankkaat vaan puolilleen, jos kerran vihaat sitä? Eikö olis helpompaa laittaa tankki täyteen ja käydä harvemmin?” Minä pyörittelen silmiäni: ”No ei tietenkään. Mä en kestä seisoo siinä palelemassa ja ootella, että saan tankattua. Sitä paitsi ihan yhtä kauan mä kokonaisuudessaan melkein siinä palelen sen tankillisen takia, mutta tollee mä voin lämmitellä välillä.” Ei kuulemma mene jakeluun.
Ei se mitään, rakas.
Minua ilahduttaa, että kolmellakympillä ajaa 360 kilometriä ennen seuraavaa pakollista hytisemisärsytysvarvistamistäydennystä. Eli jotakuinkin kaksi viikkoa ennen seuraavaa tuskallista hetkeä!
Sitä paitsi kerran ylitin itseni edellisen autoni kanssa. Oli kovat pakkaset ja ajattelin olla kuten muutkin ihmiset ja älykkäästi laittaa laitoja myöten tankin täyteen, jottei ihan äkkiä tarvitsisi jäädyttää itseäni huoltoasemalla. Kurvasin jatkamaan matkaani töihin ja noin kilometrin päässä huoltiksesta auto pysähtyi. Noin vain. Kaksi päivää sitä elvytettiin ennenkuin julistettiin kuolleeksi. Siinä hetkessä hiukan otti otsaan huikentelevainen tankkaustyylini. Ei ollut sopiva saada makeaa mahan täydeltä Pösölle ainakaan, joskaan se ei ollut syynä suhteemme irtisanoutumiseen. Oletan.
No, myönnän viime kesänä Virossa sortuneeni halvemman bensan lumoihin. Pistin tankin täyteen, vaikka tärisin heinäkuun kylmyydessä jossain matkalla Tallinnasta Pärnuun. Ajoin hitto vieköön yli kolme viikkoa sillä tankillisella, vaikka tuli suhattua niin Virossa kuin Suomessakin lomalaisena pitkiä matkoja. Oli kivaa! En usko silti ihan äkkiä tekeväni samaa toiste.
Kun sillä kolmellakympilläkin pääsee jo kauas.